Katsokaa. Jälkiä hipstereistä! Ne ovat jännittävä eliölaji, jonka pitäisi esiintyä tällä alueella. Niistä puhutaan nyt paljon, ja täällä niitä on selvästi liikkunut. Tuurilla ja sinnikkäällä tarkkailulla löydämme ehkä myös elävän yksilön.

Hipsterit, nuo kaupunkiluonnon mysteerit, loputtoman kiehtovat ja kauniit eliöt. He ovat aina hiukan edellä muita. He löytävät kiinnostavimmat ravintolat, kireimmät housut ja nousemaisillaan olevat artistit. Mistään he eivät tykkää niin paljon kuin lähellä paahdetusta reilun kaupan herkku­kahvista. He ovat saaneet elää melko lailla rauhassa, mutta sitten tuli Iina Kuustonen ja teki Putoukseen hipsterin oloisen sketsihahmon Jäbä Leissonin. Nyt kaikki puhuvat Jäbästä, joka ajaa Jopolla,­ on töissä mainostoimistossa ja ”kreaa” eli luo kaikkea uutta ja huikeaa.

Tässä on jäbä, jonka ansiosta kaikki tietävät nyt hipsterin.

Onko Jäbä oikeanlainen hipsteri? Vai aivan väärän näköinen? On lähdettävä kaupungille hipsterijahtiin ja selvitettävä. Asiantuntijat kyllä varoittavat, että elävien hipstereiden etsiminen on kuin naaraisi Tasmanian jokia vesinokkaeläinten toivossa: vaikka niitä pitäisi esiintyä, niitä ei näy. Yritetään silti. Onhan­ meillä tuntomerkkejä.

Siltanen: heikolta näyttää

Siltanen Helsingin Kalliossa on juuri sellainen ravintola, jossa luulisi hipsterin viihtyvän. Huonelämpötila on miellyttävä, istuimet sopivasti löpsähtäneitä retronahkasohvia ja pöydät 60-luvulta: niiden ääressä olisi mukava suunnitella vaikka uutta, yhteisöllistä kaupunkifestaria!

Ihmisiä Siltasessa on perjantain alkuillasta kovin vähän, mutta yhden pöydän nurkalla kiiltelee sentään Applen kannettava tietokone. Se on varma merkki.

Koneen takana istuva noin 35-vuotias mies antaa lähestyä itseään, mutta hipsteriksi hän ei tunnustaudu.

– Sehän on kirosana! Tajuan kyllä, mitä­ sillä tarkoitetaan, mutta kun ei se enää merkitse mitään.

Mies selvittää: alun perin hipstereiksi sanottiin Yhdysvalloissa 40-luvun jazzdiggareita, jotka matkivat idoliensa elämäntyyliä – pukeutumista, rentoutta ja sarkastista huumoria.

Se on Sandron Rabatini-cocktail! Sitä tarjoilee bar manager Oskar Wegelius.

Suomessa hipstereiksi alettiin viitisen vuotta sitten sanoa nuoria kaupunkilaisia, jotka olivat luovissa­ töissä muusikkoina tai media-alalla, seurasivat trendejä tarkasti, viihtyivät somessa ja arvostivat vihreyttä.

Nykyään hipsteri on kuulemma jo niin väsynyt käsite, että sanan voisi kuopata.

– Täällä niitä ei ainakaan ole... mutta kokeile Sandroa, sieltä voisi löytyä.

Sandro: lämpenevää

Pari korttelia ylämäkeen, ja olemme suositussa Sandro-ravintolassa. Se kylpee kynttilän­valossa ja odottelee illan ruuhkaa simpukoiden ja pohjoisafrikkalaisten ruokien kimppuun.

Toistaiseksi asiakaskunta on tavallisen näköistä. Viisikymppisiä ystävättäriä, jokunen pariskunta. Henkilökunta ei sentään petä: baarimikko Oskarilla on viikset! Hipsterimiehillähän kuuluu olla karvoitusta naamassa.

Oskar tarjoaa maistiaiset cocktailista, joka on kuin juotava tsatsiki: jogurtti­likööriä, vodkaa, kurkkua, limeä, granaattiomenaa.­ Hyvää, yllättävää. Entäs­ tuo viiksi- ja partapuoli?

– Mä vaihtelen. Ennen mulla oli iso parta, marraskuussa jätin vain viikset, kun baari osallistui movemberin viiksikampanjaan. Ne olivat silloin sellaiset isot, rullattavat...

Jos hipsteri on kirosana, mukavaa Oskaria­ ei tee mieli nimitellä. Onneksi­ cocktailmestari Daniel tulee paikalle ja sanoo sanan kainostelematta: hänen­ mukaansa­ Kallio on Helsingin hipsterikeskus.

Ilmari tekee musiikkia harrastuksekseen ja on työkseen peltiseppä: ”Olin tämän päivän jumissa taivaalla, kattosiltaa piti asentaa, mutta nosturi meni rikki.”

Daniel halusi tuoda cocktailkulttuurin keskustasta Kallioon, koska tänne tulevat­ nyt myös trendikkäimmät ihmiset.

–  Kallio on uusi Punavuori. Ei tämä ole pelkkä hipsteripaikka, mutta kuitenkin aika hipsteri. Ja kun mietin, että mikä olisi oikein hipsteriä, niin tajusin että superfood!­ Seuraava drinkki listallamme onkin martini, johon tulee goji-marjoja.

Daniel neuvoo tarkkailemaan lähikulmia, kyllä siellä hipstereitä liikkuu. Sandrossa­ ei juuri nyt vain ole ketään – paitsi hetkinen. Ottiko tuo nurkkapöytään istuva mies äsken punaisen pipon päästään? Ehkä näimme juuri hipsterin naamioituvan tavikseksi.

Stupido: polttaa

Musiikki on hipstereille tärkeää. He kuuntelevat sitä hyvistä äänentoisto­laitteista vinyylilevyiltä, joita he käyvät ostamassa esimerkiksi Stupido Shopista muutaman korttelin päästä.

Stupido muutti Punavuoresta Kallioon neljä kuukautta sitten. Uusissa tiloissa käy välillä bändejä soittamassa, ja tiskillä myydään myös hyvää kahvia. Mukavan rentoa, suorastaan hips... no, maltetaan vielä.

–  Muutimme Kallioon, koska täältä löytyivät isommat tilat ja tuntuu, että täällä on nyt se kuhina. Sekä cd:tä että vinyyliä myydään, tällä viikolla on mennyt paljon Bruce Springsteeniä, Arcade Firea, Daft Punkia, selittää Mathias Foster tiskin takaa.

Hänellä itsellään, sivumennen sanoen, on sellainen oikeanlainen pipo päässään.

Vinyylihyllyn edessä seisoo asiakas, Janne Uotila, joka on kerännyt käteensä jazzmerkki Blue Noten uuden julkaisun, Gregory Porterin levyn. Miksi vinyyli?

Janne Uotilan mielestä vinyyli­levy tarjoaa paremman kuuntelukokemuksen kuin cd.

– Myin ison vinyylikokoelmani pois aikoinaan ja kadun sitä. Vinyyli näyttää ja saundaa paremmalta. Lisäksi: jos kuuntelee musaa keskittyneesti, äänilevy on hieno formaatti. Yksi puoli kestää juuri optimaalisen keskittymisajan, 20 minuuttia,­ ja sitten käännetään.

Kokeillaan varovasti tunnustella, onko­ hipsukoita näkynyt. Tämähän olisi heille luonteva elinympäristö.

– Eiii, mä vihaan sitä sanaa, Mathias parahtaa.

– Antaa ihmisten olla sellaisia kuin haluavat, kaikki kukat saavat kukkia.

Aihe on polttava, koska Mathias teki tänään Ilta-Sanomien nettisivuilla Jäbä Leissonin innoittaman ”Testaa, oletko hipsteri” -testin. Siinä kysyttiin paitsi sitä,­ äänestääkö vihreitä ja tykkääkö pyöräilystä myös että ”oletko ollut levy­kaupassa töissä”. Mathias paljastui testissä 65-prosenttiseksi hipsteriksi.

 Mathias Foster on myynyt Kalliossa levyjä, kahvia ja hauskaa tunnelmaa muutaman kuukauden.

– No, kai mä voin sitten rehellisesti tunnustautua, mitä väliä? Mathiasta meinaa ärsyttää, mutta hän päätyy kuitenkin nauramaan.

Mathias neuvoo etsimään vielä hipsukampia läheisistä vintagekaupoista.

– Tuossakin rinteessä on kolmen komean­ miehen pitämä vaatekauppa Welodrom, avattu syksyllä.

Harmi, se on mennyt jo kiinni. Täytyy palata vielä.

Teurastamo – hipsuleiden kehto?

Nyt on tiistai, lounasaika, ja bongauskierros on hyvä aloittaa uusin voimin läheiseltä Teurastamolta. Vanhan teurastamon tiloihin on avattu viime aikoina jos jonkinlaista luomu-, lähi-, hauskuus-, herkku- ja retrokonseptia, ja huhujen­ mukaan missään ei näy niin runsaasti hipsteripipoja kuin paikallisessa ravintolassa ruoka-aikana.

Mari Antikainen on menossa katuruokaruokailemaan. Marin mielestä tyylissä on tärkeintä mukavuus­ ja se, että­ rahaa­ jää muuhunkin elämään.

Jädelino-jäätelökahvilan kyltti pysäyttää. Se on kirjoitettu leikkisällä Comic Sans -kirjasintyypillä. Tämän on pakko olla ironiaa, hipstereiden huumoria. Comic­ Sans oli nimittäin 2000-luvun alussa niin suosittu, että siitä tuli pian kaikkien oikeiden graafikoiden hylkimä junttifontti.

Mutta tämä ei ole juntti­ympäristö, joten Comic Sans on varmasti tulossa muotiin ja viestii siitä, että jäätelökahvilaa pitävät todelliset edelläkävijät.
Ei sittenkään. Vesiperä:

– Hehheh, onko se kyltti ihan hirveä? Meille on joku jo sanonut siitä. Mutta me tehtiin kaikki itse, ja meistä se näytti kivalta.­ Eihän me tuollaisia tiedetä, kertoo Jädelinon Tiina Karhu.

Italialaista jäätelöä ja trendeistä viis veisaavaa meininkiä, siis. Omistaja­portaassa ei ainakaan olla ironisia yyberhipstereitä, entä asiakkaissa?

– No yllättävän vähän. Täällä käy lapsi­perheitä ja paljon 30–40-vuotiaita miehiä. Heille näyttää maistuvan jäätelö.

Kellohalli: ei mitään

Viimeksi mainittuja on nytkin laumoittain viereisessä Kellohallissa, mutta mitäs,­ mitäs? Ei näy paksusankaisia laseja­ ja kokopartoja. Sen sijaan on duunareita huomioliiveissään, bisnesmiehiä ja monenlaista­ äijää.

Yhdessä pöydässä on sentään ihmisiä läppäreiden kanssa, selvästi suunnittelemassa jotain luovaa projektia. Kreaamassa! Idiksiä! Ja pöydän alla makaa valkoinen koira, jonka nimi on Ferrari. Ferrari!

Seurue on itse asiassa Teurastamolla töissä, ja he palaveeraavat maaliskuisesta Streat Helsinki -nimisestä katuruokatapahtumasta.

Matias Rantanen, Maarit Kivistö ja Nina Ruotsalainen suunnittelevat maaliskuista katuruokatapahtumaa. Ferrari (pöydän alla) on myös tullut Kellohalliin töihin.

Katuruoka on kova juttu. Ensin siitä intoiltiin New Yorkissa ja Berliinissä, nyt se on täällä. Se on myös hipsterijuttu jos jokin, mutta tuottaja Nina­ Ruotsalainen tekee käsillään ilmaan­ hipsuja puhuessaan hipstereistä.

– Kaipa se jotain edelläkävijää on tarkoittanut, mutta no joo. Olen kerran itsekin­ kirjoittanut jotain juttua ja kysynyt ehkä neljältäkymmeneltä ihmiseltä Flow-festareilla, että oletko hipsteri. Kukaan ei myöntänyt.

Nina vinkkaa hipsterihakuun Vaasankadulle. Siellä on ainakin yksi kuuma katuruokapaikka,­ ja toinen avautuu pian.

Vaasankatu – ne eivät syö

Ihmisiä ärsyttää tulla lokeroiduksi. Kukapa­ haluaisi olla klisee. Ja mikä edellä­kävijä se sellainen on, jolla on ryhmäidentiteetti? Sehän olisi perässähiihtäjä.

Kallion katukuvassa näkyy kyllä paksu­sankaisia silmälaseja ja lämpimiä, liioittelevan isoja takkeja, mutta enemmän täällä tallaa perusmummoja.

Jos internetiä on uskominen, oikeat hipsterit taluttavat kaduilla lemmikkirapua, koska koira on liian tavanomainen, tai laamaa, koska rapu on liian tavanomainen. Polkupyöränsä he nikkaroivat laudoista ja ajavat kahvilaan kirjoittamaan runoja kirjoituskoneella.

Mirja Koski myy Made In Kallion kahvilassa terveellisiä Mmaku-smoothieitaan. Mukana myös pakurikääpää!­

Vaasankadulla näkyy vain jokunen paleleva­ chihuahua ja pari Jopoa. Ruokapaikkoja kyllä on! Edelläkävijät ovat jo kauan sitten jättäneet sushin, nyt he hamuavat­ katuruokaa, sellaista kuin tässä puhutussa Street Gastrossa: yksinkertaista pikaruokaa hyvistä raaka-aineista.

Näyttää kuitenkin siltä, että hipsterien hoikkuuden salaisuus on selvinnyt. He eivät syö lounasta. Ei täällä näy ketään.­ Keittiö neuvoo käymään ”pommin­varmassa” Made In Kallio -kahvilassa, mutta hiljaista on sielläkin. Made In Kalliossa smoothieita myyvä Mirja ehdottaa­ viereistä Soi Soi -kasvisravintolaa.

Soi Soin nurkkapöydässä istuvat tytöt ovat trendikkään ja raikkaan näköisiä kuin mitkäkin, mutta hekään eivät ole kuulemma hipstereitä.

Kaisa Anttila käy usein Soi Soissa syömässä. ”Ruuan takia. Lisäksi tykkään paikoista, joissa on olkkarifiilis.”

– No, tultiin tänne ihan ruuan takia, ei minkään muodikkuuden. Tyyli on peräisin siskon vaatekaapista, hän muuttaa Australiaan ja luopui näistä. Jos itse ostan­ vaatteita, niin käytettyinä.

Soul Vintage: ulkonäkö pettää

Käytettyjä vaatteita varten ei tarvitse poistua kauas. Jos vain uskaltaa astua sisään vintageliikkeeseen, joka näyttää liian mukavalta ollakseen kauppa ja liian tyylikkäältä ollakseen olohuone, niin Helsinginkadun Soul Vintage on kelpo ratkaisu. Omistaja Erika Tatti juo kahvia vihreässä nojatuolissa.

– Kyllä täällä käy aika paljon hipstereitä. Mahtavia tyyppejä, yhdistävät vanhaa ja uutta. He hakevat vähän kalliimpaa ja parempaa, heillä on Martensit jalassa ja pieni laukku, Erika kuvailee.

Erikalla on itselläänkin Martensit.

Erika Tatti jätti vakituisen työpaikan ja perusti miehensä kanssa Soul Vintagen. ”Halusin kokeilla! Tehdä jotain, mihin on intohimoa.”

– No, näytän kuulemma hipsteriltä, mutta en ole. Ai missäkö ero on? En halua­ näyttäytyä. En mene klubille, jossa kalja maksaa kymmenen euroa. Menen mieluummin halpaan pubiin pelaamaan kavereiden kanssa lautapelejä.

Erikan kaupasta viedään Martensit käsistä. Lisäksi täältä saa himoittuja 80-luvun Converse-tennareita. Silloin  ne tehtiin vielä Yhdysvalloissa, niissä on vähän jäykempi pohja kuin nykyisissä ja erilainen kärki. Ero tämän päivän malleihin on juntin silmiin yhtä selkeä kuin Arlan­ ja Rainbown edamjuustoissa, mutta hipsteri on tarkka.

Kaupassa tapahtuu myös kaikkea ylimääräistä kivaa: bändit soittavat ja kesäisin­ vuokrataan pyöriä. Juuri sellaisia kaupunkikulttuuriasioita, joita jäbäleissonit­ kreaavat palavereissaan.

– Käykää seuraavaksi Welodromissa, siinä kauniiden poikien paikassa.

Welodrom: hippuls vikkuls

– Tekö olette ne kauniit pojat, joita täällä mainostetaan?

Tuomas Kaitanen ja Anton Morelli myöntävät olevansa Welodromin omistajia. He pahoittelevat, että troikan kolmas jäsen on nyt poissa. Anton pahoittelee myös sitä, ettei ole käynyt pariin päivään suihkussa, mutta ei sitä huomaa.

Kauniit pojat ovat paitsi yrittäjiä myös bändi, Stockers. Vaatebisnekseen he päättivät lähteä hetken mielijohteesta.

Anton Morelli ja Tuomas Kaitanen pitävät Welodrom-vintagekauppaa. ”Yllättävän hyvin tää pärjää – ainakin niihin kriisi­laskelmiin verrattuna, joita tehtiin aloittaessa.”

– Me myydään laadukkaita, käytettyjä kledjuja ja kavereiden vaatemerkkejä. Nahkarotseja menee, neuleita, Cousteau-pipoja ja sitten tämmöisiä hippuls vikkuls -juttuja, Tuomas kuvailee ja vilauttaa­ 90-luvun alun kuvioneuletta.

Ja arvatkaa mitä? Tuomas ja Anton eivät ole hipstereitä.

– Välitetäänhän mekin siitä, mitä meillä on päällä, että jos se sitten on hipsteriä. Nyt, kun ikää on jo 24 vuotta niin alkaa arvostaa myös mukavuutta. Pari vuotta sitten olisin vetänyt tälläkin pakkasella tiukimmissa kesäfarkuissa mitä löytyy, Anton kertoo.

On niitä, täytyy vain uskoa

Ei voi väittää, etteikö olisi varoitettu. Niitä löytyy huonosti. Moni näyttää harjaantumattomaan silmään hipsteriltä, mutta juuri kukaan ei kerro olevansa sellainen. Ehkä he ovatkin samanlainen laji­ kuin hammaskeijut ja tontut – he eivät hiisku itsestään, mutta totta kai heitä on olemassa!

Eihän kaupungissa muuten olisi hauskoja vintageliikkeitä, irtonaisia kaupunkitapahtumia tai kekseliästä ruokaa.

Kämppisten Kaisa Anttilan ja Laura Rautiaisen pukeutumisfilosofiassa keskeistä on mukavuus ja se, ettei­ vaatteita ostella turhaan.

Näin elät hipsteristi

★ Näytä yksilölliseltä. Ei haittaa, jos näytät samalla tavalla yksilölliseltä kuin miljoonat muutkin.
★ Äänestä vihreitä tai vasemmistoa, ajattele liberaalisti.
★ Harrasta jotain jännittävää: kuvanveistoa, jousiammuntaa, nurjatonta etupistokirjontaa!
★ Seuraa populaarikulttuuria – tarkista pitchfork-sivustolta, mitkä bändit ovat hyviä.
★ Tiedosta ympäristön tila, pyöräile. Berliiniin, Istanbuliin ja New Yorkiin saa mennä lentämällä.
★ Innostu uusista asioista, pienistä festareista, käsin tehdystä jäätelöstä.
★ Käytä uusinta teknologiaa mutta symppaa wanhoja juttuja.

Toni Toivanen on työskennellyt esimerkiksi Hans Välimäen Chez Dominique -ravintolassa ja kansainvälisesti arvostetussa kööpenhaminalaisessa Noma-ravintolassa. Kuva vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Anna Huovinen

Kokki Toni Toivasen mukaan ravintola-alalla seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat arkipäivää. ”Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.”

”Monien ravintoloiden keittiöt ovat poikien klubeja, joissa dominoidaan machoilulla ja veitsen nopeudella. Monet naiset joutuvat miellyttämään miespuolisia asiakkaitaan ja esimiehiään tippien ja parempien vuorojen toivossa.

Henkilöstöosastoa ei ole tai se ei puutu asioihin. Ravintoloiden henkilökunnat ovat villisti juhlivia joukkoja, joissa ammattimaisuuden rajat häipyvät olemattomiin.”

Näin kuvaili arvostettu The Washington Post -lehti amerikkalaisen ravintola-alan menoa. Viime perjantaina julkaistussa jutussa lukuisat kokkeina ja tarjoilijoina työskentelevät naiset kertoivat seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta, jota ovat joutuneet kokemaan työssään.

Onko ravintolamaailma todella niin hurja paikka työskennellä? Kööpenhaminassa asuvan suomalaisen kokin Toni Toivasen, 27, mukaan on. Hän jakoi artikkeli viikonloppuna Facebook-sivullaan sanoilla ”tämä on ihan totta”.

– Oman kokemukseni mukaan kuvailu ei ole ainoastaan maakohtainen, vaan se kuvaa koko ravintola-alaa, myös Suomessa, hän kertoo Me Naisille.

– Seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat valitettavasti osa työtä. Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.

”Minullakin on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.”

Kuumenevia tunteita, hurttia huumoria ja liian pitkälle meneviä vitsejä. Sellaista ravintolassa työskentelevän arki yksinkertaisesti on, Toivanen kertoo.

– Jostain syystä ravintola-alalla pidetään normaalina sitä, että vitsaillaan ihan kaikesta ja kosketetaan toisia. Keittiössä läpsitään takapuolelle ja kysellään arkaluontoisia kysymyksiä, koska ajatellaan, että se on kaikille huumoria. Minulla on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.

– Mutta jos ei osaa ottaa kaikkea vitsinä – eikä kenenkään ole todellakaan pakko tehdä niin – käytös voi olla todella häiritsevää. Sellaista ei voisi kutsua esimerkiksi toimistoympäristössä millään tavalla hyväksyttäväksi. Normaalin käytöksen raja on alalla selkeästi hämärtynyt, se on osa kulttuuria.

Pitkiä päiviä poikien leikkikentällä

Toivasen mukaan häirintäkulttuurille on lukuisia syitä: pitkät työpäivät, alan miesvaltaisuus ja se, että keittiöihin hakeutuu tietynlaisia ihmisiä.

– Kokin paperit eivät paljoa vaadi, ja siksi keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse. Onneksi tilanne on muuttumassa, Toivanen kertoo.

Myös pitkät päivät vaativat veronsa. Moni ravintola-alalla työskentelevä saattaa tehdä töitä huomattavasti yli 10 tuntia päivässä, ja kiireessä pinna kiristyy helposti jokaisella.

– Ylivirittyneessä tilassa tulee helposti ylilyöntejä. Tilannetta ei helpota se, että alkoholin käyttäminen kuuluu monen alalla pidempään työskennelleen elämään.

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu paljon siitä, miksi naisia ei näy huippukokkeina yhtä paljon kuin miehiä. Muutama viikko sitten huippukokki Kari Aihinen sai monet pudistelemaan päitään, kun hän sanoi, ettei naisia ole huippukokkeina, koska ”se on fysiikan laki”.

”Keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse.”

Toivasen mielestä on väärin sanoa, ettei naisia ole huippukokkeina. Hänen mielestään heitä kyllä löytyy, mutta usein miespuoliset kokit vain nousevat valokeilaan. Samaan aikaan hän toteaa, että alan miesvaltaisuus ja machokulttuuri voivat olla syitä siihen, miksi naiset eivät etene urallaan. Se on samalla yksi syy häiriköintikulttuuriin.

– Kyllä se on monessa mielessä poikien leikkikenttä. Moni saattaa ajatella, että pojat vain keskenään vitsailevat – vähän kuin lätkäpukkarissa. Sen ei tietenkään kuuluisi mennä niin.

Lisää puhetta, vähemmän pelkoa

Myös Palvelualojen ammattiliitto PAM on todennut, että seksuaalinen häirintä on ravintola-alalla arkipäivää. Siitä huolimatta aiheesta on vaikea puhua. 

Ravintolakokki Marko Pyy kertoi viikonloppuna Ylen haastattelussa saaneensa tietoonsa lukuisia häirintätapauksista kollegoiltaan, mutta virallisia ilmoituksia vain harva haluaa tehdä.

Miksi häirinnästä vaietaan alalla niin visusti?

Toivasen mukaan syy on yksinkertainen: ihmiset pelkäävät uransa puolesta. Toivasen mukaan vaikeista asioista suoraan puhuvaa aletaan pitää helposti ”hankalana tyyppinä”. Eikä se maine houkuta ketään.

”On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa häirinnästä suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. ”

– Erityisesti fine dining -maailmassa piirit ovat pienet. Tietty leima saattaa hankaloittaa uraa todella paljon, Toivanen kertoo.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että tilanteen pitäisi mennä niin. On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa asioista suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. Siitä syntyy oravanpyörä: kun ei uskalleta puhua, myös häiriköintiä on enemmän.

Jokaiselle pitäisi pystyä luottamaan siihen, ettei kosketa tai mennä henkilökohtaisuuksiin ilman lupaa, Toivanen painottaa. Hänen mielestään asiaan pitäisi saada ravintola-alalla pikainen muutos. Parhaiten se onnistuu hänen mielestään sillä, että jokainen alalla työskentelevä katsoo peiliin.

– Yksittäisten syyllisten etsiminen on turhaa, koska alalla epäasiallista käytöstä on niin paljon. Jokaisen pitäisi miettiä asiaa omalta kohdalta ja tajuta, että on todennäköisesti itsekin ollut mukana rakentamassa haitallista kulttuuria.

Toivanen toivoo myös entistä enemmän avointa puhetta aiheesta.

– Parhaimmillaan saamme nyt kerralla keskustelun siihen tilaan, ettei sitä tarvitse enää käydä samalla tavalla viiden vuoden päästä.

Työskenteletkö ravintola-alalla? Osallistu kyselyymme!

Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Onko ollut ikävä Alexia, Mickania, Freddeä, Annaa tai Ovea? Katso kuvista, miltä he näyttävät suomalaisversiossa.

Vihdoin! Suomi saa oman Solsidanin, kun Onnela ilmestyy katsottavaksi C More -suoratoistopalveluun torstaina. Ruotsalainen sarja on ollut Suomessa menestys, joten suomalaisversioltakin on lupa odottaa paljon. C More on nyt julkaissut kuvat hahmoista – ja ainakin ulkoisesti niissä on samaa henkeä kuin alkuperäisissä hahmoissa.

Fredde ja Mickan ovat Suomessa Markus ja Mette. Heitä näyttelevät Pekka Strang ja Anna-Maija Tuokko. Alex ja Anna on muutettu puolestaan Antiksi ja Saaraksi. Heitä näyttelevät Eero Ritala ja Elena Leeve. Ove ja Anette ovat suomalaisversiossa Jorma ja Titta. Jormaa näyttelee Santtu Karvonen ja Tittaa Pirjo Heikkilä.

Tältä Onnelan hahmot näyttävät Solsidaniin verrattuna

Fredde ja Mickan ovat Markus ja Mette


Suomen Mette ja Markus.
Anna-Maija Tuokko on Mette ja Pekka Strang Markus.
Ruotsin Mickan ja Fredde.
Mickan ja Fredde.
 


Alex ja Anna ovat Antti ja Saara


Eero Ritala on Antti ja Pirjo Heikkilä Saara.
Ruotsin Anna ja Alex.
 


Fredde ja Anette ovat Jorma ja Titta


Pirjo Heikkilä on Titta ja Santtu Karvonen Jorma.
Ove ja Anette.
 

Sivuraiteilla-blogin Emilia katsoi Onnelan ensimmäisen jakson ennakkoon. Lue lisää:

Onnela on katsottavissa C More -suoratoistopalvelussa to 23.11. alkaen. Jaksoja julkaistaan kaksi torstaisin. Niitä on yhteensä 10. Sarja tulee myöhemmin katsottavaksi MTV3:lle ja Katsomoon.