Eläin on monelle paljon enemmän kuin pelkkä lemmikki. Viisi naista kertoo, mitä eläinystävä tuo heidän elämäänsä.

Kuvat Outi Törmälä

Pirre ei lähde mihinkään

Eläkeläinen Selma Toikka, 87, ja maatiaiskissa Pirre, 13, Karkkila.

"Muutimme Pirren kanssa palvelutaloon viime joulukuussa. Minulle tarjottiin jo aiemmin paikkaa senioritalosta, mutta sinne ei olisi saanut ottaa kissaa mukaan. Minä en anna Pirreä mihinkään. Niin kauan on yhdessä leipää syöty, että ikävähän sitä tulisi.

Pirre on elänyt koko ikänsä maatilalla, ja minäkin 63 vuotta elämästäni. Pirre kaipaa ulkona juoksemista. Se naukuu joskus ikäväänsä niin kovaa, että joudun sanomaan sille turpa kiinni. Kyllä se sitten tottelee.

Minulla on ollut niin monta kissaa, ettei niitä kaikkia kerkeä edes ajatella. Kun menimme miesvainajani kanssa naimisiin 1946, hankimme ensimmäiset kissamme, Katin ja Pirren. Siitä pitäen Pirre-nimi on kulkenut kissalta toiselle. Katsoin nuorena tyttönä ranskalaisia elokuvia ja olisin oikeastaan tahtonut nimeksi Pierren, mutta muut olisivat vain vääntäneet sen pieruksi.

Sain Pirren tyttärentyttäreltäni, kun se vielä mahtui kämmenelleni. Yksi poika oli leikannut siltä viikset, ja minua säälitti, kun Pirre törmäili joka paikkaan. Nykyään sillä on komeat viikset.

Pirre on jo vanhus, ja se kuorsaa kaiket päivät, useimmiten minun sängyssäni. Kun se nukkuu, se ei kuule mitään. Minullakin on huono kuulo: pommi kuuroutti sodassa toisen korvani.
Seurankipeähän tuo kissa on. Se on aina punkeamassa syliin. Kun lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset käyvät kylässä, Pirre on heti heidän jaloissaan. Kyllä minä sitä paljon silittelen, vaikken sen kummemmin hemmottelekaan. Välillä yksin ollessa tulee pölistyä Pirrelle, että mitäs poika tietää.”

Yhdessä auringossa

Elektroniikkatyöntekijä Tiina Salonen, 22, ja parta-agama Mosse, 2, Salo.

Mosse on lempeä. Se ei vierasta ihmisiä vaan viihtyy sylissä.
Me molemmat nautimme kesäisin auringosta. Mossen juuret ovat Australiassa, joten se pitää valosta ja lämmöstä. Kun lisko ottaa kivellä aurinkoa, sitä ei saa häiritä. Jos se suuttuu, se pullistelee ja pörhistää piikkejään. Pari kertaa Mosse on vihastunut, kun pilvet ovat tulleet auringon eteen.

Muut saattavat kuvitella, ettei Mossesta ole seuraa, mutta minulle se on ystävä. Se katsoo usein polvellani televisiota. Minä myös juttelen Mosselle. Se kuuntelee selvästi: tapittaa minua ja kääntää päätään sivulle. Kutsun sitä mussukaksi ja komistukseksi, ja lässytän kuin vauvalle. Kerron sille tulevaisuudensuunnitelmistani. Töihin lähtiessäni sanon aina Mosselle, että lähden tienaamaan rahaa sen heinäsirkkoihin.

Kun poikaystäväni Timo muutti luokseni puoli vuotta sitten, lupasin Mosselle, ettei se jää kakkoseksi. Timo on lämmennyt Mosselle pikku hiljaa. Nykyään Mosse viihtyy melkein paremmin Timon sylissä kuin minun polvellani, koska Timo ei ole koko ajan silittämässä sitä. Olen siitä vähän mustasukkainen.

Mossen kanssa saa usein hyvät naurut. Kylvetän sen kerran viikossa, ja välillä se innostuu räpiköimään, vaikkei oikein osaakaan. Sitä on hauska katsella. Mosse on käynyt joulusaunassakin. Laitoin sille lauteelle oman vesivadin, ja se taisi tykätä olostaan.

Mosse on aika hidas tajuamaan asioita, mutta kun heiluttelen matoa sen edessä, se alkaa lipoa kieltään. Se osaa myös erotella suosikkiruokansa porkkanat muiden vihannesten joukosta.

Juhlapäivinä ostan Mosselle lahjan. Joululahjaksi se sai riippumaton terraarion nurkkaan. En tiedä tarkalleen, milloin Mosse on syntynyt, koska ostin sen eläinkaupasta. Olen päättänyt, että sen virallinen syntymäpäivä on ensimmäinen kesäkuuta. Olen miettinyt, pitäisikö minun hankkia sille synttärilahjaksi kaveri, vaikka tyttölisko, niin sen ei tarvitsi olla yksin, kun olen töissä.”

Koira tuo turvaa ja rakkautta

Kirjanpitäjä Heidi Kulmala, 27, ja berninpaimenkoira Jeri, 1,5, Nurmijärvi.

Jeri on vauvani. Minä olen sille äiti, eivätkä vanhempanikaan ole pahastuneet, vaikka kutsun heitä Jerin mummuksi ja papaksi.
Vaikka Jeri on iso, se on ihan sylikoira – kiltti, ujo ja vähän jääräpäinen. Erityisesti se arastelee miehiä, mutta kun se tottuu vieraisiin, se on mielellään rapsutettavana. Jeri on myös laiska ja mukavuudenhaluinen. Jos tapaan lenkillä tutun ja pysähdyn hetkeksi, se käy heti maahan makaamaan niin kuin tahtoisi ottaa tirsat.

Jeri on ensimmäinen koirani. Halusin koiran, koska ne tahtovat miellyttää ihmistä. Jeri tuo elämääni rakkautta ja lenkkiseuraa. On ihanaa, kun se nuolaisee kättäni kiitokseksi ruuasta. Asun yksin, joten tuntuu hyvältä, kun se on vastassa töistä tullessa. Jeri luo myös turvallisuuden tunnetta. Kun se on muualla hoidossa, herään öisin jokaiseen rasahdukseen.

Koska Jeri on iso ja pitkäkarvainen, se vaatii paljon aikaa: joka päivä pitää käydä aamu-, päivä- ja iltalenkillä, ja turkki, korvat, silmät ja kynnet täytyy hoitaa viikoittain. Mutta minä nautin siitä, että saan pitää huolta Jeristä.

En ole koskaan ollut yöhiippari, mutta sen jälkeen kun hankin Jerin, baarien kiertely on houkuttanut entistä vähemmän, koska en halua jättää sitä yksin. Välillä työpäivänkin aikana tulee mieleen, miten Jeri mahtaa pärjätä kotona. Kerran työpaikan pikkujoulujen jälkeen se mökötti eikä ollut huomaavinaan minua, kun olin jättänyt sen vanhemmilleni yöksi hoitoon.

Olen käyttänyt Jeriä koirakoulussa 10-viikkoisesta asti, koska isolle koiralle on tärkeää opettaa tottelevaisuutta. Ilman koulutusta ja kuonopantaa se lenkittäisi minua enkä minä sitä. Koulussa Jeri on oppinut peruskäskyjä, kuten istumisen ja seisomisen. Nyt odotamme temppukurssia ja koirahierontakurssia. On ihanaa, että koiran kanssa saa harrastaa.”

Molemmat koulivat toisiaan

Yrittäjä Paula Noopila, 44, ja islanninhevonen Litli-Prins frá Graenidal eli Prinssi, 23, Tuusula.

Minulla ja Prinssillä on pitkä, vakiintunut suhde. Kun muistelen yhteistä, välillä kivistäkin taivaltamme, tulee helposti kyynel silmään. En osaisi kuvitella, ettei Prinssi enää jököttäisi maatalomme pihassa. Kissoja ja koiria on tullut ja mennyt, mutta hevonen on onneksi pitkäikäinen, se voi elää yli 30-vuotiaaksi.

Prinssi muutti meille nelivuotiaana. Ostin sen puoliksi ystäväni kanssa, mutta hän muutti pian pois ja Prinssi jäi kokonaan minulle. Jos se asuisi jonkun toisen tilan tallissa, suhteemme olisi väistämättä etäisempi. Nyt näen Prinssiä ja toista issikkaani, 13-vuotiasta ruunaa Unia, ainakin kolmesti päivässä, kun käyn ruokkimassa ne. Prinssi on lauman pomo, eikä kukaan hypi sen nenille.

Nuorena Prinssi oli ihan hullu, täysin kuriton. Se ei pysynyt paikoillaan eikä käynyt sitä askellajia, jota pyydettiin. Prinssi alkoi tasaantua vasta parikymppisenä. Ehkä olemme koulineet toinen toistamme. Minä olen rauhallinen luonne, siinä Prinssi on muuttunut minun suuntaani. Minuun taas on tarttunut hevosesta määrätietoisuutta.

Nykyään Prinssi on loistohevonen: se on luotettava, tottelee yleensä käskyjä ja pitää mielellään ihmisiä, varsinkin lapsia, selässään. Välillä se kyllä näyttää vanhan luontonsa.

Ratsastimme viime talvena pellon reunaa porukan kanssa ja pidimme Prinssin kanssa perää. Prinssi sisuuntui, että hän ei suostu viimeisenä kulkemaan, ja alkoi pukittaa ja kiriä.

Ruoka on Prinssille pyhä asia. Se alkaa höristä tyytyväisenä, kun lähestyn sitä heinien kanssa. Prinssi on muutenkin kova juttelemaan. Olen oppinut tulkitsemaan sen ääniä. Pitkä hirnuminen tarkoittaa kutsua, ja lyhyt hörähdys merkitsee tyytyväisyyttä.

Prinssin hoitamisesta saa hyvän olon. Se on iso, pehmeä ja lämmin. Välillä harjaan sitä paljon pidempään kuin oikeastaan olisi tarvis. Kun touhuaa hevosen kanssa, siltä saa täydellisen huomion.

Toivon, että Prinssi saa elää terveen vanhuuden. Samaahan sitä toivoo jokaiselle vanhukselle.”

Chinchilla näyttää tunteensa

Kelan asiakasneuvoja Virpi Kinnunen, 27, chinchilla Rain, 1,5, ja 14 muuta chinchillaa, Vantaa.

Nelisen vuotta sitten näin ystäväni luona vanhan chinchillauroksen, joka tuijotti minua tuimasti. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Chinchillojen ulkomuoto on vastustamaton. Hankin pian ensimmäisen oman. Puolen vuoden päästä olin ostanut jo kolme; nyt niitä on 15. Chinchilloista on tullut minulle elämäntapa. Jalostan ja kasvatan niitä myyntiin. Koen chinchillani silti perheenjäseniksi, en kauppatavaraksi.

Chinchilloistani minulle läheisin on Rain-poika. Ostin sen viime syyskuussa virolaiselta tarhaajalta ja kesytin sen itse. Istuin monta iltaa Rainin häkin vieressä vain lueskelemassa, sitten aloin tarjota sille näkkärin muruja. Reilun kuukauden jälkeen se luotti minuun niin paljon, että antoi koskea itseään. Rain on vähän epäileväinen herra, mutta arastelustaan huolimatta se on hirveän utelias. Virtaa riittää. Rain on myös aikamoinen houdini. Kerran se murtautui ulos häkistään. En ole vieläkään keksinyt, miten.

Rain on käynyt näyttelyissä ja pärjännyt hyvin. Olin tippua penkiltä, kun Rain palkittiin laatusertifikaatilla. Olen pojasta tosi ylpeä.

Olen räväkkä ja humoristinen tyyppi, ja chinchillat sopivat täydellisesti luonteelleni. Ne ovat äärettömän uteliaita ja itsepäisiä. Chinchilloista on seuraa. Ne pulputtavat hauskasti, ja kun tulen reissusta kotiin, ne tulevat roikkumaan kaltereihin ja rämistelevät ihan kuin tahtoisivat sanoa: Me ollaan odotettu sua. Kiva kun tulit takaisin.

Aamuisin ennen töihin lähtöä rapsutan kaikkia chinchilloitani. Ne ovat yöeläimiä ja kaipaavat seuraa etenkin hämärän aikaan. Iltaisin päästän ne juoksemaan asunnossani häkki kerrallaan. Kaikkia ei voi päästää ulos yhtä aikaa, sillä silloin veri lentäisi: chinchillanaaraat ovat tarkkoja reviiristään. Välillä ne ruikkivat pissaa minua päin, jos tuntevat olonsa uhatuksi. Silloin saatan suuttua niille, mutta vain hetkeksi.

Parhaita hetkiä ovat ne, kun joku chinchilloista kapuaa syliin, näykkäisee ohimennen korvaa tai hiuksia ja jatkaa matkaa. Niin ne kertovat, että huomaavat minut ja tykkäävät minusta.”

Tiistain Ensitreffit alttarilla jaksossa riidellään – taas. Siitä huolimatta yhden parin tulevaisuudessa pilkahtaa myös valoa. Varo juonipaljastuksia!

Kirjoitimme aikaisemmin, että Ensitreffit alttarilla -ohjelman Johannan ja Markuksen suhteesta ei oikein ota selvää.

Aikaisemmissa jaksoissa heillä on vaikuttanut menevän ihan mukavasti, ja kumpikin on todella halunnut saada suhteen toimimaan. Silti matkaan on mahtunut myös vastoinkäymisiä, erityisesti siksi, että heidän tapansa kommunikoida ovat hyvin erilaiset.

Tämän viikon jaksossa erilaiset viestintätavat räiskähtävät jälleen esille. Tarkoitus on viettää mukavaa kesäpäivää veneretkellä, mutta jo aiemmin päivällä käyty pieni riita kasvaa retken loppumetreillä suureksi.

Seuraa klassista riitelydialogia.

– Niin mut mä en ymmärrä, kerro mulle syy, miksi sä halusit... Et se sua nyt alkoi mietityttään uudestaan, Johanna ihmettelee.

– Miksi tästä pitää nyt vääntää, en mä oo tätä vääntämässä enää yhtään mitään, Markus yrittää.

– Sähän alotit uudestaan! Johanna tulistuu.

– No enhän mä oo enää sanonut yhtään mitään, ei mua kiinnosta tää homma, Markus mutisee.

– Ei mua kiinnosta tommonen hiljaisuus! Johanna syyttää.

– Sua ei kiinnosta hiljaisuus. Sitten kun sä räyhäät, niin sua kiinnostaa räyhääminen. Sit kun sua ei kiinnosta, niin tässä pitäis mennä sun mukaan joka asiassa, Markus tuskailee.

”Sua ei kiinnosta hiljaisuus. Sitten kun sä räyhäät, niin sua kiinnostaa räyhääminen.”

Lopulta Markus saa tarpeekseen riitelystä ja yrittää lähteä pois tilanteesta.

– Mä meen nyt jonnekin, ei tästä tule hevonv****a tästä hommasta.

– Miks näin typerästä asiasta lähtee tämmönen, mä en ymmärrä, Johanna jatkaa vielä.

– Älä minulta kysy, mä oon täs nyt yrittänyt ja yrittänyt, Markus sanoo.

– Aivan juu, sinä oot yrittänyt, Johanna toteaa kuivasti.

Seuraavaksi Markus turvautuu klassikkolausahdukseen:

– Älä nyt oo tommonen marttyyri.

– Itte sää, älä viitti hei, Johanna vastaa.

Videoklippi riidasta on katsottavissa MTV:n julkaisemassa ennakkojutussa.

Nyt käsi sydämelle. Kuulostaako tutulta? Tästähän parisuhderiidoissa lopulta on kyse. Jokin pieni asia saa kinan käyntiin, mutta todellisuudessa riidellään ihan jostain muusta: huomiosta, hyväksynnästä, rakkaudesta. Kumpikin haluaisi jo tehdä sovinnon, mutta kuitenkaan ei tee mieli antaa ihan kokonaan periksi.

Johanna ja Markus keskustelivat kommunikointitavoistaan edellisessä jaksossa psykologi Tony Dunderfeltin vastaanotolla. Riitojenkin keskellä molemmilla on vahva tahto saada suhde toimimaan. Kuukauden avioliiton jälkeen näyttää siltä, että yhteys alkaa löytyä.

– Kun se alku oli niin vaikea, en ikinä ajatellut, että me olisimme tässä tilanteessa. Että olen löytänyt tämmöisen systeemin kautta ihmisen, kenestä oikeasti välitän ja tykkään, niin onhan se aika hurjaa, Johanna sanoo jaksossa.

Mikään ei valaise lokakuista päivää kirkkaammin kuin asenneröyhtäys 1950-luvulta.

Et saa vaativia työtehtäviä, jos sinulla on silmäpussit. 

Harmaantuminen ei saa näkyä. 

Käytä hametta, jos haluat vaikuttaa menestyneeltä.

Muun muassa näin Menesty tyylillä – Bisnespukeutumisen uusi aika -kirjan (Alma Talent) kasanneet Minna Kiistala ja Jani Niipola opettavat Helsingin Sanomissa

– Jos ei tarvitse miettiä hoitamattomia kynsinauhoja tai silmäpakoa sukkahousuissa, voi keskittyä tärkeiden työasioiden hoitamiseen, Kiistala kuvailee lehden haastattelussa.

En ole urani aikana käyttänyt sekuntiakaan kynsinauhojeni pohtimiseen. Tuskin on muuten Juha Sipiläkään.  

Kaksikko antaa myös joukon järkeviä (miehille suunnattuja) pukeutumisvinkkejä, mutta nämä muut... Voi hyvä jumala.

Voin vakuuttaa, etten ole urani aikana käyttänyt sekuntiakaan kynsinauhojeni pohtimiseen. Tuskin on muuten Juha Sipiläkään.  

Silmäpussit eivät estäneet Bill Clintonia saamasta ihan merkittäviä työtehtäviä (ne olivat ihan toisenlaiset pussit, jotka tuhosivat hänen uransa).

Ja harmaantuminen – ei edes mennä tähän. Jos vilkaisee Maailman varakkaimpien ihmisten -listaa, harmaa vyöryy päälle. Mutta ei siinä joukossa toki naisiakaan juuri näy.

Johtuu varmaan siitä, että he eivät ole tajunneet käyttää niitä hameita. Vai tuleeko mieleen mitään muuta mahdollista selitystä?