Blanca Estella Ulloa viettää mielellään aikaa kotona, sillä ulos meneminen pelottaa häntä. Kuvat: Meeri Koutaniemi
Blanca Estella Ulloa viettää mielellään aikaa kotona, sillä ulos meneminen pelottaa häntä. Kuvat: Meeri Koutaniemi

Kun massamurhasta syytetty perheenäiti Blanca Estella Ulloa vietiin El Salvadorin pahamaineiseen Ilopangon naisvankilaan, hän luuli näkevänsä painajaista.

– Vankilassa opin, että kaikesta voi selvitä.

Hersyvä puheensorina täyttää pienen sansalvadorilaisen kahvilan. Iloinen naisporukka tilailee muffineja ja vaihtaa innoissaan kuulumisia. On vaikea uskoa, että nämä naiset on tuonut yhteen paikka, joka on monelle paikalliselle helvetin synonyymi: Ilopangon pahamaineinen naisvankila San Salvadorissa, El Salvadorin pääkaupungissa Keski-Amerikassa.

Ilopangon vankilaan on sullottu lähes kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin tilat sallisivat. Tälläkin hetkellä tuomiotaan suorittaa noin 2 000 vankia tiloissa, jotka on tarkoitettu 800 hengelle. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan olot ovat niin epäinhimilliset, että vangit käytännössä kidutetaan kuoliaiksi.

Ilopangosta puhuttaessa naisten ilmeet vakavoituvat. Etenkin 44-vuotiaan Blanca Estella Ulloan on vaikea puhua kokemuksistaan. Hän on joukosta ainoa, joka joutui vankilaan syyttömänä.

– En ikinä unohda tunnetta, kun astuin Ilopangoon. En ollut käynyt vankilassa koskaan. Tunnetta on vielä nykyäänkin mahdoton selittää, se on jotain kammottavaa, hän kertoo silmät vettyen.

– Se, mitä tapahtui, oli tragedia, ja siitä on vaikea edes kertoa. Muistan päivän, 2. helmikuuta 2011, vieläkin kuin eilisen. Jo yhdeltätoista aamulla istuin poliisiautossa.

”Yritin selittää, että lapsenlapseni tarvitsee apua, mutta poliisi ei uskonut minua.”

Tuo helmikuinen päivä oli valjennut El Salvadorin asuinalueella Distrito Italiassa ihan tavallisena, mutta Blancan perheessä ikävissä merkeissä: hänen lapsenlapsensa oli sairastunut korkeaan kuumeeseen. Blanca lähti terveyskeskukseen hakemaan lapselle lääkettä, mutta joutui poliisien pysäyttämäksi. Lähistöllä oli juuri ammuttu viisi ihmistä, jotka olivat myymässä vettä.

– He alkoivat kysellä, mistä tulen ja minne olen menossa. Kaikki tuntui epätodelliselta. Yritin selittää, että lapsenlapseni tarvitsee apua, mutta poliisi ei uskonut minua, Blanca muistelee.

Viiden ihmisen murha ei tehnyt päivästä Distrito Italiassa sen epätavallisempaa. Aluetta hallitsee väkivaltainen Mara Salvatrucha -jengi, joten veriteot ovat lähiössä arkipäivää.

Niin on muuallakin El Salvadorissa: väkiluvultaan Suomen kokoisessa maassa murhataan keskimäärin kymmenen ihmistä päivässä. El Salvador on tilastoitu maailman väkivaltaisimmaksi maaksi, joka ei ole sotatilassa.

”Minun väitettiin olleen paikoissa, joissa en ikinä ollut käynyt.”

Moni paikallinen, Blanca mukaan lukien, on sitä mieltä, että maan nykytila muistuttaa vuonna 1992 päättynyttä veristä sisällissotaa. Nyt El Salvadorissa toisiaan ja hallitusta vastaan taistelevat väkivaltaiset jengit. Jengit pitävät otteessaan suurta osaa maasta ja kiristävät paikallisilta yrittäjiltä suojelurahaa. Lukuisat murhat jäävät usein ratkaisematta, eikä poliisi juuri tutki rikoksia. Tilastojen kaunistamiseksi napataan usein viattomia, kuten kävi Blancalle.

Tekaistuja todisteita

Poliisivankilassa Blanca sai kuulla, että todisteet häntä vastaan riittivät syytteiden nostamiseen. Tosiasiassa mitään todisteita ei ollut, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoistakin käy ilmi. Syytteet olivat kovat: osallisuus murhaan ja laittomien aseiden kätkeminen. Lisäksi Blancan sanottiin vastanneen paikallisten yrittäjien kiristyksestä ja hallinnoineen yhtä kiristysreiteistä.

– Kun minulle luettiin syytteitä, minun väitettiin olleen paikoissa, joissa en ikinä ollut käynyt. Kuulin henkilöiden nimiä, joita en koskaan ollut tavannut. Kaikki surman yksityiskohdat lueteltiin. Se tuntui hirveältä, ja aloin tuntea itseni syylliseksi.

Ensimmäisen kuukauden ajan Blanca ajatteli pääsevänsä pian pois vankilasta. Yksi ammutuista oli jäänyt henkiin, eikä tämä ollut nimennyt Blancaa syylliseksi. Blanca ajatteli, että on loogista, että hänet vapautetaan.

El Salvadorissa logiikalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä rikostutkinnan kanssa. Blanca tuomittiin 35 vuoden vankeusrangaistukseen, ja hänet siirrettiin tutkintavankeudesta Ilopangon naisvankilaan.

Epäinhimilliset olot

Vankilan karuus valkeni Blancalle nopeasti. Hänet siirrettiin Ilopangoon heti aamulla, eikä tulokkaille annettu koko päivänä ruokaa tai juomaa.

– Muut vangit tarjosivat meille onneksi syötävää ja juotavaa. Tajusin nopeasti, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa elää vankilan arkea.

Ylikansoitetussa vankilassa tilanpuute oli ahdistavaa. Patiolla olevassa häkissä pystyi hädin tuskin liikkumaan. Selleissä oltavat eivät olleet sen paremmat, yhteen 50 hengelle mitoitettuun selliin oli sullottuna 250 vankia.


Usko oli monille Ilopangon vangeille ainoa toivon lähde. Monet syyttömänäkin vangitut uskoivat tuomion olleen osa Jumalan suunnitelmaa.

Myös hierakia on tarkka.

– Vankilan patiolta oli vaikeaa löytää istumapaikkaa. Vankien keskuudessa on aina johtaja, joka määrää paikan, jossa kukin saa olla, Blanca kertoo.

”Myös minä jouduin nukkumaan muutaman kerran vessassa.”

Uudet vangit olivat hierarkiassa tietenkin alimpana. Blanca nukkui ensimmäisen yönsä vessan vieressä.

– Samaan aikaan tullut nainen joutui nukkumaan vessan sisällä. Aina kun joku halusi mennä vessaan, hänen piti siirtyä, jos ei halunnut eritteitä päälleen. Myös minä jouduin nukkumaan muutaman kerran vessassa.

Selleissä oli tukahduttava kuuma, minkä vuoksi monet nukkuivat pelkät alusvaatteet päällään. Riesana olivat rotat ja hyönteiset, joiden puremista monet vangit saivat tulehduksia. Ruoka oli likaista, ja esimerkiksi kananmunista saattoi löytyä toukkia. Monissa vankiloissa vangit eivät saa ottaa vastaan omaisten tuomia ruoka- ja tarvikelähetyksiäkään.

”Yritimme imeä vettä letkuista ja syljimme sen pulloihin, ja sillä syljen ja veden sekaisella nesteellä peseydyimme.”

Blanca kertoo vankien joutuneen olemaan usein myös ilman vettä, joskus vesi oli poikki yhtä mittaa kaksikin päivää. Kaikille sitä ei riittänyt niinäkään päivinä, kun vesi kulki.

– Kun sellin ovi aamulla avattiin, olimme kuin laitumelle kirmaavat lehmät. Juoksimme kilpaa suihkujonoon, sillä vettä ei riittänyt kaikille. Usein jonon viimeiset joutuivat ostamaan vettä peseytyäkseen. Yritimme imeä vettä letkuista ja syljimme sen pulloihin, ja sillä syljen ja veden sekaisella nesteellä peseydyimme.

Perhe ei hylännyt

Virallisia tilastoja ei ole, mutta ihmisoikeusjärjestöjen mukaan joka päivä ainakin yksi vanki kuolee elsalvadorilaisessa vankilassa. Kuvaavaa on, että tällä hetkellä esimerkiksi Ilopangon vankilaan ei päästetä edes Punaista Ristiä, jolla on aiemmin ollut lupa hoitaa vankeja. El Salvadorin hallituksen mukaan Punaisen Ristin pääsyn evääminen vankilaan on osa jengien vastaista taistelua. Kärsimään laitetaan myös ne vangit, joilla ei ole mitään tekemistä jengien kanssa.

Blancakin sai vankeudessa riesakseen ihotulehduksen, johon ei annettu minkäänlaista hoitoa.

Myös ero läheisistä on vangeille raskasta.

– Suurin osa vangeista jäi vankilaan joutuessaan täysin yksin, eikä kukaan käynyt heitä katsomassa, Vilma-niminen vanki kommentoi.

Kun Blancan tytär sai keskenmenon, Blanca ei voinut olla hänen tukenaan. Menetetty aika lasten ja lastenlasten kanssa sekä läheisten merkkipäivät tuntuivat raskailta.


Kaksivuotias tyttärenpoika Ismael on mummin silmäterä, joka asuu Blancan ja hänen miehensä kanssa.

Blanca toteaa, että hänellä oli onnea. Perhe ei koskaan hylännyt häntä. Blancan aviomies kävi hänen luonaan joka viikko, samoin lapset. Blanca arvelee, että ehkä siksi hänen oli helpompi sopeutua elämään vankilassa. Vierailupäivien avulla hän jaksoi pitkään, vaikka huoli läheisistä painoi.

– Äidilleni vankilatuomio oli musertava uutinen. Hän kärsii selkäongelmista, ja autoin häntä päivittäin myymään maissijuomaa. Kun jouduin vankilaan, hän ei enää pystynyt vetämään raskasta myyntikärryä yksin.

”Jo se, että minut todettiin syyttömäksi, on ihme.”

Läheiset taistelivat Blancan puolesta koko ajan. Säästöt laitettiin asianajajan palkkioon.

– Minulla oli onnea, että perheeni pystyi maksamaan hyvälle asianajajalle.

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan El Salvadorin korruptoitunut oikeuslaitos tuomitsee ihmisiä vankilaan todisteiden puuttuessakin. Myös lahjonta on yleistä. Jos syyllinen lahjoo tuomarin, vankilaan lähetetään sijaiskärsijäksi syytön.

Vapautuminen oli ihme

Vapautumiseensa johtavia tapahtumia Blanca kuvaa ”Jumalan tahdoksi”.

Lähes tasan kaksi vuotta tuomion julistamisen jälkeen Blanca todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Tuomio purettiin täysin päinvastaisesta syystä kuin se annettiin: todisteiden puuttumisesta. Oikeuslaitos kuuli viimein ihmisiä, jotka todistivat Blancan olleen matkalla terveyskeskukseen hakemaan apua tyttärentyttärelleen. Blancaa huvittaa kysymys korvauksista.

– Ei täällä sellaisia makseta koskaan. Jo se, että minut todettiin syyttömäksi, on ihme.

Kun Blanca pääsi vankilasta, elämä palautui lähes ennalleen. Mutta syksyllä 2015 koitti seuraava takaisku.

– Yhtenä aamuna heräsin ja käteni oli puutunut. Ajattelin, että olin nukkunut huonosti, mutta pian puolet kehostani oli tunnoton.

Sairaalassa Blancaa ei otettu vastaan ennen kuin kahden viikon päästä. Silloin tilanne oli jo niin paha, ettei Blanca pystynyt syömään ilman apua.

Useita päiviä kestäneiden tutkimusten jälkeen Blancan sai diagnoosin: hermojuuritulehdus eli Guillain-Barrén oireyhtymä. Sen aiheuttaa bakteeri- tai virusoireyhtymä, mutta myös zikaviruksella epäillään olevan yhteys sairastumiseen.

– Kun sain diagnoosin, olin jo lähes täysin liikuntakyvytön. Minua alettiin hoitaa verensiirroilla ja sain erilaisia lääkkeitä. Kuntoni koheni onneksi nopeasti. Suurin syy paranemiseeni on kuitenkin Jumala, Blanca kertoo kodissaan Distrito Italiassa.

Astuminen epähuomiossa kilpailevan jengin alueelle voi koitua kuolemaksi.

Alue sijaitsee noin tunnin matkan päässä San Salvadorin keskustasta. Italia valtio rakennutti alueen ihmisille, jotka menettivät kotinsa vuoden 2001 tuhoisassa maanjäristyksessä. Syrjäisestä alueesta tuli nopeasti yksi San Salvadorin jengielämän keskuksista.

Myös jengeihin kuulumattomat ovat vaarassa. Astuminen epähuomiossa kilpailevan jengin alueelle voi koitua kuolemaksi. Päivän lehdessä on uutinen, jossa kerrotaan jengin murhanneen mainoksia jakaneen 12-vuotiaan pojan. Toisen jengin alueella asuva poika oli epähuomiossa jakanut lehtisiä kilpailevan jengin alueella. Jengien rajat ovat usein niin häilyvät, etteivät paikallisetkaan ole niistä perillä.

Taksilla Distrito Italiaan on turha yrittää, ellei taksikuski ole yksi asukkaista. Me toimittajatkin pääsemme sinne ainoastaan Blancan ja hänen sukulaisensa kyydillä. Kadut ovat autiot, mutta ihmiset ovat uteliaita ja ystävällisiä. Moni haluaa valokuvan eksoottisista vieraista.


Blancan kotia koristavat seiniin tehdyt maalaukset. Distrito Italian alue on yksi El Salvadorin vaarallisimmista lähiöistä.


Jospa jokin muuttuisi

Blancan perheelle on tärkeää, että Blancan tarina tulee kuulluksi.

– Että jokin muuttuisi. Eihän sitä koskaan tiedä, Blancan mies sanoo.

”Nykyään pelkään lähteä ulos ja aina, kun näen poliisin, menen paniikkiin.”

Vaatimattomassa tiilitalossa elämä näyttää palanneen ennalleen vankila-ajan ja sairauden jälkeen. Blanca hymyilee näyttäessään meille vankilassa virkkaamiaan vaatteita. Joitain hyvää vankilassakin oli, sillä Blanca oppi tekemään käsitöitä.

– Virkkasin niin paljon kuin pystyin, että aika kuluisi nopeasti.

Blancan kädenjälki näkyy myös muualla talossa. Betonisia seiniä koristavat taidokkaat maalaukset, jotka Blanca on tehnyt. Hänellä on ollut aikaa, sillä vankilassa olon jälkeen töitä ei juuri ole ollut. Harva haluaa ottaa töihin vankilassa ollutta ihmistä. Etenkään naista, joiden asema työmarkkinoilla on muutenkin heikko. Toisaalta Blanca pysyttelee ennemmin kotonaan.

– Nykyään pelkään lähteä ulos ja aina, kun näen poliisin, menen paniikkiin. Pelkään, että jotain voi sattua uudelleen. Siksi en enää myy maissijuomaa vaan teen käsitöitä kotona ja korjaan esimerkiksi ihmisten kenkiä.

Tänä vuonna massamurhan tutkinta aloitettiin uudestaan, mutta Blancan mukaan syyllisiä ei ole vieläkään saatu kiinni.

– Huhujen mukaan tekijät eivät edes olleet asuinalueeltani, vaan muualta. He tulivat tänne ainoastaan tappamaan ja lähtivät pois. Poliisi ei alun alkaenkaan etsinyt oikeita syyllisiä vaan keskittyi pidättämään ihmisiä sattumanvaraisesti. Mutta sellainen on oikeus tässä maassa, jossa mitään oikeutta ei ole.

Blanca ei kuitenkaan ole katkera. Hän on nainen, joka on selvinnyt maanjäristyksestä, vankilasta ja vakavasta sairaudesta.

– Minulle on tärkeintä, että saan olla perheeni kanssa. Vankilassa myös opin, että kaikesta voi selvitä. Loppujen lopuksi olin onnekas: vankila oli täynnä viattomia, ja suurin heistä joutuu istumaan tuomionsa loppuun.

Kirjoittaja ja kuvaaja julkaisevat kirjan Ilopangon naisista syksyllä 2017.

Sairaan hoikka -draamaelokuvassa 17-vuotias tyttö sairastuu syömishäiriöön. 

IS TV-LEHTI: Tara Mielen ohjaama elokuva 17-vuotiaasta Hannahista tuo mieleen Netflix-suosikkisarjan Kolmetoista syytä, jossa nuori tyttö joutuu ympäristön paineiden puristukseen. Nyt kyseessä on koulukiusaamisen sijaan itsensä kiusaaminen: syömishäiriö, joka näyttäytyy mielenterveyttä tuhoavana voimana.

Hannah (Laura Wiggins) on tanssija, joka kehoriippuvaisessa taiteenlajissaan alkaa pitää itseään muita pulleampana. Kun äiti (Callie Thorne) tulee kutsuneeksi häntä vahvan näköiseksi, eikä tuliaisasu sovi päälle, Hannah muistaa ystävänsä kanssa löytämänsä nettisivun.

Pian hän on Thinspiration-sivuston vallassa. Sivun ylläpitäjä ”ButterflyAna” (Izabella Miko) on tehokas piinaaja, joka saa heti tuloksia aikaan. Hannah ryhtyy maanisesti treenaamaan ja tuijottamaan vaakaa. Hän ”pro-anailee” eli haluaa olla anorektisen laiha – ei sairas.

Kuten yleistä on, vanhemmat eivät ensin huomaa mitään, ja kun he huomaavat, ollaan jo syvällä syömishäiriön syövereissä. Elokuvassa äidin reaktiot ovat aidot ja karmivat: äiti alkaa pelätä tytärtään. Ongelman syvyys raottuu, mutta on vaikea tehdä oikeita päätöksiä kyllin nopeasti.

Pääosan Wiggins on pätevä teini, mutta elokuvan valinta näyttää laihuusguru ButterflyAna houreisena hallusinaationa on etäännyttävä.

Elokuvaa vaivaa anoreksian kuvaamisen stereotyyppisyys, mutta nuorten maailmassa leffa voi olla opetuksellinen – ja loppupuolellaan yllättävä.

Sairaan hoikka, Hero la klo 21.00

Tarja Smura mietti pitkään, suostuako mukaan Kaunis elämä -ohjelmauutuuteen. Kuva: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen
Tarja Smura mietti pitkään, suostuako mukaan Kaunis elämä -ohjelmauutuuteen. Kuva: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen

Vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura nähdään ensi viikolla alkavassa Kaunis elämä -sarjassa. Julkisuuteen palannut Tarja on 47-vuotiaana menossa uravalmennukseen. – Olen elämässäni vedenjakajalla.

Kun vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smuraa, 47, pyydettiin Kaunis elämä -ohjelmaan, ei hän mitenkään riemusta kiljuen lupautunut mukaan. Osallistuminen entisten missien Vain elämää -fiilistelyksi kuvailtuun uutuussarjaan vaati pähkäilyä.

– En sanonut ei, mutta en sanonut kylläkään. Harkitsin osallistumista tarkkaan. En halunnut altistaa itseäni taas kaikelle sille arvostelulle, Tarja sanoo.

Ja sitten oli se arkinenkin puoli: Tarja on neljän lapsen äiti. Nuorimmista Raphael on 6-vuotias, Gabriel kohta 12 ja Samuel pian 11.  Tytär Angela, 20, asuu jo omillaan.

– Irrottautuminen arjen pyörittämisestä perheessä, missä puoliso tekee vuorotyötä – sanotaanko, että siinä on omat järjestelynsä! Sitten piti vielä miettiä garderoobikin kuntoon, Tarja nauraa kotonaan Tampereella.

– Mutta onneksi lähdin. Yhdeksän päivän kuvaukset olivat ikimuistoinen reissu, yksi elämäni parhaista. Oli ihmeellistä, miten me kahdeksan naista sulauduimme ryhmäksi eikä välillämme ollut mitään nokkapokkaa. Tuntui kuin olisi perheeseen tullut.

”Esikoiseni nauroi joillekin vanhoille haastatteluilleni: ’Oletko oikeasti ajatellut noin?'”

Uravalmennukseen

Tarjalle ohjelmanteko oli nostalgiatrippi missivuosiinsa. Kuvauksia varten piti kaivaa esiin läheisten väsäilemät leikekirjat ja albumit.

– En muistanut, miten paljon minusta silloin kirjoitettiin. Lehtileikepinoja löytyi metritolkulla äitini luota sekä autotallin perukoilta! Esikoiseni Angela, perheemme ihana järjen ääni, nauroi joillekin vanhoille haastatteluilleni: ’Oletko oikeasti ajatellut noin?' Tarja kertoo.

– Nuorena ajattelin mustavalkoisesti, nykyään katson monta asiaa pehmeämmin. Näin kai se menee. Mutta jotain tuttua siinä nuorenkin Tarjan perusvireessä oli: nostin jo silloin 23-vuotiaana missinä esille yhteiskunnallisia epäkohtia ja vanhusten huonoa hoitoa.

Tarja Smura kruunattiin Miss Suomeksi helmikuussa 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Erkki Raskinen.
Tarja Smura kruunattiin Miss Suomeksi helmikuussa 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Erkki Raskinen.

Missiaikojensa jälkeen Tarja opiskeli sosionomiksi, työskenteli muun muassa sovitteluohjaajana ja vaikutti kunnallispolitiikassa. Nyt hän kuvailee olevansa vedenjakajalla, ehkä uuden uran alussa.

– Olen menossa uravalmennukseen ja miettimässä, mitä seuraavaksi haluaisin tehdä. Jos voisin heilauttaa Helinä-keijun taikasauvaa, vetäisin omaa kypsempien naisten keskusteluohjelmaa, jossa käsiteltäisiin niitä elämän rankempiakin aihealueita. Olisin hyvä toimittaja.

Apua psykoterapiasta

Niitä rankempia vaiheita Tarja on kokenut omassakin elämässään. Oli missivuoden kohut ja keväällä 2012 vaikea avioero 16 vuotta kestäneestä liitosta. Nuorin lapsi oli tuolloin vain seitsemän kuukauden ikäinen. Tarjan terveys romahti niin, että hän joutui sairaalahoitoon.

”Eron jälkeen minun piti rakentaa elämä uusiksi, mutta en kunnolla käsitellyt kokemaani.”

– Kaikille tapahtuu ikäviä asioita ja kertyy painolastia. Eron jälkeen minun piti rakentaa elämä uusiksi, mutta en kunnolla käsitellyt kokemaani. Olen aina huolehtinut muista ja halunnut olla saatavilla lapsilleni, mutta samalla olen laiminlyönyt itseni. Jos ei oikein tunne itseään, tulee eläneeksi vain kumppaninsa näköistä elämää.

Viime syksynä Tarja haki apua synkkiin fiiliksiinsä psykoterapiasta. Terapiamuoto on toiminut hänelle hyvin.

– Vasta nyt käyn analyyttisemmin läpi elettyä elämää ja tutustun itseeni. Tunnen, että uhrautuja-Tarja on väistymässä, ja tilalla löytyy tervettä itsetuntoa. Tämä matka itseeni on vähän kuin välitilinpäätös, Tarja kuvailee.

– Tunnen oloni energiseksi ja koen, että nyt on minun vuoroni tehdä vaihteeksi jotain omaa.

Kurvit kunniaan!

Kaunis elämä -kuvaukset tuntuvat osuneen hyvin tuohon elämäntilanteeseen. Nekin saivat Tarjan analysoimaan kokemuksiaan ja niiden vaikutusta itseen.

– Huomasin myös nauttivani siitä, että olen taas enemmän esillä. Naiseuteni ei ole himmentynyt iän mukana tai karissut kilojen myötä. Olen näyttävä nainen ja tiedän, että jos kannan itseni ylpeydellä, päät kyllä kääntyvät vieläkin, Tarja tuulettaa.

– Kurvit kunniaan, naisellisuus ei todellakaan ole kilosidonnaista!

  • Vuoden 1993 Miss Suomi syntyi Lohjalla 19.6.1970. Asuu Tampereella puolisonsa Markus Haapasalon kanssa. Neljä lasta.
  • Mukana uutuussarjassa Kaunis elämä, Ava-kanavalla 20.2. alkaen.
  • Työskennellyt sosiaalialalla mm. sovitteluohjaajana ja vaikuttanut kunnallispolitiikassa.
stop.läskeille

Tarja Smura: ”Naiseuteni ei ole himmentynyt iän tai kilojen myötä – päät kyllä kääntyvät vieläkin”

onpa sääli että kaunottaret muuttuvat norsuiksi , ei niitä viitsi katsella , miksei ne itse ymmärrä läskien olevan kamalan näköiset , kuten Anna Pohtamollakin hirveä mahamakkara , toinen liikaläski on nti Väisänen , hankkikoot peilin jokainen tai lehtiyhtiöt voisivat ne lahjoittaa norsuille , kun hoikan kaunottaren kuvat myy paljon paremmin kuin miljoona kiloa nakkeja syöneen naisen kuvatus
Lue kommentti