Konmarin pystyviikkausopin juju on siinä, että kaikki on kerralla näkyvissä ja tilaa säästyy. Kuvat: Satu Kemppainen ja Piia Arnould
Konmarin pystyviikkausopin juju on siinä, että kaikki on kerralla näkyvissä ja tilaa säästyy. Kuvat: Satu Kemppainen ja Piia Arnould

Marittamiseen hurahtaneet Mirva ja Marika luopuivat päiväkirjoista ja polttivat valokuvatkin takassa.

Viime keväänä Mirva Kangas, 29, tarttui pahvilaatikkoon, jonka moni pelastaisi ensimmäisenä palavasta talosta. Laatikko oli täynnä muistoja – kortteja, kirjeitä, päiväkirjoja, vanhoja muistiin kirjoitettuja tekstiviestejä.

Tärkeät rakkauskirjeet saivat jäädä, teinivuosien päiväkirjat lähteä. Ne olivat ahdistaneet jokaisessa muutossa.

– Aiemmin olin ajatellut, etten missään nimessä halua luopua päiväkirjoista, mutta en kadu, että luovuin nyt. Niissä oli vain ahdistavia juttuja, Mirva sanoo.


Mirva ei tarvitse enää lisää säilytystilaa. ”Nykyään ajattelen, että voisin asua huomattavasti pienemminkin.”

Hän on yksi monista Konmari-siivousmetodiin hurahtaneista. Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kehittämän opin idea on, että koti raivataan turhasta tavarasta ja säilytetään vain asiat, jotka tuottavat iloa. Homma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kirjassa annetaan hyvin yksityiskohtaisia järjestelyohjeita vaatteiden viikkaamisesta kodin tervehtimiseen.

Konmari lupaa myös, että tavarasta luopuminen mullistaa koko elämän. Kun kaaos talttuu, saa voimaa raivata elämästä turhat huolet, ärsyttävän työn ja energiaa vievät ihmissuhteet.

Lupaus tuntuu toimivan. Kirjaa on myyty maailmalla yli seitsemän miljoonaa kappaletta, Suomessa yli 50 000. Jatko-osa on juuri ilmestynyt, ja se antaa entistäkin tarkempia ohjeita siihen, kuinka luopua kirjoista ja muistoesineistä, järjestää laatikot täydellisesti ja viikata vaatteet kuin origamit.

Huumalle ei näy loppua. Facebookin Konmari Suomi -ryhmään kuuluu jo yli 27 000 jäsentä. Onpa metodi tuonut suomen kieleen uuden sanankin: marittaminen. Kuten kaikki isot ilmiöt, myös tämä on herättänyt vastalauseita, ja kriittisimmät ovat leimanneet marittajat hörhöilyyn hurahtaneiksi lahkolaisiksi.

Hetken huumaa

Vajaat kaksi vuotta sitten Mirvankin kotona kaapit pursusivat tavaraa. Mistään ei löytänyt mitään, eikä kaikelle ollut järkevää paikkaa.

– Ahdistus jysähti yhtäkkiä, kun mies huomautti tavaran määrästä.

– Mietin silloin ensimmäisen kerran, miten meillä onkin näin paljon tavaraa. Mies oli aina ollut antimaterialisti, eli kaikki oli minun hankkimaani.

Sitä oli ensin vaikeaa hyväksyä. Sitten tuli morkkis, oikein fyysisesti paha olo.



Mirvan mieskin on marittanut vaatteensa.

Kun Mirva ryhtyi raivaamaan, hän tajusi, kuinka paljon tavaraa todella oli. Kosmetiikkaa, vaatteita, sisustusesineitä, palkkakuitteja – ja pussilakanoitakin niin paljon, että ne riittäisivät kymmenhenkisen perheen tarpeisiin.

Mirva luopui valtavasta määrästä sisustuskrääsää, astioita, vaatteita ja kosmetiikkaa. Verhotkin saivat lähteä, koska ei Mirva ollut niistä koskaan oikein pitänyt. Ajatellut vain, että verhot kuuluu olla.

Projektista innostuivat myös mies ja 7-vuotias poika. Mies karsi vaatteita ja elektroniikkaa, poika tarpeettomat lelunsa.

– Mies on sen luonteinen, ettei halua omistaa materiaa. Hän oli ihan innoissaan, että minäkin olen vähän herännyt.

”Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?”

Mirva ymmärsi, että esimerkiksi sisustusesineitä oli kertynyt valtavasti, koska hän oli aina ollut kova kiertelemään kaupungilla ja joka reissulta oli tarttunut jotain mukaan.

Tavaraa kasautui kaappeihin, röykkiöiksi tuoleille ja pöydille.

– Välillä vain tyrkkäsin ne kassit jonnekin. Ahdistuin jo, kun toin ne kotiin.

– Luulen, että hain shoppailulla hyvää oloa. Konmarin myötä hätkähdin. Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?


Huonekasveja ei mariteta, niitä Mirva rakastaa.


Yhtä ei mariteta

Kaupungilla haahuilu ja koko kulutuskulttuuri alkavat nykyään helposti ahdistaa Mirvaa. Hän shoppailee nyt huomattavasti harvemmin ja suosii käytettyä. Kun Facebook-kirppiksellä osuu silmiin jotain ihanaa, Mirva innostuu hetkeksi, mutta tajuaa sitten, ettei tarvitse mitään.

– Nykyisin käy aika usein niin, että palaan kaupungilta kotiin eikä minulla ole mitään mukana.

Konmari on saanut Mirvan innostumaan luonnonkosmetiikasta, ja perhe on alkanut kierrättää jätteitä tarkemmin kuin ennen. Mirva on myös opetellut laittamaan kaikki paperit ja tavarat heti paikoilleen. Siivoamiseen kuluu kolmasosa siitä ajasta, mitä ennen.

– Tämä herätti nauttimaan elämästä ja siitä, mitä minulla on. Hirveän helposti sitä haaveilee materiasta, mitä muilla on ja itsellä ei. Ystävienkin kanssa jutellaan usein siitä, mitä tarvitsisi tai haluaisi. Nyt heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.

Vain yhtä asiaa Mirva ei ole marittanut. Viherkasveja, ja niitä onkin kaikkialla.

– Ne kaikki tuottavat minulle iloa, Mirva nauraa.

”Heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.”

Itselle sopiva elämä

Mirvalle marituksen tärkein oppi on rohkeus elää juuri itselle sopivaa elämää. Raivaaminen selkeytti, mikä hänelle on tärkeää: perhe, ystävät, aika, se, että kotona on hyvä olla.

Kun poika aloitti koulun, Mirva alkoi tehdä osa-aikaista työviikkoa, koska aika tuntui rahaa tärkeämmältä. Sen lisäksi hän on alkanut viettää aikaa vain sellaisessa seurassa, joka saa olon hyväksi.

– Aiemmin olen ajatellut, että joitakin ihmisiä vain pitää tavata. Tämän projektin kautta olen tajunnut ja uskaltanut ajatella, ettei kannata kuluttaa aikaa ihmiseen, jonka tapaaminen ahdistaa. Se on tuntunut tosi huojentavalta.


”Nyt keskityn ihmisiin, jotka ovat tärkeitä, en siihen, mitä haluan tai tarvitsen seuraavaksi”, Mirva sanoo.

Ennen Mirva pohti, olisiko oman asunnon ostaminen järkevää. Kaikki muutkin ostavat, ja eikö kolmekymppisenä kuulu jo sijoittaa omaan kotiin?

Maritus antoi luvan olla tyytyväinen nykyiseen. Vuokra-asunto ei sido, ja siitä pääsee helpommin lähtemään. Omistusasunto tuntuisi vain yhdeltä haalitulta asialta lisää.

– Tällä hetkellä olen tosi onnellinen tässä. Nuorempana elin niin kuin pitää elää. En oikeasti miettinyt, mitä haluan itse.

Normin tunnistaa jokainen: opiskelupaikka, työ, asunto, lapsi, auto. Nykyään ympäristön vaatimukset lähinnä ärsyttävät Mirvaa.

– Kaikki aina sanovat, että teidän kannattaisi ostaa oma. Mutta mitä jos emme halua? Haluamme elää näin.

268 nuppineulaa

Lappeenrantalaisen omakotitalon pihalla käy tohina. Neljä siperianhuskya hyppii vasten tarhan seiniä, kun niiden omistaja Marika Varpenius, 33, kävelee kohti.

Pian pöllyää lumi, kun yksi onnekas pääsee ravaamaan vapaana ympäri pihaa.

– En ole ikinä halunnut seurakoiraa. Koiralla pitää olla jokin funktio: vanhuksen seurana, metsästyskoirana tai koiravaljakon vetäjänä, Marika sanoo ja kaivaa taskustaan pussillisen herkkuja.

Niin Marika ajattelee kaikesta. Hän ei kiinny materiaan, vaan kaikilla asioilla pitää aina olla jokin tarkoitus.

Siitä huolimatta hän innostui keväällä Konmarista samasta syystä kuin Mirva ja moni muu: tavaraa oli liikaa ja se ahdisti.


Retkeily on lähellä Marikan sydäntä. ”Koirat pääsevät mukaan, jos ne kantavat omat tavaransa.”

Marika aloitti karsimisen itselleen helposta, eli vaatteista ja keittiön tavaroista. Keittiöön jäi tasan se, mitä tarvitaan, vaatekaappiin kolmet housut, neljä t-paitaa, yksi mekko, yhdet siistimmät kengät.

Kun helpoimmat oli raivattu, varustetestaajana työskentelevä Marika, mies ja kolmesta neljästä siperianhuskysta lähtivät kuukaudeksi Lapin tuntureille kävelemään 800 kilometrin mittaista kalottireittiä.

Kolmenkymmenen päivän ajan piti vain kävellä, syödä, kävellä vähän lisää ja käydä nukkumaan. Marika ei päivittänyt Facebookia tai lukenut Hesaria. Puhelinta hän katsoi kerran päivässä ja ilmoitti mummolaan jääneille 9- ja 10-vuotiaille lapsille, missä oli.

– Siellä oli ihanaa. Kaikki tarvittava kulki rinkassa. Teltta, keitin, kattila, lusikka, kaksi mukia, makuupussi, makuualusta, kaksi paitaa, Marika luettelee.

– Aamulla avasin teltan oven ja katsoin, millainen sää on. Mietin vain, missä syödään, riittääkö ruoka ja jaksavatko koirat. Se oli täydellinen irtiotto kaikesta.

Viimeisen vaellusviikon Marika vietti yksin pienissä norjalaisissa autiotuvissa. Niissä oli vain välttämätön: kaasukeitin, sohva, sänky, peitto, viinilasit.

– Sen jälkeen tuntui, että on tosi paljon tavaraa, jota en tarvitse.


Marika ei allekirjoita kaikkia Konmarin oppeja. ”Tavaroiden kiittäminen voi sopia jollekin, mutta ei minulle.”


Vähemmälläkin pärjää

Kun Marika palasi kotiin, hän istui kaksi viikkoa sohvalla ja mietti. Oli hassua olla taas sosiaalisen median ja sähköpostin tavoitettavissa, ja ärsykkeiden määrä vaati totuttelua.

– Mietin, miten vähällä ihminen pystyy oikeasti pärjäämään. Aloin katsella ympärilleni ja miettiä. En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita. Enkä keinutuoliakaan, vaikka se on kiva.

Koska Marika ei koskaan ole kiintynyt tavaraan, raivaaminen oli helppoa.

– Jos tykkään jostain, se jää. Jos en, se lähtee.

Lähteä saivat esimerkiksi imuri ja useampi turhaksi käynyt Ikean säilytysratkaisu. Kahvia Marika ei ole ostanut puoleen vuoteen, koska niin moni tavara vaihtui kahvipakettiin.

– Meillä oli esimerkiksi 268 nuppineulaa. Mihin hemmettiin ihminen, joka ei tykkää ompelemisesta, tarvitsee sen määrän nuppineuloja? Annoin ne jollekin, joka oli opiskelemassa käsityönopettajaksi.

”En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita.

Valokuva-albumeista Marika otti talteen vain kuvat, joihin liittyi hyviä muistoja. Lapsuuskuvat mummolan pihalta ja mansikkamaalta. Kuvat isän ostamasta joulupiparista ja sohvatyynyistä rakennetusta majasta. Loput Marika poltti takassa.

Vaikeinta oli päättää suvulta perittyjen tavaroiden kohtalosta.

– Mutta mieskin on sitä mieltä, ettei tavaraa tarvitse säilyttää vain siksi, että se on ollut äidin tai mummon tai jonkun. Ihmiset muistetaan ilman tavaraakin.

Nyt Marikan vaatteet mahtuvat yhteen matalaan kaappiin. Yhteen laatikkoon on pystyviikattu alusvaatteet, toiseen villasukat, kolmanteen kesävaatteet. Rekissä roikkuu se ainoa säästetty mekko.

– Sitä käytän häissä ja hautajaisissa, myös omissa häissäni.


Marikan vaatteet mahtuvat yhteen kaappiin. ”Minulla on neljä t-paitaa ja niistäkin kolme samanlaisia.”

Marika uskoo, että kun tavarat on käyty läpi, elämässä voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Hiihtoretkiin metsässä, aamukahveihin laavulla, talvivaellukseen koirien kanssa.

– Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.

Kaupoilla Marika ei käy juuri koskaan.

– Jotkut ostavat vaatteita, jotka päätyvät lappuineen kaappiin. En ole ikinä ollut sellainen, mutta nyt olen alkanut katsoa vielä tarkemmin. Jos ostan jotain, sen pitää olla täydellinen.

Nyt haussa on uusi villapaita vanhan ja kehnon tilalle, mutta sen pitää olla istuva, hyvännäköinen, pehmeä, konepesun kestävä ja sataprosenttista villaa. Sellaista ei ole vielä osunut vastaan.

”Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.”

Projektin aikana on kirkastunut ainakin yksi ajatus: vähemmälläkin pärjää. Monilla Marikan tavaroilla on useampi käyttötarkoitus. Kulho on sekä keittolautanen että murokippo, jakkara toimittaa olohuoneen pöydän virkaa ja hedelmäkulho uunivuoan. Viinilaseja on kaksi, koska niin on viininjuojiakin.

Ympärillä on äkkiä valtavasti tyhjää.

– Voisin poistaa tästä talosta 70 neliötä, ja mahtuisimme ihan hyvin.

Vaikka perheen omakotitalo on itse rakennettu ja hyvällä paikalla ihan Lappeenrannan keskustassa, siitäkin Marika voisi luopua.

– Emme todellakaan ole tässä loppuelämää. Jos tarvitsee isomman tai pienemmän asunnon, sen voi vaihtaa. Tykkään tästä, mutta jos tämä pitää myydä, seuraavakin on varmasti ihan kiva.


Marika on marittanut varastonkin. ”Jos lähden hiihtämään, aikaa ja energiaa ei mene siihen, että kaivan kamat sekaisista kaapeista ja sitten yritän taas survoa niitä paikalleen.”


Pohjoisessa on rauha

Mikä japanilaisen ammattijärjestäjän opissa sitten vetoaa suomalaisiin niin kovasti? Ainakin kaipuu vaatimattomaan, helppoon elämään. Moni kokee arkensa niin hektiseksi ja stressaavaksi, että selkeys kiinnostaa.

Marika ei ole stressannut liikoja ennenkään, mutta nyt hän haaveilee vielä vaatimattomammasta arjesta. Työstään hän ei halua luopua, sillä hän pitää siitä eikä vaatimattomampi elämä tarkoita hänelle töiden vähentämistä. Kotona pitää olla sähköt, että hommat hoituvat, mutta ilman juoksevaa vettä voisi hyvin elää.

Unelmaelämässään Marika asuisi Lapissa keskellä korpea, järkevän matkan päässä kylästä ja ruokakaupasta kuitenkin. Talvet olisivat pidempiä, ja mikä tärkeintä, ovelta pääsisi suoraan luontoon.

– Siellä on rauha. Voi katsoa, kun aurinko nousee, laskee tai ei ollenkaan nouse, Marika sanoo.

– Meillä ei juuri käy vieraita, joten voisin hyvin erakoitua keskelle ei mitään. Lasten pitää kuitenkin käydä koulussa ja kaiken toimia. En halua, että elämä on vaikeaa.

Ennen haaveiden elämää pitäisi diplomi-insinöörimiehen löytää pohjoisesta töitä, lasten uusi koulu. Mutta siihen asti näinkin on hyvä.

– Tämän projektin myötä on kirkastunut, miten haluan elää. En halua elää hirveässä kiireessä, vaan keitellä aamulla rauhassa kahvit.

Juttua muokattu 22.1. klo 21.40. Otsikosta Mirva korjattu Marikaksi.

Tee Me Naisten eeppinen kaupunkivisa ja selvitä, oletko karavaanaritason Suomi-tietäjä.

Viihdytkö tutuissa nurkissa vai tunnetko jokaisen niemennokan ja notkelman? Olemme koonneet kymmenen kuvaa suomalaisista ikoneista ja monumenteista, jotka liittyvät johonkin tiettyyn suomalaiseen kaupunkiin.

Osaatko yhdistää kuvan oikeaan kaupunkiin?

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.