Olemme pahoittaneet mielemme ennenkin, mutta internet on tehnyt siitä näkyvää. Kuva: Shutterstock
Olemme pahoittaneet mielemme ennenkin, mutta internet on tehnyt siitä näkyvää. Kuva: Shutterstock

Kun joku mokaa julkisesti, siitä kuuluu olla jotain mieltä. Miksi loukkaannumme nykyään niin herkästi?

Muistatko, milloin loukkaannuit viimeksi netissä? Tai luit jonkun muun loukkaantuneen viestin? Todennäköisesti ihan hiljattain. Ärtymys on päivän ilmiö, ja esimerkkejä riittää.

Helsingin kaupunki lanseerasi hiljattain välinpitämättömyyskampanjan, jonka mainoskuvassa äiti selaa tablettia eikä huomaa, kun lapsi roikkuu kattokruunussa. Mainoslause kuului: ”Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.”

Somessa moni raivostui heti, ja kampanjan sanoma hukkui metelin alle: Miksi äitejä taas syyllistetään? Hävytöntä verrata somea oikeaan väkivaltaan!

Sama kaava on toistunut viime aikoina usein. Kun muotisuunnittelija Teri Niitti postasi Instagramiin kuvan lentokoneessa imettävästä äidistä, sosiaalinen media täyttyi lynkkausviesteistä. Aleksi Valavuoren asiaton twiitti johti potkuihin Espoo Unitedista. Monen mielestä se oli hänelle ihan oikein. Miksi loukkaannumme nykyään niin verisesti?

– Loukkaantuminen on perustavanlaatuinen reaktio johonkin, mitä ei hyväksy. Se on hyvin inhimillistä, eikä vain tälle ajalle tyypillinen ilmiö, sanoo somen vihaviestintää tutkinut väitöskirjatutkija Markus Kaakinen Tampereen yliopistosta.

Ihmiset ovat sanoneet tyhmästi kautta aikain – kukaan vain ei ole kuullut. Emme välttämättä ole sen herkempiä loukkaantumaan kuin ennenkään, mutta tapa viestiä on muuttunut.

Kämmejä tulee

Sosiaalisen median myötä tietoisuus muiden tekemisistä on kasvanut ja suhteet esimerkiksi perheeseen ja vanhoihin koulukavereihin säilyneet. Tiedämme, mitä vanha lukiokaveri ajattelee, ja myös reagoimme herkästi toisten mielipiteisiin.

Kärjistyessään kohut johtavat usein siihen, ettei vastapuolta edes haluta ymmärtää. Kun Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, hän kysyi HS:n haastattelussa, miksi loukkaannumme koko ajan kaikesta – haluamme ymmärtää tahallaan väärin.

”Koskaan ei siis voi täysin tietää, kuka yleisö on, mitä se hyväksyy, miten se reagoi.”

Se on helppoa, kun keskustelua ei käydä somessa kasvotusten.

– Ja kun viestejä jaetaan uudelleen, ne leviävät myös oman verkoston ulkopuolelle. Koskaan ei siis voi täysin tietää, kuka yleisö on, mitä se hyväksyy, miten se reagoi. Kun tätä ei voi hallita, syntyy myös viestinnällisiä kämmejä. Ei voi tietää, miten esimerkiksi vitsi luetaan, Kaakinen sanoo.

– Ihmiset saattavat ajatella hyvinkin tarkasti esimerkiksi twiitatessaan, kelle viesti on osoitettu ja missä sävyssä, mutta ei ole mahdollista kontrolloida, miten se tulkitaan. Se altistaa vahingoille.

Aina kyse ei tietenkään ole vahingosta, ja vitsiin on myös helppo vedota, kun selitysten aika koittaa.

Kohujen syntyyn vaikuttaa sosiaalisen median liiketoimintalogiikka. Tunteita herättävää sisältöä luetaan ja jaetaan eniten. Suosituimmat sisällöt korostuvat Facebookin uutisvirrassa, ja siten niistä tulee koko ajan isompia.

– Sosiaalisen median bisnesmalli perustuu sille, että yritetään maksimoida kuhina alustalla, Markus Kaakinen sanoo.

Loukkaantuminen on usein ketjureaktio. Kun yksi loukkaantuu, toinen on helpommin samaa mieltä. Mitä vähemmän on itse perehtynyt aiheeseen, sitä isompi merkitys muiden mielipiteillä on. Tunnekuohussa harva malttaa miettiä faktoja ja sitä, mitä todella tapahtui.

– Ihmisillä on tapana ajatella itseään verkossa jonkin tietyn ryhmän jäseninä. Ryhmässä ajatuksilleen saa tukea. Kun joku ajattelee toisin, yhteistä keskustelupintaa ei ole ja ainoa reaktio on raivo.

Loukkaantumisten sarjassa ei ole kyse vain siitä, että olemme nyt alkaneet esittää mielipiteitämme netissä. Psykoterapeutti Mirja Sinkkonen uskoo, että elämme aikaa, jossa on trendikästä olla jotain mieltä.

– Pitää ottaa kantaa kaikkeen, mikä ei itselle edes kuulu, Sinkkonen sanoo.

– Ei siitä kauhean monta vuotta ole, kun negatiiviset tunteet piti tukahduttaa. Vihaa, kateutta ja muita negatiivisia tunteita oli, mutta niitä ei saanut ilmaista. Sosiaalinen kontrolli oli vahva, eikä voinut vain möläyttää, mitä mielessä liikkui.

”Pitää ottaa kantaa kaikkeen, mikä ei itselle edes kuulu.”

Me vastaan ne

Vaikka somessa voisi kommunikoida kelle vain, ihmiset viestivät eniten kaltaisilleen. Syntyy rinnakkaisia normeja – leirejä, jotka paheksuvat toisiaan ristiin. Joskus raivo ei kohdistu vain yksittäiseen ihmiseen vaan siihen, ettei itselle tärkeitä arvoja kunnioiteta.

– Tutkimuksissa on todettu, että mitä vahvemmin ihminen kuuluu johonkin blokkiin, sitä herkemmin hän loukkaa muita tai tuntee tulevansa loukatuksi, Kaakinen sanoo.

– Ei synny todellista keskustelua, koska ajatellaan vain, että ei noilla ole väliä, eivät ne ymmärrä kuitenkaan.

Loukkaantuminen voi olla myös vallankäyttöä. Kun äänestäminen ei riitä ja maailma tuntuu sirpaleiselta, loukkaantumalla voi saada tunteen vallasta: mahdollisuuden kertoa, että tämä on minulle tärkeää.

Kun anteeksipyyntö ei riitä

Kun paheksunnan vyöry on lähtenyt liikkeelle, se ei pysähdy, vaikka faktat korjattaisiin tai moka myönnettäisiin. Anteeksipyyntö ei riitä. Helsingin Sanomien mukaan Teri Niitti sai imetyskohun jälkeen jopa viestejä, joissa toivottiin hänen kuolemaansa.

Kaakisen mielestä paheksunta menee liian pitkälle ainakin silloin, kun se uhkaa tai halventaa teon sijaan yksilöä.

Kaakinen rohkaisee ihmisiä silti loukkaantumaan – fiksun käytöksen rajoissa.

– On hyväkin, että loukkaannutaan ja paheksutaan. Esimerkiksi rasistiset yleistykset ovat niin vahingollisia, että niitä on pakko paheksua, Kaakinen sanoo.

– Mutta jos paheksuminen on ainut reaktio, kannattaa miettiä. Se ei saa muita ajattelemaan niin kuin haluaa.

Kaakinen ottaa esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalit. Kampanjointi äityi solvaamiseksi, jossa vain huudettiin toisten ohi. Donald Trumpin asiattomat puheet tuomittiin laajasti, mutta hän porskutti voittoon niistä huolimatta.

Kunhan kaikki ei käy

Jatkuva loukkaantuminen uuvuttaa. Joskus on helpompi vaieta kuin aloittaa vänkäys seurassa, jonka tietää olevan eri mieltä.

– Loukkaantumista on raskasta seurata ja olla siinä osapuolena. Kun reaktiot uuvuttavat ja menevät yli, se voi johtaa siihen, että mitään ei paheksuta, Kaakinen sanoo.

Silloin käy herkästi niin kuin feminismille, nettiraivon klassikkokohteelle: seksistisestä puheesta huomauttaminen kuitataan olankohautuksella – taas nuo kaikesta nipottavat feministit vouhottavat. Tärkeä asia unohtuu.

”Riskinä on, että aletaan ajatella, että kaikki käy.”

– Riskinä on, että kun huomataan, ettei paheksunta muuta esimerkiksi suvaitsemattomia puheita, aletaan ajatella, että kaikki käy.

Kaakinen toivoo, että löytyisi ratkaisu, joka olisi jotain lynkkauksen ja hyssyttelyn väliltä. Aina kannattaa miettiä, olisiko muitakin reagointikeinoja kuin paheksunta. Halu ymmärtää toisen käytöstä ei tarkoita sitä, että hyväksyisi sen.

– Onko aina pakko sanoa, mitä ajattelee? Sivistyneeseen kulttuuriin kuuluu myös hienotunteisuus, psykoterapeutti Mirja Sinkkonen muistuttaa.

– Pitää osata tiedostaa, että toisen tunnetila on erilainen kuin oma. Hän saattaa pahoittaa mielensä eri asioista.

Markus Kaakinen uskoo, että rakentavaan nettikeskusteluun opettavat esimerkiksi koulujen nettikasvatus ja eheä yhteiskunta – terveet ihmissuhteet, toisten kuuntelu, yleinen luottamus ihmisiin.

”Onko aina pakko sanoa, mitä ajattelee?”

Myös yleissivistys auttaa. Yhteiskuntaan ei saisi syntyä toisiaan vastaan kinaavia blokkeja.

– Sosiaaliset kontaktit ja perusluottamus toisiin ihmisiin saavat toimimaan fiksummin myös netissä, Kaakinen sanoo.

– Iso kysymys on se, mikä on viidentoista vuoden päästä hyväksyttyä julkisessa keskustelussa. Toivottavasti ei se, että kaikki käy, eikä se, että kaikki mikä minulle ei käy, on pahasta.

6 x parempi keskustelu

1. Tunnista oma herkkä kohtasi: mistä loukkaannut aina? Valmistaudu reagoimaan asiallisesti, jos joku sohaisee sitä.

2. Älä anna tunteen puhua. Keskustelua voi käydä loukkaantumattakin ja asiatasolla.

3. On sinun vastuullasi, loukkaannutko tai syyllistytkö. Entäpä jos et välittäisi? ”Joskus palaute tai kannanotto kertoo enemmän sanojasta kuin sen kohteesta”, Mirja Sinkkonen sanoo.

4. Keskustele asiasta, älä ihmisestä.

5. Älä laita vahinkoa kiertämään. Jos joku loukkaa sinua, se ei tarkoita, että pitäisi loukata takaisin.

6. Muista, että tasa-arvo koskee muitakin kuin sinua. ”Älä keskity ajattelemaan, että minä olen tasa-arvoinen, vaan että muillakin on samanlaiset oikeudet kuin minulla.”

Vinkit antoi psykoterapeutti Mirja Sinkkonen.

”Olen varma, että älykkyyden lasku näkyisi yhteiskunnassamme monella tavalla, jos se olisi totta”, Mensan psykologi sanoo.

Oletko sinäkin välillä miettinyt, että ai kauhea, miten nykyihmiset ovat niin tyhmiä?

Kukaan ei enää jaksa keskittyä sekuntia pidempää mihinkään, vaan kaikki pläräävät aivottomina puhelimiaan. Enää ei osata ajatella järjellä, ja populistiset öykkärit vievät tunteiden sokaisemaa kansaa kuin pässiä narussa. Kouluissakin homma ajautuu kohti takalistoa – eiväthän ne nykynuoret tiedä mistään mitään!

Siinä tapauksessa on ehkä voimaannuttavaa kuulla, että jotkut muutkin väittävät samoin. Tutkijoiden James R. Flynnin ja Michael Shayerin tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten älykkyysosamäärä saattaa olla ihan oikeasti laskussa.

Tutkijoiden mukaan muutos ei ole vielä kovin suuri. Pitkällä tähtäimellä laskuvauhti alkaa kuitenkin huolestuttaa: jos se säilyy samana, suomalaisten älykkyysosamäärä heikkenisi seuraavan 30 vuoden aikana 7,49 pistettä. Eli siis melko paljon.

Mutta pitääkö tulos todella paikkansa? Tyhmenevätkö suomalaiset – ja tutkimuksen mukaan myös tanskalaiset sekä norjalaiset?

Kysyimme asiasta Suomen Mensa ry:n testaustoimintaa valvovalta psykologilta Marja-Leena Haavistolta. Haavisto on väitöstyötä tekevä tutkija. Mensassa hänen vastuullaan on älykkyystestaustoiminnan valvominen ja kehittäminen. Päivätyökseen hän vastaa kansainvälisten testien tuomisesta Suomeen ja suomalaisten testien kehittämisestä Hogrefe Psykologien Kustannuksessa.

– Flynnin ja Shayerin tutkimuksesta uutisoiminen Suomessa ilman kritiikkiä on ollut mielenkiintoista. Tutkimus on varsinkin Suomen kohdalta epäluotettavaa.

Plagiointia, vääristelyä ja hämäriä vertailuja

Haavistolla on näkemykselleen vakuuttavia perusteita. Pidempi katsaus tutkimukseen todellakin herättää useita kysymyksiä monestakin syystä. Ensinnäkin:

– Tutkimuksessa eri maita koskevia älykkyystutkimuksia verrataan kuin lintuja ja kaloja, että kumpi lentäisi pidemmälle, Haavisto toteaa.

Tutkimuksen Suomen tulevaa älykatoa perustellaan tutkimustuloksilla, jossa käsitellään ainoastaan varusmiesten tuloksia ja testeinä on ainoastaan heidän valinnoissaan käytettäviä älykkyystestejä. Tulokset eivät siis edusta koko kansaa.

”Tutkimuksessa eri maita koskevia älykkyystutkimuksia verrataan kuin lintuja ja kaloja.”

– Varusmiehet ovat suurimmaksi osaksi 18-vuotiaita miehiä. Se ei ole missään nimessä koko kansan ikäluokkia edustava otanta. Myös testejä voi kritisoida. Varusmiehiä testaavat testit sisältävät kielellisiä, matemaattisia ja kuvion täydentämiseen liittyviä pulmia. Erityisesti kielellisen osion tulokset ovat vuosien varrella heikentyneet. Epäilen sen johtuvan siitä, että kielelliset tehtävät saattavat olla osittain vanhentuneita kieliasultaan.

Tutkimuksen mukaan pohjoismaat typertyvät vuosi vuodelta, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa, Saksassa ja Hollannissa älykkyys näyttäisi yhä nousevan. Tämä johtuu Haaviston mukaan siitä, että näistä maista on vertailussa on käytetty testejä, joissa on huomioitu koko väestö: eri ikäryhmät, koulutus ja sukupuolijakauma.

– Myös Flynnin ja Shayerin mukaan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tällä tavalla tehtyjen vertailujen mukaan väestön älykkyystestien tulokset hyvin suurella todennäköisyydellä paranisivat, Haavisto kertoo.

Toisekseen tutkimuksessa käytetty Suomen aineisto herättää myös itsessään isoja epäilyksiä. Sen alkuperä on läpikotaisin hämärä.

Tutkijat Flynn ja Shayer eivät ole keränneet tutkimuksessaan vertailemiaan aineistoja itse. He vetävät johtopäätöksensä muiden tekemien tutkimusten avulla. Suomen kohdalla tutkijat viitataan Edward Duttonin ja Richard Lynnin (2013) tutkimukseen.

– Dutton sai tutkimuksesta viime vuonna Oulun yliopistolta plagiointipäätöksen. Tutkimuksessa käytetty data on peräisin Salla Koivusen pro gradu -työstä. Puolustusvoimat on vahvistanut, etteivät he ole antaneet tietoja Duttonille ja Lynnille. Tutkijat eivät ole voineet saada tuloksia siis muualta kuin Koivusen tutkimuksesta, Haavisto kertoo.

”Tutkijoiden ennustus älykkyyden laskusta perustuu keksittyihin tai vähintään väärillä keinoilla saatuihin laskelmiin.”

Kaiken päälle vaikuttaisi siltä, että Suomen kohdalla Flynnin ja Shayerin tutkimuksessa on ihan suoraan tekaistuja tuloksia. Duttonin ja Lynnin plagioimassa gradussa on tuloksia ainoastaan vuosilta 1988–2001.

– Flynnin ja Shaynerin tutkimuksen viimeinen tarkastelupiste on kuitenkin vuodelta 2009, mihin myös perustuu heidän laskelmansa älykkyyden laskusta. Tutkijoiden ennustus älykkyyden laskusta perustuu siis täysin keksittyyn tai vähintään väärillä keinoilla saatujen pistemäärien laskelmiin.

Idioluutio saa odottaa

Jätetään siis Flynnin ja Shayerin tutkimus sikseen. Voidaanko muiden tutkimusten perusteella sanoa, että suomalaiset tyhmentyvät?

– Siitä ei ole tutkimusnäyttöä, Haavisto sanoo.

– Enkä usko siihen muutenkaan. Olen varma, että älykkyyden lasku näkyisi yhteiskunnassamme monella tavalla, jos se olisi totta. Emme me pärjäisi Pisa-tutkimuksissa, jos se pitäisi paikkansa.

Mutta hei, viime aikoinahan menestys niissäkin on laskenut! Eikö sekään kerro siitä, että suomalaiset olisivat tyhmentyneet?

– Sanoisin, että Pisa-tutkimusten tulosten laskussa on pitkälti kyse koulujärjestelmien ja luokkakokojen muutoksesta. En usko, että lasku on älykkyydestä tai sen puutteesta johtuvaa.

”Olen varma, että älykkyyden lasku näkyisi yhteiskunnassamme monella tavalla, jos se olisi totta.”

Viime vuosina ihmiskunnan typertyminen on noussut tasaisin väliajoin puheenaiheeksi. Yksi syy on Donald Trumpin kaltaisten populistien valtaannousu, jota moni pitää todisteena älyn köyhtymisestä. Toinen syy piilee teknologiassa, joka myös Flynnin ja Shayerin tutkimuksen mukaan on yksi ihmisiä tyhmentävä tekijä.

Pelkoa älyn katoamisesta on käsitelty myös taiteessa. Esimerkiksi kulttimaineeseen noussut amerikkalaiselokuva Idioluutio (2006) kuvaa kammottavaa tulevaisuutta, jossa typerykset hallitsevat maailmaa ja äly on kadonnut yltäkylläisen laiskuuden jalkoihin. Vuonna 2016 leffan käsikirjoittaja Etan Cohen totesi tarinan olevan pelottavan lähellä todellisuutta.

Totuus on kuitenkin taidetta, mielikuvia ja mutua mielenkiintoisempaa. Edes Flynnin ja Shayerin tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset eivät ole mihinkään tyhmentyneet – tai edes erityisemmin tyhmentymässä. Eikä Suomessakaan idioluutiosta ole syytä murehtia, sanoo Haavisto.

– En todellakaan olisi huolissani siitä, että suomalaiset muuttuvat tyhmiksi. Sen sijaan olen kyllä huolissani Flynnin ja Shayerin tutkimuksen luotettavuudesta.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***