Peeta Paatero-Voutilaisen käteen tatuoidut kukat kertovat omasta perheestä. Kuvat Ville Juurikkala
Peeta Paatero-Voutilaisen käteen tatuoidut kukat kertovat omasta perheestä. Kuvat Ville Juurikkala
HIFK:n logon jälkeen tuli pitkä tatuointitauko.
HIFK:n logon jälkeen tuli pitkä tatuointitauko.

Peeta Paatero-Voutilainen, 38, arvostaa tatuointeja taiteena.

"Ensimmäisessä tatuoinnissani on suden pää ja kotkan sulka. Olin 19-vuotias, ja ystäväni silloisella poikaystävällä oli tatuointivälineet. Annoin hänen harjoitella ihooni. Vielä silloin tuntui, että tatuoinnin pitää olla piilossa. Idean lavassani olevaan kuvaan sain vaihto-oppilasvuodestani Kanadassa. Asuin intiaanireservaatissa, ja isäntäperheelläni oli lemmikkinä susi.

Joka toinen päivä mietin, millä kuvan peittäisi, ja joka toinen päivä ajattelen, että se ei ehkä ole maailman hienoin mutta kertoo elämästäni. Otin vielä toisen tatuoinnin, suosikkijoukkueeni HIFK:n logon, mutta sen jälkeen suhtautumiseni tatuointeihin muuttui: en halunnut kehooni enää mustaa suhrua.

Tatuointitauko kesti yli kymmenen vuotta. Piti löytää taitava tekijä ja keksiä hyvä aihe. Halusin ison ja värikkään kuvan, jonka otin lopulta olkavarteeni vuosi sitten. Ystäväni vinkkasi minulle tatuoija Leena Lumilahdesta, ja yhteinen sävel löytyi heti. 

Tatuoinnilla ei tarvitse olla syvempää merkitystä, mutta halusin omaani jotain, joka liittyy itseeni. Kuvassa on perheeni – minun, mieheni ja kolmen lapsemme – syntymäkuukausien nimikkokukkia: unikko, gerbera, kehäkukka ja lumikello.

Pari viikkoa sitten otin käsivarteeni maatuskan.Anoppini totesi tatuoinneistani, että 'tuo taitaa olla lempitaidettasi'. Tatuoinneista puhuttaessa ei aina tuoda esille sitä, että parhaimmillaan se tosiaan on taiteilijantyötä. Kun olen itse tehnyt pohjatyön, haluan antaa taiteilijalle vapaat kädet ja luotan hänen arviointikykyynsä. Netissä on helppoa selata tatuoijien portfolioita ja ottaa asioista selvää, joten mielestäni vastuu lopputuloksesta on ottajalla.

Työskentelen vakuutusyhtiössä palveluneuvojana ja töissä käytän pitkähihaista paitaa. Vapaalla sen sijaan käytän lyhyempiä hihoja kuin koskaan ennen. Kun kerran olen panostanut, haluan myös näyttää sen. En kuitenkaan pidä tatuointejani ulkoisina koristeina samalla tavalla kuin esimerkiksi koruja. Tatuointini ovat osa minua. 

En usko, että kuvat kaduttavat koskaan myöhemmin. Kun ottaa tatuoinnin, ajatuspolku pitää käydä läpi – kuva pysyy, mutta iho vanhenee ja värit saattavat haalistua. Kehokin rupsahtaa, mutta en aio harmitella sitä, että elin."

Lisää aiheesta

Tatuoinnit kertovat eletystä elämästä

Susanna, 29: "Hinguin tatuointia seiskaluokalta saakka"

Ann-Marie, 63: "Tatuoinnin pitää näkyä"

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **

 

Liikunta on yhä tärkeä osa Virpi Sarasvuon arkea, vaikka hän ei enää ehdikään liikkua entiseen malliin.

Entistä huippuhiihtäjä Virpi Sarasvuota nähdään harvoin parrasvaloissa. Eilen hän saapui Urheilugaalaan ilman puolisoaan Jari Sarasvuota.

– Työskentelen yrittäjänä. Sain juuri viime viikolla postissa valmentajan ammattitutkinnon paperit. Kasailen siihen liittyvää materiaalia valmiiksi, Virpi kertoi kuulumisiaan.

Virpi kertoi, että liikunta on yhä tärkeä osa hänen arkeaan.

– Liikun aktiivisesti, vaikka riippuu tietysti mihin vertaa. Urheilu-ura oli täysin eri elämä ja eri vaihe. Olisi tietysti kauhean kätevää, jos olisin nykyisessä arjessa yhtä hyvässä kunnossa kuin ammattiaikoina.

Virpillä ja Jarilla on kaksi yhteistä tytärtä, joiden elämää nainen ei halunnut tarkemmin kommentoida.

Gaalailtaan hän suhtautui odottavin mielin.

– Täällä on paljon ihmisiä, joita ei muuten tapaa. Elämä on aika lailla työtä ja arkea muuten.