"Kallio osoitti, ettei elämässä ole illuusioita", kertoi kirjailija Anja Snellman Me Naisille vuonna 2004 antamassaan haastattelussa syntymäkaupunginosastaan. Tänä vuonna Anja viettää taiteilijajuhlaansa, kun Sonja O. kävi täällä -kirjan julkaisusta on kulunut 30 vuotta.

"Kun on oikein hyvä
kun on oikein paha
minä tahdon Kallioon
sinne tuulisille kaduille
Hakaniemestä vähän
pohjoiseen"

Lapsuuden leikkikallio näyttää kutistuneelta. Se onkin kutistunut, Läntinen Brahenkatu ja Sturenkatu ovat rouhaisseet lisää kaistatilaa autoille. Kalliolla on Työläisäidin patsas, johon Anja Snellman nojaa.

Kun Anja oli pieni, patsasta ei vielä ollut. 1950-luvun tytöt istuivat kalliolla ja leikkivät rekkarileikkiä. Leikissä kerättiin rekkareiden numeroita ja autonmerkkejä, ja tuuli kantoi paahtimolta kahvintuoksua. Tuulen takana tuntui ratakiskojen terva.

Myöhemmin Anja oppi rakastamaan Työläisäidin patsasta. Siinä on Kallion mennyt henki ja osa Anjan omaa elämää.

– Sellaista köydenvetoa oli äidin ja minunkin suhde, ja lakanoita vedettiin oikeasti yhdessä ennen kuin ne mankeloitiin talon suuressa mankelihuoneessa.

Anja syntyi Helsingin Kallioon. Hän asui viisivuotiaaksi Viidennellä linjalla, josta perhe muutti Läntiselle Brahenkadulle,
suureen kerrostaloon numero kaksitoista, sen viidenteen kerrokseen, asuntoon, jonka olohuoneen ikkunoista näkyi Brahenkenttä ja keittiön ikkunasta vastapäisen talon yli Linnanmäen maailmanpyörä. Brahenkentän takana oli aikoinaan
Euroopan suurin kansakoulu, Aleksis Kiven koulu, jossa Anja aloitti ensimmäisen luokan 1961.

Kalliosta tuli kirjailijan ensimmäinen suunnannäyttäjä. Viisikymmentä vuotta syntymänsä jälkeen hän sanoo, että Kallio on ollut äidin ja isän ohella hänen kolmas kasvattajansa.

– Kallio antoi minulle loputtomat tarinat ja katuoivaltavuuden. Olen kirjoittanut paljon peloista, mutta Kalliossa opin olemaan pelkäämättä mitään. Se osoitti, ettei elämässä ole illuusioita
ja näytti kauneuden karheuden takaa.

Lapsuuden ja nuoruuden Kallio on Anjalle kuin Italian Rimini, eikä ole etäistä verrata sitä Fellinin elokuvien ihmisgallerioihin.
Yömajan asukit, vanhat huorat ja pullojaan korkkaavat puliukot kuuluivat Anjan maisemaan alusta alkaen.

Kellariin piiloon

"Jossain vaiheessa tajusin
että isä vaan lähti
Me jäätiin Kallioon
kahden kirkon väliin
Minä kävin pyhäkoulua
ja sain enkelinkuvia
Sisko piirsi ruusuja
vasemmalla kädellä
Äiti kuunteli radioasemia ja
poltti tupakkaa
Jossain vaiheessa tajusin
että isä tuli takaisin
Me juostiin kellariin piiloon"

Kallion kerrostaloissa oli paljon vaiettuja salaisuuksia. Monissa perheissä isät joivat, sodankäyneet, sielunsa menettäneet miehet, joiden oli vaikeaa olla aviomiehiä ja isiä.

Niin myös Anjan ja hänen kymmenen vuotta vanhemman sisarensa isä, Kivennavalta, Laatokan Karjalasta kotoisin ollut mies.

– Isä kuoli 30 vuotta sitten. Olen antanut hänelle myöhemmin paljon anteeksi. Hänen juomisensa oli ankaraa ryyppäämistä, ja hän muuttui humalassa  väkivaltaiseksi. Meitä isä ei lyönyt, mutta äitiä hän löi. Emme olleet harvinainen kalliolainen perhe, kun pakenimme isää yöllä kellariin tai lumihankeen.

Anja sanoo, että isän juominen sävytti kaikkia juhlapyhiä ja myös useita viikonloppuja. Hän kuuli, miten viinapullot kalisivat isän salkussa. Pullojen äänestä tiesi, millainen ilta ja yö oli tulossa.

– Isä ei koskaan sanonut olevansa alkoholisti, saati väkivaltainen alkoholisti. Äiti ei myöskään puhunut edes isän
kuoleman jälkeen tästä vaietusta salaisuudesta. Häpeä oli liian suuri. Vasta äidin ollessa elämänsä viimeisessä vaiheessa sairaalassa, sain kuulla lääkäreiltä, että hänen nenänsä oli joskus murtunut.

Anjan ensimmäiset omat juomiskokeilut tapahtuivat varhain. Hän oli 13-vuotias, kun tyttöporukassa kellarissa juotiin kertakulauksella pullo Bordeaux Blancia ja sitten oksennettiin.

– Olen omat leirini tässäkin asiassa leireillyt. Kokemukset olivat sen verran rajuja, etten voi oikein vieläkään sietää valkoviiniä. Muistan myös syyllisyyden, jota tunsin äidin takia. Ensin mies, sitten tytär. 1980-luvun alun villeinä vuosina minun oli itsenikin joskus vaikeaa saada juomista poikki ja otin siitä kyllä opikseni.

Vakuuttavan hirveä tarina

"saa kirjoittaa!
opettaja sanoo kuuluvalla
äänellä ja
napauttaa karttakepillä
taulua
ja kolmen kuukauden
kuluttua
vähän ennen joulua
minä saan kuulla
minä voitan
tarina juoposta perheenisästä
on niin vakuuttavan hirveä"

Anja oppi kirjaimet ja kirjaimista muodostuvat sanat Kallion kauppojen kylteistä neljävuotiaana. Jo vuotta aiemmin äiti oli vienyt hänet Kallion kirjastoon, josta tuli yksi Anjan majakoista. Hän sai alle kouluikäisenä käydä yksin kirjastossa, ja ensimmäisellä kerralla hän lainasi kaksi kauppakassillista kirjoja. Kirjastokorttia hänellä ei vielä ollut, mutta kirjastonhoitaja antoi pikkutytölle suuressa viisaudessaan pahvipalan.

– Esittelin sitä ylpeänä muka oikeana korttina. Äiti hankki minulle sitten oikean kirjastokortin.

Kotona luettiin paljon, ja kaikki myös kirjoittivat.

– Kasvoin kirjoittamiseen. Molemmat vanhempani kirjoittivat, ja isällä oli kunnianhimoisia haaveita julkaista joskus jotakin. Elämä ja työ vakuutusvirkailijana hautasivat haaveet.

Kallion kirjastossa Anja tutustui myös siihen poikaan, jonka kanssa hän eli yhden kesän ensirakkautta.

– Olin ujo lukutoukka ja aloin seurustella moniin tyttöihin verrattuna myöhään. Olin jo 17, mutta otin kyllä vahinkoa myöhemmin takaisin.

Siinä vaiheessa Anja oli Alppilan yhteislyseon lukioluokilla, pian olivat edessä englantilaisen filologian, soveltavan psykologian ja kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa.

– Alle kymmenvuotiaana ajattelin ryhtyväni aikuisena runoilijaksi ja niinpä sitten parikymppiseksi asti kirjoitinkin pääasiassa runoja. Nuoren Voiman Liiton leirillä vuonna 1974 Jussi Kylätasku ehdotti minulle, että mitäs jos kokeilisit proosaa. Ura meni näin päin, että vasta nyt sitten julkaisen ensimmäisen runokokoelmani.

Huutoon aukeavat jalat

"Minä vastaanotan
sivistyssanakirjan
johon on kultaisin kirjaimin
kirjoitettu nimeni
saa kirjoittaa
pakenen
jälleen kerran
vasta Tarkk´ampujankadun
peilisalin lattialla
avaan jalat huutoon"

Brahenkenttä ja Helsinginkadun uimahalli tulivat Anjalle tutuiksi paikoiksi. Liikunta oli osa hänen elämäänsä jo lapsena, ja kun moderni tanssi valloitti Suomen, Anja haaveili tanssijan urasta. Tanssijaa hänestä ei tullut, mutta liikunta jäi osaksi jokapäiväistä elämää.

Anja kutsuu itseään nykyisin liikunnan sekakäyttäjäksi. Lapsuuden ja nuoruuden tanssiharrastus ei ollut mitenkään itsestään selvää, sillä tunnit olivat kalliita.

– Oli jotenkin hävettävää, että sain olla tanssistudiossa vapaaoppilaana eli hienommin ilmaistuna ammattioppilaana. Se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto perheessä, jossa vain isä ansaitsi. Tanssitunnit olivat aikoinaan myös pako- ja levähdyspaikka, jossa pystyi unohtamaan kodin ja arjen ristiriidat.

– Tanssimisesta jäi elämääni fyysisyys ja myös aiheita kirjoihini. Keväällä 1973 Anja ei enää haaveillut tanssijan urasta. Hän tiesi pyrkivänsä kirjailijaksi, mutta halusi myös akateemisen loppututkinnon.

– Gradu jäi viimeistään vuonna 1981, kun esikoisromaanini Sonja O. kävi täällä ilmestyi, vaikka vielä myöhemmin 1980-luvulla haikailin loppututkinnon perään.

Tutkijan intohimoaan Anja on myöhemmin hyödyntänyt kirjoissaan, joista moni on vaatinut laajan taustatyön. Esikoisromaaniksi Anja oli jo kirjoittanut kuitenkin toisen tarinan
kuin Sonja O:n. Sitten ilmestyi Pirkko Saision Elämänmeno.

– Ensimmäinen versioni lapsuudesta Kalliossa oli Saision kirjan ilmestyessä jo valmis, mutta Saision kirjasta toivuttuani tajusin, ettei kukaan voi viedä toisen aihetta. Aiheita riittää jokaiselle, ja minun tehtäväni oli kirjoittaa se 1980-luvun tarina Kalliosta.

Kaksin käsin kiinni tuulesta

"nyt riittää
että aurinko paistaa
vuoret odottavat meri aaltoilee kohti
tuulen vatsasta pitelen kaksin käsin”

Anja jäi aikuistuttuaan vielä vuosiksi Kallioon. Hän asui eri osoitteissa, kun 1980-luvun huumassa vuokra-asuntoja myytiin vauhdilla alta pois.

1984 hän muutti pitkäaikaisen miesystävänsä, toimittaja Juha Kulmasen kanssa Tuusulan Rusutjärvelle.

– Minä, täysin kaupunkilainen, muutin suoraan Helsinginkadulta maalle. En tiennyt maalla olemisesta mitään, koska perheellämme ei ollut koskaan kesämökkiä. Muutto oli pakoa 1980-luvun citykulttuurista ja yhtäkkiä trendikkääksi muuttuneesta Kalliosta. Rusutjärvellä, keskellä metsää heräsi uteliaisuuteni maata kohtaan.

Neljän vuoden kuluttua oli edessä muutto Viikinmäkeen ja ero. Uusi elämä alkoi toimittaja Saska Snellmanin, tuolloin vielä Saska Saarikosken, myötä, Saskan, josta tuli Anjan aviomies Kreetalla tapahtuneen vihkimisen jälkeen.

– Alma syntyi 1989, Elsa 1991. Elämä oli ottanut aivan uuden suunnan. Nyt olemme asuneet 12 vuotta Käpylässä.

Anja kokee jotain samaa kuin lapsuutensa Kalliossa Kreetalla, jossa perheen toinen koti on ollut jo vuosia. Saarella Snellmanin perhe viettää kaikki lomansa, ja siellä Anja oleilee paljon myös yksin. Kirjoittamassa, keskittymässä.

– Kreetalla aika muuttuu. Jos uskoisin sielunvaellukseen, voisin kuvitella eläneeni Kreetalla joskus aikaisemmin, niin voimakkaasti Kreeta ja kreikkalaisuus Saskaan ja minuun jysähtivät ensimmäisellä Hanian-matkallamme. Ihmisten outo, intohimoinen hulluus, saaren villi, kaunis luonto, meri ja vuoret, ruuat ja juomat, kaikki ikivanhat myytit ovat vanginneet minut.

Kallioon Anja tulee kuitenkin yhä kuin kotiin, ja karheana kukkiva, tämän kaupunginosan erityinen slangi tarttuu pian hänen puheeseensa.

Ajan helma hulmahtaa hetkeksi pois silmien edestä. Anja nousee käsi kädessä äidin kanssa Hakaniemen hallin portaita.

Tänään tehdään silakkalaatikkoa, huomenna ehkä lihakeittoa.

Runositaatit Anja Snellmanin kokoelmasta Saa kirjoittaa, Otava 2004.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla