Säilytä vain tarpeellinen ja heitä muu menemään – tätä meille on hoettu jo pari vuotta. Kuva: Shutterstock
Säilytä vain tarpeellinen ja heitä muu menemään – tätä meille on hoettu jo pari vuotta. Kuva: Shutterstock

Vähään tyytyminen on muodikasta, mutta kuinka minimalisti shoppailee? Bloggari kertoo.

Raivaushaasteet ja marittaminen on hoidettu, mutta miten jatkaa elämää eteenpäin? Aina tulee tarpeita, joten uuden ostamista ei voi kokonaankaan välttää – ja kohtahan romua on taas kaapit täynnä. Vai onko?

Minimalistisen The Private Life of a Girl -lifestyle-blogin kirjoittaja paljastaa, miten hän yhdistää pelkistetyn elämäntyylin ja shoppailun. Bonuksena tulee hyvä omatunto huolellisesti tehdyistä kulutuspäätöksistä.

Se onnistuu kysymällä jokaisen ostopäätöksen kohdalla itseltään nämä viisi kysymystä:

1. Miksi haluan tämän? Tuleeko ostos oikeaan tarpeeseen vai perusteletko sitä jollain ihan muilla (teko)syillä? Ostos on perusteltu, jos sillä on selkeä käyttötarkoitus, eikä sitä voi oikein muillakaan keinoin korvata.

2. Onko tämä ”se oikea”? Bloggarin mukaan ennen ostopäätösta pitää tehdä taustatyöt huolella ja selvittää esimerkiksi, mistä tuotteessa maksaa. Kestääkö se pitkään ja onko se paras mahdollinen, jonka budjetillasi saa hankittua?

3. Onko minulla varaa? Varallisuustilanteen lisäksi kannattaa huomioida, tuleeko hankinnasta lisäkustannuksia tulevaisuudessa – tarvitseeko sitä huoltaa tai ostaa lisäosia. Viekö se sittenkin vain tilaa ja aikaa?

4. Onko tavaralla paikka elämässäni? Marittamisessakin tavaroille pitää löytää paikka – sekä konkreettisesti kotoa että yleensä elämässä. Missä tilanteissa ja miten ostosta käytät? Esimerkiksi vaateostoksilla neuvotaan usein miettimään, sopiiko uusi ostos yhteen vähintään kolmen kaapissa jo olevan vaatteen kanssa.

5. Tuoko tavara elämääni lisäarvoa? Auttaako hankinta sinua saavuttamaan tavoitteet, joita kohti pyrit elämässäsi? 

Onko sinulla muita vinkkejä järkevien ostopäätösten tekemiseen? Kerro jutun kommenttiosiossa!

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **