Katsokaa. Jälkiä hipstereistä! Ne ovat jännittävä eliölaji, jonka pitäisi esiintyä tällä alueella. Niistä puhutaan nyt paljon, ja täällä niitä on selvästi liikkunut. Tuurilla ja sinnikkäällä tarkkailulla löydämme ehkä myös elävän yksilön.

Hipsterit, nuo kaupunkiluonnon mysteerit, loputtoman kiehtovat ja kauniit eliöt. He ovat aina hiukan edellä muita. He löytävät kiinnostavimmat ravintolat, kireimmät housut ja nousemaisillaan olevat artistit. Mistään he eivät tykkää niin paljon kuin lähellä paahdetusta reilun kaupan herkku­kahvista. He ovat saaneet elää melko lailla rauhassa, mutta sitten tuli Iina Kuustonen ja teki Putoukseen hipsterin oloisen sketsihahmon Jäbä Leissonin. Nyt kaikki puhuvat Jäbästä, joka ajaa Jopolla,­ on töissä mainostoimistossa ja ”kreaa” eli luo kaikkea uutta ja huikeaa.

Tässä on jäbä, jonka ansiosta kaikki tietävät nyt hipsterin.

Onko Jäbä oikeanlainen hipsteri? Vai aivan väärän näköinen? On lähdettävä kaupungille hipsterijahtiin ja selvitettävä. Asiantuntijat kyllä varoittavat, että elävien hipstereiden etsiminen on kuin naaraisi Tasmanian jokia vesinokkaeläinten toivossa: vaikka niitä pitäisi esiintyä, niitä ei näy. Yritetään silti. Onhan­ meillä tuntomerkkejä.

Siltanen: heikolta näyttää

Siltanen Helsingin Kalliossa on juuri sellainen ravintola, jossa luulisi hipsterin viihtyvän. Huonelämpötila on miellyttävä, istuimet sopivasti löpsähtäneitä retronahkasohvia ja pöydät 60-luvulta: niiden ääressä olisi mukava suunnitella vaikka uutta, yhteisöllistä kaupunkifestaria!

Ihmisiä Siltasessa on perjantain alkuillasta kovin vähän, mutta yhden pöydän nurkalla kiiltelee sentään Applen kannettava tietokone. Se on varma merkki.

Koneen takana istuva noin 35-vuotias mies antaa lähestyä itseään, mutta hipsteriksi hän ei tunnustaudu.

– Sehän on kirosana! Tajuan kyllä, mitä­ sillä tarkoitetaan, mutta kun ei se enää merkitse mitään.

Mies selvittää: alun perin hipstereiksi sanottiin Yhdysvalloissa 40-luvun jazzdiggareita, jotka matkivat idoliensa elämäntyyliä – pukeutumista, rentoutta ja sarkastista huumoria.

Se on Sandron Rabatini-cocktail! Sitä tarjoilee bar manager Oskar Wegelius.

Suomessa hipstereiksi alettiin viitisen vuotta sitten sanoa nuoria kaupunkilaisia, jotka olivat luovissa­ töissä muusikkoina tai media-alalla, seurasivat trendejä tarkasti, viihtyivät somessa ja arvostivat vihreyttä.

Nykyään hipsteri on kuulemma jo niin väsynyt käsite, että sanan voisi kuopata.

– Täällä niitä ei ainakaan ole... mutta kokeile Sandroa, sieltä voisi löytyä.

Sandro: lämpenevää

Pari korttelia ylämäkeen, ja olemme suositussa Sandro-ravintolassa. Se kylpee kynttilän­valossa ja odottelee illan ruuhkaa simpukoiden ja pohjoisafrikkalaisten ruokien kimppuun.

Toistaiseksi asiakaskunta on tavallisen näköistä. Viisikymppisiä ystävättäriä, jokunen pariskunta. Henkilökunta ei sentään petä: baarimikko Oskarilla on viikset! Hipsterimiehillähän kuuluu olla karvoitusta naamassa.

Oskar tarjoaa maistiaiset cocktailista, joka on kuin juotava tsatsiki: jogurtti­likööriä, vodkaa, kurkkua, limeä, granaattiomenaa.­ Hyvää, yllättävää. Entäs­ tuo viiksi- ja partapuoli?

– Mä vaihtelen. Ennen mulla oli iso parta, marraskuussa jätin vain viikset, kun baari osallistui movemberin viiksikampanjaan. Ne olivat silloin sellaiset isot, rullattavat...

Jos hipsteri on kirosana, mukavaa Oskaria­ ei tee mieli nimitellä. Onneksi­ cocktailmestari Daniel tulee paikalle ja sanoo sanan kainostelematta: hänen­ mukaansa­ Kallio on Helsingin hipsterikeskus.

Ilmari tekee musiikkia harrastuksekseen ja on työkseen peltiseppä: ”Olin tämän päivän jumissa taivaalla, kattosiltaa piti asentaa, mutta nosturi meni rikki.”

Daniel halusi tuoda cocktailkulttuurin keskustasta Kallioon, koska tänne tulevat­ nyt myös trendikkäimmät ihmiset.

–  Kallio on uusi Punavuori. Ei tämä ole pelkkä hipsteripaikka, mutta kuitenkin aika hipsteri. Ja kun mietin, että mikä olisi oikein hipsteriä, niin tajusin että superfood!­ Seuraava drinkki listallamme onkin martini, johon tulee goji-marjoja.

Daniel neuvoo tarkkailemaan lähikulmia, kyllä siellä hipstereitä liikkuu. Sandrossa­ ei juuri nyt vain ole ketään – paitsi hetkinen. Ottiko tuo nurkkapöytään istuva mies äsken punaisen pipon päästään? Ehkä näimme juuri hipsterin naamioituvan tavikseksi.

Stupido: polttaa

Musiikki on hipstereille tärkeää. He kuuntelevat sitä hyvistä äänentoisto­laitteista vinyylilevyiltä, joita he käyvät ostamassa esimerkiksi Stupido Shopista muutaman korttelin päästä.

Stupido muutti Punavuoresta Kallioon neljä kuukautta sitten. Uusissa tiloissa käy välillä bändejä soittamassa, ja tiskillä myydään myös hyvää kahvia. Mukavan rentoa, suorastaan hips... no, maltetaan vielä.

–  Muutimme Kallioon, koska täältä löytyivät isommat tilat ja tuntuu, että täällä on nyt se kuhina. Sekä cd:tä että vinyyliä myydään, tällä viikolla on mennyt paljon Bruce Springsteeniä, Arcade Firea, Daft Punkia, selittää Mathias Foster tiskin takaa.

Hänellä itsellään, sivumennen sanoen, on sellainen oikeanlainen pipo päässään.

Vinyylihyllyn edessä seisoo asiakas, Janne Uotila, joka on kerännyt käteensä jazzmerkki Blue Noten uuden julkaisun, Gregory Porterin levyn. Miksi vinyyli?

Janne Uotilan mielestä vinyyli­levy tarjoaa paremman kuuntelukokemuksen kuin cd.

– Myin ison vinyylikokoelmani pois aikoinaan ja kadun sitä. Vinyyli näyttää ja saundaa paremmalta. Lisäksi: jos kuuntelee musaa keskittyneesti, äänilevy on hieno formaatti. Yksi puoli kestää juuri optimaalisen keskittymisajan, 20 minuuttia,­ ja sitten käännetään.

Kokeillaan varovasti tunnustella, onko­ hipsukoita näkynyt. Tämähän olisi heille luonteva elinympäristö.

– Eiii, mä vihaan sitä sanaa, Mathias parahtaa.

– Antaa ihmisten olla sellaisia kuin haluavat, kaikki kukat saavat kukkia.

Aihe on polttava, koska Mathias teki tänään Ilta-Sanomien nettisivuilla Jäbä Leissonin innoittaman ”Testaa, oletko hipsteri” -testin. Siinä kysyttiin paitsi sitä,­ äänestääkö vihreitä ja tykkääkö pyöräilystä myös että ”oletko ollut levy­kaupassa töissä”. Mathias paljastui testissä 65-prosenttiseksi hipsteriksi.

 Mathias Foster on myynyt Kalliossa levyjä, kahvia ja hauskaa tunnelmaa muutaman kuukauden.

– No, kai mä voin sitten rehellisesti tunnustautua, mitä väliä? Mathiasta meinaa ärsyttää, mutta hän päätyy kuitenkin nauramaan.

Mathias neuvoo etsimään vielä hipsukampia läheisistä vintagekaupoista.

– Tuossakin rinteessä on kolmen komean­ miehen pitämä vaatekauppa Welodrom, avattu syksyllä.

Harmi, se on mennyt jo kiinni. Täytyy palata vielä.

Teurastamo – hipsuleiden kehto?

Nyt on tiistai, lounasaika, ja bongauskierros on hyvä aloittaa uusin voimin läheiseltä Teurastamolta. Vanhan teurastamon tiloihin on avattu viime aikoina jos jonkinlaista luomu-, lähi-, hauskuus-, herkku- ja retrokonseptia, ja huhujen­ mukaan missään ei näy niin runsaasti hipsteripipoja kuin paikallisessa ravintolassa ruoka-aikana.

Mari Antikainen on menossa katuruokaruokailemaan. Marin mielestä tyylissä on tärkeintä mukavuus­ ja se, että­ rahaa­ jää muuhunkin elämään.

Jädelino-jäätelökahvilan kyltti pysäyttää. Se on kirjoitettu leikkisällä Comic Sans -kirjasintyypillä. Tämän on pakko olla ironiaa, hipstereiden huumoria. Comic­ Sans oli nimittäin 2000-luvun alussa niin suosittu, että siitä tuli pian kaikkien oikeiden graafikoiden hylkimä junttifontti.

Mutta tämä ei ole juntti­ympäristö, joten Comic Sans on varmasti tulossa muotiin ja viestii siitä, että jäätelökahvilaa pitävät todelliset edelläkävijät.
Ei sittenkään. Vesiperä:

– Hehheh, onko se kyltti ihan hirveä? Meille on joku jo sanonut siitä. Mutta me tehtiin kaikki itse, ja meistä se näytti kivalta.­ Eihän me tuollaisia tiedetä, kertoo Jädelinon Tiina Karhu.

Italialaista jäätelöä ja trendeistä viis veisaavaa meininkiä, siis. Omistaja­portaassa ei ainakaan olla ironisia yyberhipstereitä, entä asiakkaissa?

– No yllättävän vähän. Täällä käy lapsi­perheitä ja paljon 30–40-vuotiaita miehiä. Heille näyttää maistuvan jäätelö.

Kellohalli: ei mitään

Viimeksi mainittuja on nytkin laumoittain viereisessä Kellohallissa, mutta mitäs,­ mitäs? Ei näy paksusankaisia laseja­ ja kokopartoja. Sen sijaan on duunareita huomioliiveissään, bisnesmiehiä ja monenlaista­ äijää.

Yhdessä pöydässä on sentään ihmisiä läppäreiden kanssa, selvästi suunnittelemassa jotain luovaa projektia. Kreaamassa! Idiksiä! Ja pöydän alla makaa valkoinen koira, jonka nimi on Ferrari. Ferrari!

Seurue on itse asiassa Teurastamolla töissä, ja he palaveeraavat maaliskuisesta Streat Helsinki -nimisestä katuruokatapahtumasta.

Matias Rantanen, Maarit Kivistö ja Nina Ruotsalainen suunnittelevat maaliskuista katuruokatapahtumaa. Ferrari (pöydän alla) on myös tullut Kellohalliin töihin.

Katuruoka on kova juttu. Ensin siitä intoiltiin New Yorkissa ja Berliinissä, nyt se on täällä. Se on myös hipsterijuttu jos jokin, mutta tuottaja Nina­ Ruotsalainen tekee käsillään ilmaan­ hipsuja puhuessaan hipstereistä.

– Kaipa se jotain edelläkävijää on tarkoittanut, mutta no joo. Olen kerran itsekin­ kirjoittanut jotain juttua ja kysynyt ehkä neljältäkymmeneltä ihmiseltä Flow-festareilla, että oletko hipsteri. Kukaan ei myöntänyt.

Nina vinkkaa hipsterihakuun Vaasankadulle. Siellä on ainakin yksi kuuma katuruokapaikka,­ ja toinen avautuu pian.

Vaasankatu – ne eivät syö

Ihmisiä ärsyttää tulla lokeroiduksi. Kukapa­ haluaisi olla klisee. Ja mikä edellä­kävijä se sellainen on, jolla on ryhmäidentiteetti? Sehän olisi perässähiihtäjä.

Kallion katukuvassa näkyy kyllä paksu­sankaisia silmälaseja ja lämpimiä, liioittelevan isoja takkeja, mutta enemmän täällä tallaa perusmummoja.

Jos internetiä on uskominen, oikeat hipsterit taluttavat kaduilla lemmikkirapua, koska koira on liian tavanomainen, tai laamaa, koska rapu on liian tavanomainen. Polkupyöränsä he nikkaroivat laudoista ja ajavat kahvilaan kirjoittamaan runoja kirjoituskoneella.

Mirja Koski myy Made In Kallion kahvilassa terveellisiä Mmaku-smoothieitaan. Mukana myös pakurikääpää!­

Vaasankadulla näkyy vain jokunen paleleva­ chihuahua ja pari Jopoa. Ruokapaikkoja kyllä on! Edelläkävijät ovat jo kauan sitten jättäneet sushin, nyt he hamuavat­ katuruokaa, sellaista kuin tässä puhutussa Street Gastrossa: yksinkertaista pikaruokaa hyvistä raaka-aineista.

Näyttää kuitenkin siltä, että hipsterien hoikkuuden salaisuus on selvinnyt. He eivät syö lounasta. Ei täällä näy ketään.­ Keittiö neuvoo käymään ”pommin­varmassa” Made In Kallio -kahvilassa, mutta hiljaista on sielläkin. Made In Kalliossa smoothieita myyvä Mirja ehdottaa­ viereistä Soi Soi -kasvisravintolaa.

Soi Soin nurkkapöydässä istuvat tytöt ovat trendikkään ja raikkaan näköisiä kuin mitkäkin, mutta hekään eivät ole kuulemma hipstereitä.

Kaisa Anttila käy usein Soi Soissa syömässä. ”Ruuan takia. Lisäksi tykkään paikoista, joissa on olkkarifiilis.”

– No, tultiin tänne ihan ruuan takia, ei minkään muodikkuuden. Tyyli on peräisin siskon vaatekaapista, hän muuttaa Australiaan ja luopui näistä. Jos itse ostan­ vaatteita, niin käytettyinä.

Soul Vintage: ulkonäkö pettää

Käytettyjä vaatteita varten ei tarvitse poistua kauas. Jos vain uskaltaa astua sisään vintageliikkeeseen, joka näyttää liian mukavalta ollakseen kauppa ja liian tyylikkäältä ollakseen olohuone, niin Helsinginkadun Soul Vintage on kelpo ratkaisu. Omistaja Erika Tatti juo kahvia vihreässä nojatuolissa.

– Kyllä täällä käy aika paljon hipstereitä. Mahtavia tyyppejä, yhdistävät vanhaa ja uutta. He hakevat vähän kalliimpaa ja parempaa, heillä on Martensit jalassa ja pieni laukku, Erika kuvailee.

Erikalla on itselläänkin Martensit.

Erika Tatti jätti vakituisen työpaikan ja perusti miehensä kanssa Soul Vintagen. ”Halusin kokeilla! Tehdä jotain, mihin on intohimoa.”

– No, näytän kuulemma hipsteriltä, mutta en ole. Ai missäkö ero on? En halua­ näyttäytyä. En mene klubille, jossa kalja maksaa kymmenen euroa. Menen mieluummin halpaan pubiin pelaamaan kavereiden kanssa lautapelejä.

Erikan kaupasta viedään Martensit käsistä. Lisäksi täältä saa himoittuja 80-luvun Converse-tennareita. Silloin  ne tehtiin vielä Yhdysvalloissa, niissä on vähän jäykempi pohja kuin nykyisissä ja erilainen kärki. Ero tämän päivän malleihin on juntin silmiin yhtä selkeä kuin Arlan­ ja Rainbown edamjuustoissa, mutta hipsteri on tarkka.

Kaupassa tapahtuu myös kaikkea ylimääräistä kivaa: bändit soittavat ja kesäisin­ vuokrataan pyöriä. Juuri sellaisia kaupunkikulttuuriasioita, joita jäbäleissonit­ kreaavat palavereissaan.

– Käykää seuraavaksi Welodromissa, siinä kauniiden poikien paikassa.

Welodrom: hippuls vikkuls

– Tekö olette ne kauniit pojat, joita täällä mainostetaan?

Tuomas Kaitanen ja Anton Morelli myöntävät olevansa Welodromin omistajia. He pahoittelevat, että troikan kolmas jäsen on nyt poissa. Anton pahoittelee myös sitä, ettei ole käynyt pariin päivään suihkussa, mutta ei sitä huomaa.

Kauniit pojat ovat paitsi yrittäjiä myös bändi, Stockers. Vaatebisnekseen he päättivät lähteä hetken mielijohteesta.

Anton Morelli ja Tuomas Kaitanen pitävät Welodrom-vintagekauppaa. ”Yllättävän hyvin tää pärjää – ainakin niihin kriisi­laskelmiin verrattuna, joita tehtiin aloittaessa.”

– Me myydään laadukkaita, käytettyjä kledjuja ja kavereiden vaatemerkkejä. Nahkarotseja menee, neuleita, Cousteau-pipoja ja sitten tämmöisiä hippuls vikkuls -juttuja, Tuomas kuvailee ja vilauttaa­ 90-luvun alun kuvioneuletta.

Ja arvatkaa mitä? Tuomas ja Anton eivät ole hipstereitä.

– Välitetäänhän mekin siitä, mitä meillä on päällä, että jos se sitten on hipsteriä. Nyt, kun ikää on jo 24 vuotta niin alkaa arvostaa myös mukavuutta. Pari vuotta sitten olisin vetänyt tälläkin pakkasella tiukimmissa kesäfarkuissa mitä löytyy, Anton kertoo.

On niitä, täytyy vain uskoa

Ei voi väittää, etteikö olisi varoitettu. Niitä löytyy huonosti. Moni näyttää harjaantumattomaan silmään hipsteriltä, mutta juuri kukaan ei kerro olevansa sellainen. Ehkä he ovatkin samanlainen laji­ kuin hammaskeijut ja tontut – he eivät hiisku itsestään, mutta totta kai heitä on olemassa!

Eihän kaupungissa muuten olisi hauskoja vintageliikkeitä, irtonaisia kaupunkitapahtumia tai kekseliästä ruokaa.

Kämppisten Kaisa Anttilan ja Laura Rautiaisen pukeutumisfilosofiassa keskeistä on mukavuus ja se, ettei­ vaatteita ostella turhaan.

Näin elät hipsteristi

★ Näytä yksilölliseltä. Ei haittaa, jos näytät samalla tavalla yksilölliseltä kuin miljoonat muutkin.
★ Äänestä vihreitä tai vasemmistoa, ajattele liberaalisti.
★ Harrasta jotain jännittävää: kuvanveistoa, jousiammuntaa, nurjatonta etupistokirjontaa!
★ Seuraa populaarikulttuuria – tarkista pitchfork-sivustolta, mitkä bändit ovat hyviä.
★ Tiedosta ympäristön tila, pyöräile. Berliiniin, Istanbuliin ja New Yorkiin saa mennä lentämällä.
★ Innostu uusista asioista, pienistä festareista, käsin tehdystä jäätelöstä.
★ Käytä uusinta teknologiaa mutta symppaa wanhoja juttuja.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.