Olen esiintymislavalla mekossa, joka ylettyy polven yläpuolelle.

Sääret ovat paljaat, ja niissä on valkeita naarmuja muistona golf-kierrokselta, jossa kaaduin suorilta jaloilta maahan.

Olen ainoa Euroopan Unionin jäsenmaassa elävä golfinpelaaja, joka pystyy tähän. Swinngg!

Meikataanko arvet piiloon, maskeeraaja kysyy. Sanon äh. Mitä väliä!

Olen huikentelevaisella tuulella, koska olen hetki sitten nauttinut erittäin harvinaisesta hetkestä: olen katsonut itseäni peilistä ja ollut näkemääni tyytyväinen.

Niin käy yleensä kaksi tai kolme kertaa vuodessa.

Muinakaan aikoina en suoranaisesti inhoa vartaloani, mutta en kyllä rakastakaan. Lähinnä olen alistunut geeniperimäni edessä ja tyrmistynyt omasta turhamaisuudestani.

Tässä minulla on kroppa, joka on synnyttänyt, paiskautunut hevosen selästä ja taipunut ties mihin hölynpölyasanoihin, mutta minä vain vongun ja kitisen, kun en ole syntynyt Klumin tai Delevignen heinäsirkkasukuun.

Tiedän hyvin, ettei oman vartalon moittiminen ole muodikasta. Pitäisi hyväksyä keho sellaisena lutuisena pallurana kuin se on, eikä täyttää päiviään pohtimalla mitä rälläkkä saisi aikaan reisien ulkopinnoilla.

Siksipä pinnistelen kovasti tehdäkseni kropasta ystävän.

Ja mikä onkaan ystävän paras määritelmä? Se, että hänen kanssaan voi nauraa sisäpiirin jutuille! Niinpä hohotan iloisesti, kun lapset käyttävät minusta hellittelynimeä Kinkkujalka. Kerron, että minut kannattaa ottaa mukaan saaristoretkille, koska voin soittaa vatsallani haitaria ja käyttää vasenta rintaani ­veneentulppana, jos alkuperäinen häviää.

Välillä silmäilen tsemppikirjoituksia, joissa kehotetaan olemaan ”itselleen armollinen.”

Se on vaikeaa, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt koko armollisuuden käsitettä. Se kuulostaa vaaralliselta. Jos armollisuuden vie liian pitkälle, pian sitä löytää itsensä ajamasta lasten päälle suojatiellä punaisen palaessa, koska hei, kaikkihan me teemme virheitä!

Käytännöllisemmissä jutuissa käsketään menemään kokovartalopeilin eteen hokemaan ”olet ihana”.

Olen kokeillut. Kolmen ihanan jälkeen sanoin peilikuvalleni ”hei muija, sun elämä on tällaiseen spedeilyyn liian lyhyt!”

Kumpaa katuisin vuonna 2062 terveyskeskuksen loppusijoitusosastolla: sitä, että murehdin asioita, joihin en voinut vaikuttaa (genetiikka), vai sitä, että en vain ostanut kunnon spandexeja ja elänyt täysillä jokaista minuuttia ennen kuin kaaduin, suorilta jaloilta?

Niinpä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Louis Theroux pureutuu illan dokumentissa anoreksiaan, eikä hän takerru helpoimpiin selityksiin.

IS TV-LEHTI: Louis Theroux on palannut Amerikka-dokumenttiensa jälkeen Britanniaan. Hän tutustui kahden lontoolaisen hoitoyksikön potilaisiin, joilla on anoreksia nervosa: patologinen syömisen ja lihomisen pelko.

Potilaita kuunnellessa ei jää epäselväksi, kuinka vakavasta sairaudesta on kyse. Pahimmillaan he ovat nälkiinnyttäneet itsensä niin, että normaali liikuntakyky on mennyt, kuulo ja näkö heikentyneet ja sydän pettämässä – ja silti he saattavat itse kieltää sairautensa. Fyysiset ja psyykkiset oireet tekevät hoitokokonaisuudesta vaativan, eikä vaikeimpien tapausten kohdalla ole toivoakaan täydellisestä parantumisesta. Potilaita joudutaan valvomaan WC-käynneistä lähtien. Heitä pidetään jopa väkisin hengissä.

Theroux’n uteliaan empaattisessa metodissa on ongelmansa, mutta tulos on ravisteleva.

Theroux ei takerru helpoimpiin selityksiin, kuten muodin ja median vääristyneisiin kauneusihanteisiin. Pitkäaikaispotilas Jess sanoo, ettei kyse ole kauneudesta, vaan monimutkaisista psykologisista ongelmista, jotka tulevat pintaan itseruoskintana. Kertomuksissa toistuu hyytävä arvottomuuden kokemus. Anoreksialle ei ole löydetty yleispätevää tieteellistä selitystä, ja neuvottomuus tekee läheistenkin osasta raskaan.

Suomessa tuskin voisi tehdä dokumenttia, jossa yksittäisten mielenterveyspotilaiden asioita ruoditaan näin avoimesti hoitohenkilökuntaa myöten. Theroux’n uteliaan empaattisessa metodissa on ongelmansa, mutta tulos on ravisteleva.

Theroux ja anoreksia, TV2 klo 22.05

Kolmisen vuotta sitten naimisiin mennyt Laura Lepistö haluaa jossain vaiheessa lapsia, mutta keskittyy juuri nyt uran luomiseen.

Yksinluistelussa Suomen kaikkien aikojen menestynein taitoluistelija Laura Lepistö, 30, vetää nykyisin kahden yhtiökumppaninsa kanssa puolitoista vuotta sitten perustettua Snou Creative -markkinointitoimistoa.

– Teemme töitä urheilun parissa toimivien brändien ja urheilua sponsoroivien yritysten kanssa. Tuotamme sisältöä, teemme sponsoroinnin erilaisia toteutuksia ja manageroimme muutamaa urheilijaa. Suunnittelen, konseptoin, myyn ja teen uusasiakkuushankintaa. Teen kaikkea muuta, paitsi kuvaan kameran varressa, Laura kertoo.

”En kaipaa kilpailuihin, mutta kaipaan esiintymistä.”

– Etsin kauppakorkeakoulun jälkeen pitkään omaa tapaa tehdä töitä. Nyt yrittämisestä on tullut uusi intohimo luistelu-uran jälkeen.

Vaikka Laura on lopettanut kilpauran, hän on edelleen aktiivinen luistelun parissa. Hän istuu esimerkiksi Taitoluisteluliiton hallituksessa, pitää luisteluleirejä ja kommentoi luistelukilpailuja Ylellä.

– En kaipaa kilpailuihin, mutta kaipaan esiintymistä, hän kertoo.

– Tykkään edelleen esiintyä. Siksi haluan pitää oman uran yrityksen pyörittämisen rinnalla. Olin esimerkiksi puolitoista vuotta sitten Uuden iloisen teatterin revyyssä esiintymässä, mikä oli hauskaa. Olen keskittynyt urheilubisnekseen, mutta on kiva tehdä välillä pieniä syrjähyppyjä.

Huonot läpät yhdistää

Laura kertoo, että myös yksityiselämään kuuluu hyvää. Hän meni vajaat kolme vuotta sitten naimisiin miesystävänsä Tommi Huovisen kanssa, jonka hän tapasi yli kymmenen vuotta sitten lukiossa.

– Häät olivat kivat bileet, mutta mikään ei hirveästi muuttunut, koska olimme olleet yhdessä jo niin pitkään, Laura kertoo.

– Nautimme arjesta. Meillä on hauskaa keskenämme. Molemmilla on yhtä huonot läpät. Parisuhteessamme toisen huomioiminen on helppoa, koska tunnemme toisemme niin hyvin.

”Olen lapsirakas, mutta en haaveile kovin monesta lapsesta.”

Laura haaveilee lapsista, mutta niiden aika ei ole vielä.

– Nyt olemme olleet uraorientoituneita ja nauttineet elämänvaiheesta, kun koulut on juuri käyty, Laura sanoo Sportyfeel Helsinki City Run ja Helsinki City Marathonin VIP-tilaisuudessa.

– Olen lapsirakas, mutta en haaveile kovin monesta lapsesta. Toivottavasti niitä jossain vaiheessa kuitenkin siunaantuisi. Pari lasta riittäisi.

Luistelu-uralta tarttui mukaan myös monta ystävää. Laura pitää yhteyttä moneen nuoruuden luisteluseuralaiseen ja kilpakumppaniin.

– Olin Kiira Korven häissä kuukausi takaperin. Hän asuu Nykissä, joten emme näe enää kovin usein. Meitä yritetiin aina asetella vastakkain, mutta me vain pyörittelimme sellaiselle silmiä, Laura nauraa.