Olen esiintymislavalla mekossa, joka ylettyy polven yläpuolelle.

Sääret ovat paljaat, ja niissä on valkeita naarmuja muistona golf-kierrokselta, jossa kaaduin suorilta jaloilta maahan.

Olen ainoa Euroopan Unionin jäsenmaassa elävä golfinpelaaja, joka pystyy tähän. Swinngg!

Meikataanko arvet piiloon, maskeeraaja kysyy. Sanon äh. Mitä väliä!

Olen huikentelevaisella tuulella, koska olen hetki sitten nauttinut erittäin harvinaisesta hetkestä: olen katsonut itseäni peilistä ja ollut näkemääni tyytyväinen.

Niin käy yleensä kaksi tai kolme kertaa vuodessa.

Muinakaan aikoina en suoranaisesti inhoa vartaloani, mutta en kyllä rakastakaan. Lähinnä olen alistunut geeniperimäni edessä ja tyrmistynyt omasta turhamaisuudestani.

Tässä minulla on kroppa, joka on synnyttänyt, paiskautunut hevosen selästä ja taipunut ties mihin hölynpölyasanoihin, mutta minä vain vongun ja kitisen, kun en ole syntynyt Klumin tai Delevignen heinäsirkkasukuun.

Tiedän hyvin, ettei oman vartalon moittiminen ole muodikasta. Pitäisi hyväksyä keho sellaisena lutuisena pallurana kuin se on, eikä täyttää päiviään pohtimalla mitä rälläkkä saisi aikaan reisien ulkopinnoilla.

Siksipä pinnistelen kovasti tehdäkseni kropasta ystävän.

Ja mikä onkaan ystävän paras määritelmä? Se, että hänen kanssaan voi nauraa sisäpiirin jutuille! Niinpä hohotan iloisesti, kun lapset käyttävät minusta hellittelynimeä Kinkkujalka. Kerron, että minut kannattaa ottaa mukaan saaristoretkille, koska voin soittaa vatsallani haitaria ja käyttää vasenta rintaani ­veneentulppana, jos alkuperäinen häviää.

Välillä silmäilen tsemppikirjoituksia, joissa kehotetaan olemaan ”itselleen armollinen.”

Se on vaikeaa, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt koko armollisuuden käsitettä. Se kuulostaa vaaralliselta. Jos armollisuuden vie liian pitkälle, pian sitä löytää itsensä ajamasta lasten päälle suojatiellä punaisen palaessa, koska hei, kaikkihan me teemme virheitä!

Käytännöllisemmissä jutuissa käsketään menemään kokovartalopeilin eteen hokemaan ”olet ihana”.

Olen kokeillut. Kolmen ihanan jälkeen sanoin peilikuvalleni ”hei muija, sun elämä on tällaiseen spedeilyyn liian lyhyt!”

Kumpaa katuisin vuonna 2062 terveyskeskuksen loppusijoitusosastolla: sitä, että murehdin asioita, joihin en voinut vaikuttaa (genetiikka), vai sitä, että en vain ostanut kunnon spandexeja ja elänyt täysillä jokaista minuuttia ennen kuin kaaduin, suorilta jaloilta?

Niinpä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.