Nyt se on auki! Viivi Karilasta auttamassa avajaispäivänä: Säde Palmu, Paul Molander ja Martina Näreharju. Kuvat Panu Pälviä
Nyt se on auki! Viivi Karilasta auttamassa avajaispäivänä: Säde Palmu, Paul Molander ja Martina Näreharju. Kuvat Panu Pälviä
Muutama viikko kahvilan avajaisiin. Pari pikku juttua pitää vielä ehtiä hoitaa.
Muutama viikko kahvilan avajaisiin. Pari pikku juttua pitää vielä ehtiä hoitaa.
Vie aikaa, että kaikki lähistön asukkaat huomaavat uuden kahvilan.
Vie aikaa, että kaikki lähistön asukkaat huomaavat uuden kahvilan.
Hekla, Maire ja glögi. Sisustus saa hyväksynnän.
Hekla, Maire ja glögi. Sisustus saa hyväksynnän.

Moni haaveilee oman kahvilan perustamisesta. Viivi Karilas päätti kokeilla, onnistuuko se. Miten Café Kumman käy?

Tämän päivän soppa on tomaattipohjainen papukeitto. Sen pitää olla valmis ennen puoltapäivää, samoin sämpylöiden. Kahdentoista aikaan tulevat toivottavasti ensimmäiset lounastajat. Parhaassa tapauksessa pieni lounasruuhka!

On perjantai, Viivi Karilaan omistaman Café Kumman historian viides perjantai. Kaikki on kohdallaan. Myyntipöydällä on tuoreita muffineja, ilmassa leijuu El Palomarin yläviidakossa kasvaneen kahvin aromi. Sisustus näyttää söpöltä.

Oma kahvila. Eikö kuulosta ihanalta? Kaikkihan siitä unelmoivat, pienestä ja kodikkaasta paikasta, jonka keittiössä kelpaisi paistaa voisilmäpullia ja joka loistaisi kadullekin lämmintä valoa...

– Mulla se ei kyllä lähtenyt unelmoinnista, Viivi sanoo.

Jospa hän kertoo itse, miten kaikki tapahtui.

Idea: vuosi 2011

Vielä Café Kumman tiloissa ei näy tuunattuja tuoleja eikä ultrahienoa, 800 euron arvoista vedenkeitintä. Tässä kohdassa Helsingin Koskelantietä on tyhjä ja pimeä liiketila. Viivikin seilaa vielä Suomenlahden aalloilla. Hän ei tiedä, että a-luokan suodatinkahvin tekemiseen menee kolme minuuttia ja että kahvilan keittiössä täytyy olla kolme lavuaaria: yksi käsienpesuun, yksi tiskaamiseen ja yksi ruuanlaittoa varten.

Sen sijaan hän tietää laivakokkien juttuja: mitä kaikkea tankkerin ruokavarastoihin pitää tilata, paljonko kaksikymmentä meri­miestä ja -naista syö bataattikeittoa. Viivi on työskennellyt kaksi vuotta Nesteen öljytankkerin kokkistuerttina ja vastaa laivan koko ruokataloudesta. Ammatinvalinta on aikanaan sujunut vähän arpomalla. Viivi on harrastanut purjehdusta ja ajatellut, että merellä voisi olla kivaa. Niin onkin, eikä hän kärsi edes merisairaudesta. Vuosien mittaan työn rytmi – kuusi viikkoa merellä ja kuusi maissa – on alkanut kuitenkin rasittaa. Viivistä tuntuu, että hän on ulkona koko muun maailman elämästä.

– Työ kävi myös liian tutuksi. Yritin ajatella, että työ on vain työtä ja saahan tästä hyvin rahaa, mutta lopulta oli pakko keksiä jotain. Päätin jäädä maihin.

Viivi hakee töitä ravintolasta ja käy haastattelussa. Se menee hyvin, mutta jokin häiritsee. Seuraavana päivänä Viivi ilmoittaa, että ei sittenkään ole käytettävissä. Palkollisen elämä on jo nähty, Viivi haluaa eroon pomoista.

– Olin aina ajatellut, että jossain vaiheessa kokeilen yrittämistä. Isänikin on ollut yrittäjä ja tiesin, että minussa on riskinottokykyä.

Viivi järkeilee, että hänen yrityksensä täytyi liittyä jotenkin siihen, mitä hän jo osasi: ruuanlaittoon ja leivontaan. Siihen lisäksi vielä jotain uutta, kuten oikein hyvä kahvi. Kahvila sen varmaan pitäisi sitten olla.

Ahdistus: 2012

Kas vain, kaikki helsinkiläiset haluavat kahvilayrittäjiksi. Siltä se ainakin vaikuttaa, kun Viivi etsii liiketilaa. Jos jotain on tarjolla, sitä vaanii monta kiinnostunutta, kahvikupin kuvat silmissään. Keskustassa olisi yhden kahvilan liike­toiminta myynnissä, mutta hinta on 120 000 euroa. Melko kallista, miettii Viivi. Hän haluaisi sitä paitsi kahvilansa Käpylään. Siellä ihmisvirtoja on vähemmän, mutta niin on kahviloitakin, tarkkaan ottaen nolla kappaletta. Muodikkaalla alueella asuu sen sijaan paljon näyttelijöitä, kirjailijoita ja luovia freelancereita, juuri sitä porukkaa, jotka tykkäisivät varmasti kirjoittaa leffakäsikirjoituksia kahvilassa latte-mukin kanssa.

Tilan löytymistä odotellessaan Viivi elää ansiosidonnaisella. Hän käy baristakurssin, ja kahvin tuhannet vivahteet alkavat avautua. Sitten hän menee yrit­täjäkurssille Amieduun. Kurssilla Viivi pyörittelee kateprosentteja ja kuluarvioita. Montako kuppia kahvia ja montako pullaa pitää päivässä myydä, jotta menot saadaan katettua ja itsellekin pystyy maksamaan palkkaa?

Kun Viivi kertoo suunnitelmasta kavereilleen, moni on epäileväinen: Kahvila, eihän sellainen voi kannattaa! Rohkaisevampaa palautetta tulee yllättäen yrityskurssilta.

– Eivät kahvilat yleensä kaadu. Pitää vain suunnitella kunnolla, Viivi toteaa. 

Kunnollinen suunnittelu on Viivin laji, ja hänellä on selvä visio rauhalli­sesta, persoonallisen näköisestä paikasta, jossa saa istua pitkään kenenkään hätistelemättä. Sieltä saa hyvää kahvia, kevyttä lounasta, siellä on kirjoja lapsille – ja sitten sinne tulee kunnostettuja, eriparisia vanhoja huonekaluja Jaana Paretskoilta. Ideana on, että kahvilasta saa ostaa lempituolin mukaansa. Seinille tulee käpyläläisten taiteilijoiden tauluja, jotka ovat myös myytävinä.

Viivi päättää perustaa firmansa yksin. Liikekumppani voisi olla kahvilabisneksessä kätevä, mutta Viivillä ei ole tarpeeksi hyvää ystävää, jota kiinnostaisi nyt yrittäminen. Vieraamman kanssa idea oman itsensä herrana olemisesta taas vesittyisi. Mitä, jos joka pikkuasiassa pitäisi tehdä kompromisseja? Päätös tarkoittaa, että kahvilaan pitää palkata työntekijä. Jos Viivi tekee itse lounaat, leipoo sämpylät ja kahvileivät, hän ei ehdi palvella asiakkaita tiskillä.

Suunnitelmat alkaisivat olla valmiit. Mistä helkkarista se tila löytyy?

Hirveä pommi: heinäkuu

Eräänä päivänä, kun heinät heilimöivät, asvaltti väreilee helteessä ja Helsinki on tyhjimmillään, Viivi ja hänen mie­hensä Paul Molander ajavat Käpylässä Koskelantietä pitkin. Paul huomaa yhdessä kadun varren ovessa lapun: Vuokrattavana. Viivi soittaa saman tien. Viikon päästä hän pääsee katsomaan tilaa, ja sehän on hirveä läävä. Pakastimeen on jäänyt sushitarpeita siinä vaiheessa, kun se on vuosi sitten otettu pois päältä.

– Mutta olin käytännössä jo päättänyt, että vuokraan sen. Onneksi kaverillani Kimillä on remonttifirma, tiesin, että hänen neuvoillaan ja Paulin remppataidoilla se saadaan kuntoon.

Paul on löytynyt aikanaan meriltä, ja hän työskentelee tankkerilla edelleen. Nyt oudosta työrytmistä on etua, kun hän pystyy remontoimaan kuusi lomaviikkoaan putkeen. Kim käy katsomassa tilaa, haistelee vähän ja ehdottaa kosteusmittausta. Tilassa on käynyt vesivahinko. Viivin kannalta se on oikeastaan hyvä juttu. Sillä aikaa, kun tilaa kuivataan, hän ehtii hoitaa asioita. Starttiraha. Yrityksen rekisteröinti. Luvat. Lainan haku. Kalusteiden hankinnat, työntekijän etsiminen.

Järjestykselläkin on väliä. Yrityksen alkuvaiheessa, kun firmalla on vasta hirveästi menoja eikä juuri tuloja, yrittäjä voi hakea starttirahaa, joka on 34,50 euroa per arkipäivä. Vasta starttirahapäätöksen jälkeen voi ilmoittaa yrityksensä kaupparekisteriin. Sitten täytyy odotella, koska firmalle ei saa pankkikorttia, ennen kuin se ehkä kuukauden päästä näkyy rekisterissä. Vasta sitten voi alkaa hankkia kalusteita. Kiire tulee, ja bisnes pitäisi saada pian pyörimään.

– Suunnittelimme Paulin kanssa kahvilan itse. Ja kun emme ole ammattilaisia, siinä tuli tietysti yllätyksiä ja viivästyksiä.

Tiskipöydän kanssa täytyy käydä metallipajalla, jotta säädösten mukainen allasmäärä saadaan mahtumaan pieneen tilaan. Yhtenä aamuyönä Viivi herää säpsähtäen: hänen edellisenä päivänä tilaamansa laatikosto on väärän mallinen eikä mahdu aukeamaan! Aamun ensimmäinen puhelu on peruutus kalustefirmaan.

Hetkinen: Kuka hullu tähän ryhtyy?

Pysähdytään tässä kohdassa ja jätetään Viivi etsimään hyvää, käytettyä astianpesukonetta. Näillä paikkeilla moni on itse asiassa jäänyt jumiin kahvilaideansa kanssa. Netistä löytyy esimerkiksi Tarina Mammakahvilasta -projektin blogi. Sekin oli hieno idea ja kuulosti oikein myyvältä: vauvaystävällinen, tilava kahvila tamperelaislähiöön, jossa melkein kaikilla on vauvoja. Blogin viimeinen merkintä on kuitenkin viime vuoden maaliskuulta, ja se on lannistunut. Pankki vaati suunnitelmiin lisää realismia.

Kulurakennetta pitäisi saada alas tavalla tai toisella, jotta firman menestymisen mahdollisuutta voisi varmistaa. En nimittäin halua joutua konkurssiin heti puolen vuoden päästä avaamisesta.

Viivikään ei halua konkurssiin. Hän sai lainaa ongelmitta, koska laskelmat olivat niin tarkat, hänellä oli säästöjä ja lainamäärä ei ollut paria kymmentä tuhatta isompi. Mutta mitä käy yrittäjän unelmalle vapaudesta? Siitä puhutaan paljon. Läheltä katsottuna se näyttää kuitenkin vapaudelta tehdä töitä kellon ympäri viikot läpeensä. Jos yrittäjä taas ottaa rennosti, kristallipallossa näkyy konkurssi. Viiviä ei työnteko pelota.

– Olen tottunut tekemään kuusi viikkoa putkeen kymmentuntista päivää, se ei ole ongelma.

Oma kahvila ei selvästikään ole downshiftaajan valinta, paitsi tietysti rahan kannalta. Viivin tulevaisuus näyttää huomattavasti köyhemmältä kuin öljytankkeriaikoina. Sen sijaan hän kertoo nukkuvansa nykyään hyvin, mielekkäästä työstä väsyneenä.

Avajaiset: 21.12.12

Ulkona on kova pakkanen, sisällä Café Kummassa ilma lämpiää silkasta innosta, ja ehkä vähän stressihormoneistakin. Omistaja meni nukkumaan yöllä puoli kahdelta ja oli aamuseitsemältä jo K-Raudassa ostamassa tuolinjalkoihin huopatarroja. Astianpesukone – käytettynä ostettu, presidentinlinnan entinen vehje – reistailee, mutta saatiin juuri kuntoon. Spotify pätkii, kassasta ovat 50-senttiset loppu. Viiviä hermostuttaa vähän.

Toisaalta. Tarjoiluvitriinissä on sitruuna-suklaakakkupaloja nätisti pinossa, termarissa on itse tehtyä glögiä.

Espressokone kiiltää ja höyryää uskottavan näköisenä. Mikä parasta, tupa on täynnä lähikortteleiden ihmisiä, jotka tulevat sisään, leyhyttelevät huurtuneita silmälasejaan, katselevat uteliaina värikkäitä tauluja ja käyttäytyvät ihan kuin kahvilassa pitääkin.

– Kaks cappuccinoa.

– Ai onko nää piparit tässä ilmaisia.

– Onks pillimehua lapsille?

– Millaiset aukioloajat tähän tulee?

– Tosi kivat tuolit!

Maire ja hänen tyttärensä Hekla hörppivät glögiä ja katselevat ympärilleen.

– Olisin itsekin sisustanut eriparisilla huonekaluilla, kivaltahan täällä näyttää. Menestyksessä on varmaan olennaista se, pääseekö tänne sisään lastenvaunujen kanssa, Maire miettii.

Jos avajaisista voi päätellä, aika iso osa tulevasta asiakaskunnasta on vastikään kasvanu vaunuista ulos. Heitä riisutaan raivolla toppapuvuistaan.

Palaute: Miksei brunssia?

Ensimmäisten viikkojen aikana Viiville selviää, että naapuruston asukkaat ovat odottaneet uutta kahvilaa innolla. Heillä on paljon visioita siitä, millainen se voisi olla.

Jos Viivi kuuntelisi kaikkia toiveita, hän avaisi kahvilan kahdeksalta kymmenen sijasta. Siten töihin menijät saisivat aamukahvin mukaansa. Illalla hän pitäisi pitempään auki, jotta töistä palaajat ehtisivät kahville. Herkkukahvien lisäksi tarjolla olisi peruskahvia termarissa, jotta kiireisemmät saisivat nopeaa takeawayta. Suklaakakkua saisi aina olla valikoimissa, toisaalta pullatarjonnassa olisi hyvä olla tarpeeksi vaihtuvuutta. Sunnuntaina kannattaisi ehdottomasti pitää kahvila auki ja tarjota brunssia.

– Sunnuntai olisikin vilkas päivä, mutta tarvitsen yhden vapaapäivän. Ja kun se on sunnuntai, pääsen joskus ilta­menoihin ja pysyn ehkä ystävien elämässä mukana. Brunssi taas ei onnistu, keittiö ei anna periksi, Viivi miettii.

Pitemmät aukiolotkin kannattaisivat, mutta Viivi tekee jo nyt kahdentoista tunnin työpäiviä. Kahdeksalta aukeaminen tarkoittaisi, että täällä pitäisi olla kuuden aikaan leipomassa. Toista työntekijää ei ole varaa palkata.

Viivi on päättänyt toteuttaa ne toiveet, jotka pystyy, ja pitää lopuissa kiinni omasta visiostaan.

– Tänään on täytettyjä sämpylöitä, kun niitä toivottiin. Runebergin torttuja pitää varmaankin leipoa... mutta ei täältä jatkossakaan saa nopeaa kahvia, eikä leivonnaisvalikoima kasva isoksi. Jos tekisin monimutkaisia kakkuja, en ehtisi kokata lounasta, ja lounas on myynnin kannalta tärkeä.

Pitemmät aukiolot ovat harkinnassa kesäksi.

Tulevaisuus: Näkee sitten

Kumman soppaperjantaille tuli kuin tulikin pieni lounasruuhka. Kun lounasaika on ohi, kattilan pohjalle on jäänyt vielä vähän keittoa. Melko vähän, koska Viivi osaa vanhastaan arvioida menekit.

Nyt Viivillä on aikaa panna uusi pellillinen muffineja uuniin. Kassalla on Kumman uusi työntekijä Saija Starr. Hän vastasi Viivin Facebook-ilmoitukseen ja on juuri sellainen kuin kahvilan asiakaspalvelijan pitääkin olla, sosiaalinen ja iloinen. Saija on oikeasti kuvataiteilija, mutta osaa myös baristan työn ja tarvitsee lisätienestiä.

Yhdessä pöydässä istuu vielä komea mies lounaalla. Hän on Viivin lapsuudenystävä Kim, sama tyyppi, joka haistoi kosteusvaurion. Kim on Viivin esikuva, luokanopettaja, joka paloi loppuun, teki sairauslomalla remppahommia kaverin avuksi ja päätti perustaa oman firman. Rakennuspalvelu Kim Siljamäki Oy menestyy nyt, mutta Kim muistaa hyvin sen ajan, kun joka asiassa piti kysyä neuvoa.

Mitä mieltä hän on, menestyykö Viivin yritys?

– Kyllä mä uskon. Kahvila on vaikea, mutta Viivi on rohkea eikä lannistu, ja lisäksi hän on aito. Ihmiset huomaavat sen.

Vasta kesällä voi arvioida paremmin, miten kahvila alkaa pärjätä. Nyt kaikki naapurustossa asuvat eivät vielä tiedä sen olemassaolosta. Toistaiseksi Viivi seuraa päivittäistä myyntiä ja vertaa sitä omiin laskelmiinsa. Viivin suunnitelmat ovat pitäneet aika hyvin paikkansa, mutta yllätyksiä voi tietysti tulla.

Café Kumman cappuccino maksaa kolme euroa kuppi, keittolounas ja sämpylä kuusi euroa viisikymmentä senttiä. Kahvissa on hyvä kate, mutta saa sitä myydäkin, ennen kuin espressokone, liiketilan vuokra ja työntekijän palkka on maksettu. Hintoja ei voi nostaa kovin korkealle, jotta ne eivät säikäyttäisi ihmisiä.

– Jos rahat loppuvat kerta kaikkiaan, tiedän, että esimerkiksi äitini voi lainata vähän. Ja jos tämä kaatuu, se kaatuu! Ei sitä voi alkaa pelätä. Minulla on maltillinen laina. Selviän kyllä konkurssistakin.

Kun kello tulee kuusi, Saija hakee katumainoksen sisälle, laittaa takin päälle ja lähtee kotiin. Viivi tulostaa kassakoneesta päivän myyntiraportin ja vilkaisee liuskan alalaitaa. No, miltä näyttää?

Viivi hymyilee kuin Mona Lisa ja jää puoleksi tunniksi siivoamaan keittiötä.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 6/2013.

Pullanpaistotaito ei riitä

YritysHelsingin neuvonnassa käy paljon kahvilasta haaveilevia asiakkaita.

– Usein suunnitelmat lopahtavat, kun aletaan laskea kannattavuutta, vastaava yritysneuvoja Toivo Utso kertoo. 

Uusia kahviloita tai baareja perustettiin vuonna 2011 koko maassa 111 kappaletta ja lopetettiin 107. Pääkaupungissa perustettiin 19 ja lopetettiin 10. Kannattaako kahvilayrittämisestä edes unelmoida? 

– Kyllä tänne vielä kivoja kahviloita mahtuu! Kilpailu on kova, joten konseptin pitää olla tuore. Ja sopivia liiketiloja on vähän. Mihin tahansa tilaan ei voi perustaa kahvilaa. Helsingin keskustassa taas alkaa vuokrataso olla jo sillä rajalla, voiko kahvila kannattaa. 

Utso on sitä mieltä, että alan koulutus tai työkokemus olisi kahvilan perustajalle tärkeää. Moni ajattelee, että pullanpaistotaito riittää. 

– Ei se riitä. Tai no, ehkä hyvin pieni kahvila voi toimia maallikkovoiminkin. Mutta jos haluaa rikastua, kannattaa harkita vaikka nakkikioskia.

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Perhebarometrin mukaan lastenhankintaa lykätään, sillä keskiluokkainen ”Prisma-perheen” elämä ahdistaa. Mitä ihmettä, sehän on ihmisen parasta aikaa!

  1. Virikkeellistä yhdessäoloa. Kun koko perhe lähtee yhdessä Prismaan, saatte viettää ainutlaatuista laatuaikaa yhdessä. Kukaan ei katso televisiota, pelaa pleikkaa tai syvenny mihinkään vuorovaikutusta haittaavaan asiaan, vaan aikaa vietetään yhdessä esimerkiksi maustehyllyä etsien. 
  2. Zen-hetki. Jälkikasvu pysyy paikallaan, kun yhden istuttaa kärryn penkkiin ja loput sinne ruokatavaroiden joukkoon. Ei tarvitse olla silmät tarkkana vahtaamassa, missä pahanteossa kullannuput ovat. Äärimmäisen kätevää ja rentouttavaa ihmiselle, joka ottaa jatkuvasti koppeja päälleen putoavista rohkelikoista.
  3. Vähän kuin Linnanmäki. Prismoissa on usein pienet leikkipaikat. Tai ainakin yksi karuselli, joka pyörii S-etukorttia vinguttamalla. Eli ilmaiseksi! Parasta huvitusta lapsille ja aikuisten lompakoille.
  4. Aina valitetaan, miten ”aika kuluu niin nopeasti”. Prismassa ei kulu.
  5. Olosuhteet ovat optimaaliset. Saa olla lämpimässä, tuulensuojaisessa ja kirkkaasti valaistussa paikassa, jossa ilmastointi pelaa. 
  6. Apu on lähellä. Nälän iskiessä ruoka on lähellä. Jos housut repeävät, uudet vaan kehiin. Mitä Prismasta ei saa, sitä ihminen ei tarvitse.
  7. Näkee tuttuja. Kun viettää tarpeeksi aikaa jättimarketeissa, huomaa ilokseen/yllätyksekseen, että vastaan alkaa kävellä tuttuja. Joskus aikaisemmin nähtiin ehkä baarissa, mutta hyvin ne kuulumiset saa huikattua kylpypyyhelaarinkin yli. Tästä syystä ei todellakaan kannata lähteä Prisma-radalle missään puutarhavaatteissa, vaan vähän pitää panostaa.
  8. Välillä voi irrotella. Kun elää Prisma-perheen elämää, irrottelu on kaiken lisäksi älyttömän helppoa! Ristely Ruotsiin, kylpyläloma Flamingossa tai sitten ihan vain viaton "Mentäisiinkö sittenkin cittariin?", tuovat jännitystä arkeen. Vaikka vähän hevi-hyllyllä revittelisi, on tämä huvi hirveän paljon halvempaa kuin esimerkiksi kahden ihmisen lentoliput Balille. Muista tämä!
  9. Eikä niistä Balin lipuista muuten saisi mitään bonuspisteitäkään. Muista sekin! Miksi me puhumme koko ajan Balista?