Susanna Leppäsen mielestä paljon on suhteellinen käsite: "Omasta mielestäni ihollani on vielä runsaasti tilaa, tosin uudet kuvat vaativat hieman suunnittelua." Kuvat Ville Juurikkala
Susanna Leppäsen mielestä paljon on suhteellinen käsite: "Omasta mielestäni ihollani on vielä runsaasti tilaa, tosin uudet kuvat vaativat hieman suunnittelua." Kuvat Ville Juurikkala
Susanna pitää siitä, että tatuoijien erilaiset tyylit näkyvät hänen ihollaan.
Susanna pitää siitä, että tatuoijien erilaiset tyylit näkyvät hänen ihollaan.

29-vuotias Susanna Leppänen ei ole näyttänyt tatuointejaan isovanhemmilleen.

"Tatuointieni määrää on vaikea laskea. Mikä lasketaan yhdeksi kuvaksi? En vielä tiedä, missä vaiheessa raja tulee vastaan. Äidilleni olen kuitenkin luvannut, että kaulaani tai sen yläpuolelle ei tule mustetta. Myös vasemman käteni haitatuointi saa olla siinä yksin. Se onkin ainoa tatuointini, jolla on tarina, vähän hurjempi snorklausreissu.

Television tatuointiohjelmissa jokaisen kuvan taustalla tuntuu olevan jokin elämää suurempi tarina. Itse ajattelen, että minne vielä mahtuisi uusi, tai kun näen kivan kuvan, haluan vain saada sen iholleni. Minulle on kuitenkin tärkeää, että mallia ei ole otettu kenenkään muun tatuoinnista, vaan kuva muokataan jostakin piirustuksesta tai valokuvasta juuri minua varten.

Hinguin ensimmäistä kuvaani seitsemänneltä luokalta saakka. Eräs ysiluokan poika oli käynyt silloin ottamassa tatuoinnin, ja se näytti hienolta. Kun täytin 18, äiti antoi minulle rahat tatuointiani varten. Ensimmäiset kuvani olivat pienet kiinalaiset merkit lavassa, mutta peitin ne myöhemmin suuremman kukkatatuoinnin alle.

Ensimmäistä tatuointiani sekä sen peittokuvaa mietin pitkään, muut tatuoinnit ovat tulleet sitä mukaa, kun olen keksinyt ideoita. Yhden tatuoinnin otin hetken mielijohteesta:

Kata pani Facebookiin kuvan piirtämästään tatuoinnista ja kysyi, että kuka tahtoo. Meni puolisen minuuttia, kun olin vastannut, että minulle, minulle!

Kata on tehnyt minulle tatuointeja reilun vuoden verran, ja projekti jatkuu. Kun hän aloitti, varasin saman tien useamman ajan, koska pidin hänen tyylistään. Minusta kaikkien kuvien ei kuitenkaan tarvitse olla saman tatuointiartistin tekemiä. Pidän vastakohdista. Tatuointeihini on mennyt paljon rahaa, mutta en ole halunnut laskea kuinka paljon. Tatuointi on viimeinen asia, jossa tarttuisin happy hour -tarjoukseen. Kuva on ikuisesti iholla, ja kunnon tekijän työ maksaa.

Äiti on hyväksynyt tatuointini, mutta mummolleni ja papalleni en ole kuvia näyttänyt. Mummo on sen verran vanha, että yhdistää ne vankilaelämään. Helteisissä terassitalkoissakin hikoilin heidän nähden pitkissä housuissa ja hupparissa."

Lisää aiheesta

Tatuoinnit kertovat eletystä elämästä

Peeta, 38: "Ei enää mustaa suhrua"

Ann-Marie, 63: "Tatuoinnin pitää näkyä"

Vuoristotaudista kärsineet morsian ja sulhanen vaihtoivat häätamineisiin jäisen kiven takana kymmenen asteen pakkasessa. 

Moni naimisiinmenoa suunnitteleva haaveilee destination weddingistä eli häiden järjestämisestä jossakin ihanassa, usein lämpimässä ja eksoottisessa paikassa. 

Myös Australiassa asuvalla suomalaisella Heidi Turusella, 32, oli tällainen haave. Hänen ja australialaisen Tom-puolison, 31, häistä tulikin melkoinen reissu – voisi sanoa destination wedding 2.0. 

Heidi ja Tomi tapasivat vuonna 2013 Australian Queenslandissa. Heidi oli lähtenyt yliopistosta valmistumisen jälkeen reppureissaamaan, päätynyt Aasian-vuosien jälkeen Australiaan ja havitteli uutta viisumia pidentääkseen oleskeluaan Australiassa. 

– Siitä asti olemme olleet yhdessä kuin paita ja peppu, Heidi kertoo sähköpostitse Australiasta. 

Pari alkoi seurustella pian ensitapaamisensa jälkeen, ja vuonna 2015 Tomi kosi Heidiä, kun he olivat viettämässä joulua Suomessa. 

Suunnitelmat käyntiin

Häiden suunnittelu sai sysäyksen helmikuussa 2017, kun Heidin päähän pälkähti idea Mount Everestin -reissusta. 

– Laitoin Tomille viestiä, että kiinnostaako lähteä Everestille tänä vuonna. Tunnin päästä siitä varasin meille lentoliput, ja aloimme innolla suunnitella reissua. 

”Olin aina haaveillut pienistä intiimeistä rantahäistä jossain eksoottisella saarella,”

Pariskunnalta oli jo pitkään udeltu, missä häät pidettäisiin, sillä Tomin perhe asuu Australiassa ja Heidin Suomessa. 

– Idea pitaa häät Everestilla lähti aluksi vitsistä. Sen jälkeen aloimme miettiä, että niistä tulisi kyllä mahtavat häät. Voiko olla hienompaa paikkaa menna naimisiin kun maailman huipulla! Heidi muistelee.

Selvää oli, että kummankaan perhe tai muut läheiset eivät lähtisi hääparin mukaan vuorelle juhlimaan häitä, joten Everestin-reissun jatkoksi päätettiin järjestää pienimuotoinen hääillallinen Koh Samuilla Thaimaassa. 

– Olin aina haaveillut pienistä intiimeistä rantahäistä jossain eksoottisella saarella, Heidi kertoo. 

Häitä ryhdyttiin suunnittelemaan samalle kesälle. Thaimaan hääillalliselle varattiin kaikenlaista valokuvaajasta kukka-asetelmiin, mutta Mount Everestin seremonian suunnitteleminen oli vaikeampaa, sillä vuorella vallitsevia olosuhteita ei voinut tietää varmaksi.

Heidi oli käynyt vuosia sitten Nepalissa Annapurna-vuoriston perusleirissä. Tomilla ei ollut lainkaan kokemusta vuorikiipeilustä. Pariskunta alkoi harjoitella tulevaa koitosta varten Australiassa, mutta siellä heillä ei ollut mahdollisuutta treenata 700 metriä korkeammalla. Happivaje ja siitä johtuva vuoristotauti eivät siis tulleet tutuiksi – vielä. 

Tomi ja Heidi halusivat kiivetä häävarusteineen itsenäisesti, ilman ulkopuolista kantoapua. Heidin avoselkäinen pitsimekko, pitkä huntu ja muu hääasu matkustivat Tomin 25-kiloisessa rinkassa, ja Heidin oma rinkka painoi noin 12 kiloa. 

Vuoristotautinen morsian

Heidin ja Tomin tavoite oli pitää häät Mount Everestin perusleirissä, joka on noin 5 380 metriä merenpinnan yläpuolella.

Parin päivän kiipeämisen jälkeen, kun pariskunta oli saavuttanut 4 000 metrin korkeuden, kumpikin sai vuoristotaudin oireita, kuten päänsärkyä. Erityisesti Heidin olo oli tukala.

– Emme olleet varmoja, selviämmekö huipulle asti. Päätimme aikaistaa häitä päivällä ja kiirehtiä ylös, jotta voisimme aloittaa matkan takaisin. En ollut valmis luopumaan haaveestani mennä naimisiin huipulla, Heidi kertoo.

Lopullisen päätöksen hän ja Tom tekivät Gorak Shepin kylässä muutama sata metriä perusleirin alapuolella. 

– Lounaan jälkeen päätimme, että this is it, tänään mennään naimisiin. Jätimme kaikki muut varusteemme Gorak Shepiin, pakkasimme hääpukumme ja aloitimme patikoinnin Everestin perusleiriin lumisateessa. 

Heidin olo helpottui yllättäen korkeammalle noustessa. 

– Olin kai niin motivoitunut häistä.

”Tavallaan saimme viettää häämatkan ennen hääseremoniaa.”

Kiven takana hääasuun

Ylhäällä odotti yllätys: perusleirissä yli 5 000 metrin korkeudessa oli kyllä muitakin kiipeilijöitä, mutta kukaan heistä ei ollut pystyttänyt paikalle telttaa.

– Meidän ei auttanut muu kuin vaihtaa hääasusteisiin ison jäisen kiven takana. Tom suojasi minua takillaan, kun vaihdoin mekon päälle. Lämpötila oli noin -10 astetta, ja satoi lunta. 

Tom ja Heidi olivat kertoneet muille paikalla olleille menevänsä naimisiin. Kun he ilmestyivät häätamineissaan kiven takaa, lähelle oli kerääntynyt hymyilevä ja häämarssia hyräilevä yleisö. 

Heidi ja Tom lausuivat toisilleen kirjoittamansa häävalat ja vaihtoivat sormukset. 

Yleisö hurrasi, ja sitten otettiin kuvia. 

– Emme kumpikaan kuulu kirkkoon tai ole kovin uskonnollisia, joten seremonia maailman huipulla vuoristossa oli juuri meidän näköisemme juhla, Heidi toteaa. 

Kuvien jälkeen oli aika laittaa retkeilyvaatteet takaisin päälle ja aloittaa patikka alaspäin, takaisin majapaikkaan. 

Seuraavana aamuna Heidi ja Tom nousivat vielä hieman perusleiriä korkeammalle, runsaassa 5 600 metrissä olevalle Kala Pattharin huipulle ottamaan valokuvia. Sää oli niin kylmä, että rinkat jäätyivät, mutta maisemat olivat Heidin mukaan mielettömät. 

Seuraava huippu kiikarissa

Nepalin vuoristoisista maisemista tuore aviopari lensi Koh Samuille Thaimaahan. Siellä molempien perheet olivat mukana hääjuhlassa, ja Heidin isä saattoi saattaa Heidin alttarille – tai siis rantaan, jossa seremonia järjestettiin – kuten Heidi oli toivonut. 

Heidi oli alun perin ajatellut laittavansa meikin ja kampauksen myös Everestin-seremoniaa varten, mutta vuoristotaudin takia se jäi tekemättä. Thaimaassa aviopari pääsi nauttimaan spa-hoidoista ja laittautuminenkin onnistui paremmin. 

Kuva: Cherry May Ward Photography
Kuva: Cherry May Ward Photography

Reissuhäiden jälkeen Heidi ja Tom eivät lähteneet erilliselle häämatkalle. 

– Tavallaan saimme viettää häämatkan ennen hääseremoniaa, Heidi sanoo patikoinnista Everestille. 

– Yövyimme erittäin vaatimattomissa paikoissa matkan varrella ja nautimme joka hetkestä ilman puhelimia ja sosiaalista mediaa. 

Häiden jälkeen pariskunta palasi arkeen Australiassa. 

– Vuorilla patikointi haasteineen toi meitä entistäkin lähemmäs toisiamme ja synnytti varsinaisen vuoristokuumeen. Suunnittelemme jo seuraavaa reissua Nepaliin ja kartoitamme seuraavaa valloitettavaa huippua, Heidi kertoo. 

Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia.  Kuva: Yle kuvapalvelu
Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia. Kuva: Yle kuvapalvelu

Charlotte Lindroosin uudessa dokumentissa seurataan Miaa ja Jenniä. Kokevatko he  tehneensä oikean ratkaisun luovuttuaan lapsistaan?

IS TV-LEHTI: Kahden suomalaisen naisen tarinat avaavat sitä syvyyttä, johon päihderiippuvaisuus ja masennus uhkaavat pudottaa, vaikka vuosien jälkeen jo näyttäisi paremmalta. Molemmat, Mia ja Jenni, ovat joutuneet luopumaan lapsistaan, ja se on jättänyt syvän jäljen.

Charlotte Lindroosin uudessa dokumentissa lapset eivät ole estradilla, mutta heihin liittyy se, kuinka nousu synkästä kuilusta on kummankin naisen kohdalla tapahtunut. Toki katsotaan myös syihin, miksi kuiluun on kompastuttu: amfetamiini, heroiini, itsetuhoisuus, masennus, rikkonaiset perheet.

Esimerkiksi Mialla, joka kuvailee heroiinia suureksi rakkaudekseen, on muistoja, joissa hän tyttösenä meni kertomaan baariin äidille ja isäpuolelle itkevästä pikkusiskosta. Isäpuoli kantoi raivostuneena kotiin tukasta roikottaen.

Jenni taas masentui lapsensa syntymän jälkeen, eikä osaa pitää haluamallaan tavalla yhteyttä nyt jo murrosikäiseen tyttäreensä. Hän pelkää, mitä tälle on äidistä kerrottu. Koiraa hellivällä Jennillä on kuitenkin unelmia liittyen lapsiin, ja ne auttavat jaksamaan.

Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia. Kun on kokenut huumepumpulin, on merkityksellisten tunteiden löytäminen perusasioista hankalaa ja erilaista mutta täysin pakollista.

Kokevatko Mia ja Jenni tehneensä oikean ratkaisun luovuttuaan lapsistaan? Hyvin valittu musiikki syventää toivon tunnelmaa mutta muistuttaa myös elämän arvaamattomuudesta.

Docstop: Piikki sydämessä, TV1 ti klo 20.00