Kuvat Panu Pälviä
Kuvat Panu Pälviä

Ainolle tulee ampumisesta hyvä fiilis. Tiina kokee lämpimän ailahduksen tähdätessään elävään maaliin. Anna sai aseen käteensä jo viisivuotiaana. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi aseita vastustetaan.

Pienet tulenliekit välähtelevät pistooleista, ruudin haju tunkee sieraimiin, ja patruunoiden hylsyt kilahtelevat lattialle kuin pienet kultarahat. Helsinki Shooting Clubin ampumaradalla kolme naista ja kaksi miestä laukoo käsiaseilla kohti pyöreitä tauluja. 

Yksi heistä on Aino Oikari, 29. Poikaystävä vei Ainon ampumaradalle yllätyslahjana vuosi sitten. Miehelle kerta riitti, mutta Aino hurahti lajiin.

– Mikä tahansa työstressi katoaa ampumaradalla, hän selittää.

Aino työskentelee päivät tuotekehitystehtävissä, mutta melkein kaikki vapaailtansa hän käyttää siihen, että yrittää saada luodin osumaan 25 metrin päässä siintävään mustaan pisteeseen.

Aina viiden laukauksen jälkeen Aino poistaa hitaasti lippaan aseesta ja käy tarkistamassa osumat. Pöydällä makaa musta pistooli, jollaisia näkee yleensä toimintaelokuvissa.

Mutta ovat ne heiluneet oikeassakin elämässä.

Häröily kielletty

Viime kesä oli Suomessa yhtä murhenäytelmien jatkumoa: oli Hyvinkään kattoampuja, perhesurmia, laukauksia keskellä päivää Helsingin keskustassa ja keskellä yötä yökerhossa. Pohjois-Savossa menehtyi saman viikonlopun aikana kaksi eri perheiden lasta, kun metsästysaseet joutuivat heidän käsiinsä.

Paljon on keskusteltu, mitä pitäisi tehdä. Ja usein syyttävä sormi kääntyy aseisiin: niitä on joko liikaa, niitä saa liian helposti tai ne joutuvat vääriin käsiin liian helposti.

Ainon mielestä asekeskustelu pyörii aika kaukana omasta harrastuksesta.

– Tarkkuusammunnassa aseen turvallinen käsittely on yksi olennaisimmista asioista.

Ampumaradallakin turvallisuudesta muistutellaan monin tavoin. Sisään ei päästetä ketä tahansa, ja kaikenlainen Charlien enkelit -tyyppinen häröily aseen kanssa on ehdottomasti kielletty. Siitä pitävät huolen pari järeää ampuma-asekouluttajamiestä, jotka seuraavat ampumaradalla suorituksia koko ajan. Kaikille, jotka tulevat ampumaan, opetetaan turvasäännöt. Yksi tärkeimmistä kuuluu: älä ikinä osoita aseella mitään, mihin et halua tehdä reikää.

Hyvät tärinät

Aino lainaa aseet ampumaradalta. Tällä kertaa hän harjoittelee kahdella erilaisella pistoolilla, joista toinen on puoliautomaattinen pienoispistooli ja toinen kooltaan hieman isompi "ysimillinen" pistooli – siihen uppoaa siis melkein sentin levyisiä, lapsen peukalon kokoisia patruunoita.

Aseenkäsittely on Ainon mielestä iso osa urheiluammunnan viehätystä. Toinen on se, että laji on niin monipuolinen.

– Täytyy hallita aseen lataus, nosto, tähtääminen, liipaisu, hengitys ja ennen kaikkea oma mieli.

Urheiluammunnassa ei ole tarkoitus osua mihinkään muuhun kuin pahviseen maaliin. Miksi sitä ei sitten voi treenata sellaisilla välineillä, joilla ei voi saada ketään hengiltä?

Aino sanoo, että koko lajin idea katoaisi, jos ei voisi ampua oikealla aseella.

– Tykkään konkretiasta, joka tähän kuuluu. Siinä on tekemisen tuntu, kun lataa aseen. Erilaiset harrastusvälineet ovat iso osa lajin hauskuutta ja haastavuutta.

– Turvallisuuteen on toki suhtauduttava vakavasti, mutta ampuessa ajattelee vain sitä, että osuu mahdollisimman hyvin tauluun.

Kehokaan ei reagoisi samalla tavalla, jos ase ei paukahtaisi tai potkaisisi: kun kasvojen lähellä paukahtaa, pulssi nousee ja adrenaliinia erittyy. Kun Aino  ampui pistoolilla ensimmäisiä kertoja, koko keho tärisi. Mutta kun jännitys laukeaa, keho ja mieli ovat läsnä kuin hyvän joogatunnin jälkeen.

– Ampumisesta jää aina hyvä fiilis. Itsesuojeluvaistonsa kanssa taistelu on se juttu, ja se, että täytyy yrittää voittaa jännityksensä.

Aino ei kuitenkaan pura radalla aggressioitaan, sillä ampuessa on oltava tosi skarppina. Erityisen väsyttävän työpäivän jälkeen hän valitsee mieluummin helpomman ja tutumman aseen, joka ei enää saa aikaan alkuaikojen tärinää.

– Jos otan käyttöön jonkin uuden, jännän aseen, haluan olla levännyt ja virkeällä tuulella.

Liian tiukat säännöt?

Entä jos asetta pitelee joku, joka saa tärinät ihmisiin tähtäilystä? 

Aselupa-asioissa tämä on otettu nykyään paremmin huomioon kuin ennen kouluampumisia. Jos Aino haluaisi oman aseen, hänen olisi esitettävä viranomaisille todistus kahden vuoden aktiivisesta ampuma-aseharrastuksesta. 

Koska harrastusta on takana vain vuosi, Aino ei voi saada omaa tuliasetta. Ei, vaikka hän on urheiluammuntaseuran jäsen, käynyt vuoden aikana ampumaseuran ammuntakoulun, harjoitellut lähes sata tuntia ja huomannut olevansa lajissa niin taitava, että suunnittelee tällä kaudella osallistuvansa ensimmäisiin virallisiin ammuntakisoihin.

Ainosta on hienoa, että vielä kolmekymppisenä voi aloittaa lajin, jossa voi edetä vaikka olympialaisiin asti. Ties vaikka tässä olisi tuleva Satu Mäkelä-Nummela

Tai ehkä ei, jos aseiden saantia ja säilytystä vielä kiristetään.

– Liian tiukat asesäännöt hankaloittavat urheiluampujien kilpauraa. On esimerkiksi pohdittu, että välineitä saisi säilyttää vain ampumaradoilla. Se tappaisi kilpa-ammunnan. Harjoittelu ja kisamatkat menisivät ihan mahdottomiksi.

Aino lisää, että kilpapistoolilajien aseet eivät ole niitä kaikkein järeimpiä.

– Kaikenlainen räiskintä on tästä lajista äärimmäisen kaukana.

Majavannahka kirjahyllyssä

Jos räiskintää hakee, on kai lähdettävä hirvimetsälle. Vai onko sittenkään?

Kuuluu kyllä naks, kun panoslipas naksahtaa hirvikivääriin suonenjokelaisen metsätien laidassa. Hieman kilisee, kun Tiina Paananen ravistaa yhden panoksen panospesään. Panos lukitaan paikalleen, klik, ja varmistin päälle, naps.

Mutta sitten ei tapahdu mitään. Tiina vain seisoo kivääri olalla, puhumatta. Kuuntelee puiden yllä raakkuvaa korppia. Katselee ruskan värjäämää heinikkoa. Toistaa välillä radiopuhelimen rutinan yli muutaman sanan vieressä seisovalle tyttärelleen Anna Paanaselle.

Näin vierähtää kaksi tuntia.

Vaikka Tiina ei useinkaan ammu hirvimetsällä laukauksen laukausta, viime aikoina hyvätkin tutut ovat kommentoineet harrastusta tiukkaan sävyyn.

– Minulle on sanottu, että aseet pitäisi ottaa meiltä pois ja metsästys lopettaa kokonaan.

Se on Tiinasta outoa. Jos aseet pelottavat, hänen mielestään yhtä lailla voisi pelätä vaikka leipäveitsiä.

– Eivät aseet yksin tapa ketään. Ihmiset seuraavat liikaa negatiivisia tapauksia eivätkä tiedä, että pääosin metsästysaseet ovat hyvin valvonnassa.

Paanasten kotona aseita on ollut aina. Tiina kulki metsällä isänsä mukana jo alakouluikäisenä pikkutyttönä. Ensimmäisen oman hirvikiväärin hän sai 15-vuotiaana. Nyt Tiinalla on metsästävä aviomies ja tytär, joka metsästää ja on ampunut kilpaa. Harrastuksia ei piilotella: olohuoneen kirjahyllyssä on rykelmä pokaaleja, joiden kyljissä on kuvia ristikkäisistä aseista. Keittokirjojen ja dekkareiden yllä roikkuu majavannahka.

Aseet sen sijaan ovat visusti lukkojen takana. Tiinalla niitä on "riittävästi". Tarkkaa määrää hän ei halua kertoa.

– Ei kukaan aseenomistaja esittele asekaappejaan ulkopuolisille. Se on turvallisuuskysymys.

Puolitoista miljoonaa pyssyä

Rekisteröityjä ampuma-aseita on Suomessa yhteensä noin 1,6 miljoonaa. Melkoinen läjä kiväärejä, haulikoita, pistooleja ja revolvereita. Jos niitä jaettaisiin tasapuolisesti kaikille, melkein joka kolmannella meistä olisi jonkinlainen pyssy.

Todellisuudessa yhdellä aseluvan haltijalla on useita aseita, sillä lupia on yli 600 000 suomalaisella. Oikein aktiivisilla metsästäjillä, ampumaurheilijoilla tai keräilijöillä voi olla kotonaan jopa kymmeniä aseita.

Jänis, hirvi, sorsa ja karhu ovat Tiinalle syitä, joiden vuoksi hän tarvitsee monta erilaista metsästysasetta.

– Eri eläimiä ammutaan erilaisilla aseilla. Lisäksi tarvitsen kevyempiä aseita, joissa on edullisemmat panokset, ampumataidon harjoitteluun.

Tiina on varsin tavallinen savolainen nainen: ikää 48 vuotta, kirjanpitäjä, Facebook-addikti ja henkeen ja vereen koiraihminen.

Eläinten henki ei ole hänelle leikin asia. Hän oikein tuohtuu, jos joku sattuu epäilemään, että tytär Anna olisi harjoitellut lapsena ampumista tähtäilemällä räkättirastaita. Anna oli vasta viisivuotias, kun Tiina antoi hänen harjoitella ilmakiväärillä, mutta kohteena oli pahvilaatikko.

Metsästä saa usein saalista ilman ampumistakin. Syksyisin Tiinan mukaan tarttuu vaikkapa sieniä ja puolukoita. Mutta pelkkä kori kädessä hän ei silti metsään lähde.

Tiina muotoilee sen näin: jokaisessa meissä asuu pieni peto.

– Ihmiset toteuttavat saalistusviettiään eri tavoin. Yksi on uraohjus, toinen yöruusu, kolmas metsästää. Elämystä ja jännitystä, sitähän me täältä haemme.

Tappaminen tuntuu lämpimältä

Tiinan luodista on Pohjois-Savon metsissä kaatunut elävä olento jos toinenkin. Miltä tappaminen tuntuu?

– Jännältä. Se jännittää hirveästi. Mutta kun ottaa varmistimen pois, sisälle tulee sellainen lämmin olo.

Tiina tukee aseen tiukasti olkaansa ja poskeaan vasten ja näyttää, millainen on oikeaoppinen ampuma-asento. Hirvikiväärissä ei tietenkään ole enää patruunoita. Tiina otti ne pois aseesta heti, kun hän lähti kävelemään pois hirvipassista.

Jos vastassa on tositilanne, Tiina mieluummin varmistelee kuin laukaisee.

– Jos en ole varma, että eläin kuolee laukauksestani, jätän ampumatta.

Ihmisen joutuminen tahallisen ampumisen uhriksi on Suomessa edelleen harvinaista: henkirikoksista alle puolet tehdään ampuma-aseilla, ja niistäkin iso osa laittomilla sellaisilla. Erilaiset huolimattomuuteen liittyvät onnettomuudetkin ovat selvitysten mukaan laskussa, huolimatta viime aikojen tapauksista.

Tiina kiittää onneaan, että kun joskus metsästysporukassa tyhjäksi luultu ase on huolimattomuuden takia lauennut, keneenkään ei ole osunut.

– Vahinkoja sattuu, ihmisiä kun ollaan. Mutta en osaa pelätä. Enemmän pelottaa, kun ajan autolla joka päivä Kuopioon ja takaisin.

Vain asevarkaudet huolettavat. Läheisellä kadulla on hiljattain putsattu taloja, joiden pihalla ei ole ollut koiraa haukkumassa. Tiinan pihalla hirvikoiria on onneksi viisi.

Kukkasin tuunattu kivääri

17-vuotias Anna Paananen puhdistaa hirvikivääriään metsästyspäivän jälkeen olohuoneen lattialla.

Hän alkaa olla poikkeus ikäistensä joukossa. Uutta metsästyssukupolvea ei kovin kiivaalla tahdilla kasva, kun maaseutu tyhjenee. Joidenkin arvioiden mukaan myös Suomen aseiden kokonaismäärä olisi laskussa.

Joensuussa lukiota käyvän Annan elämässä aseiden väheneminen ei tunnu. Hänellä on muualla Suomessa metsästäviä kavereita, ja luokallekin on sattunut toinen metsästäjätyttö.

– Ei aseisiin kiinnitä erityistä huomiota, kun niitä on aina ollut kotona. Äiti ja isä ovat käyneet metsällä, ja olen oppinut olemaan mukana, kun olen ainut lapsi. Koirat ovat minulle metsästyksessä erityisen tärkeitä.

Annan hirvikiväärin kylkeen on teipattu pinkillä jääkiekkoteipillä kukkia. Hän on tuunannut pinkiksi myös kiväärinsä äänenvaimentimen. Se auttaa hiljentämään kivääristä lähtevää pamahdusta.

– En oikein pidä laukauksen äänestä.

Kuka saa aseen?

Aselupaa hakevan on oltava täysi-ikäinen, ja aseen käyttöön on oltava selvä peruste. Luvanhakijan täytyy käydä useasti poliisin pakeilla, muun muassa tekemässä henkilökohtainen psykologinen soveltuvuustesti. Rikostaustaa ei saa olla, eikä päihdeongelmaa. Metsästäjien on osoitettava aseenkäsittelytaitonsa ampumakokeissa kolmen vuoden välein tai useammin.

Kiristetäänkö lakia?

Ampuma-aselain toista uudistusta valmistellaan parhaillaan. Tulossa on uusia määräyksiä muun muassa aseiden säilytykseen, aselupiin ja ampumaradoille.

Pysäyttävä brittidokumentti paljastaa, miten rajua elämä amerikkalaisyliopistojen veljeskunnissa on.

IS TV-LEHTI:  BBC:n This World -sarjaan kuuluva Veljeskuntien rajut huvit (Frat Boys: Inside America's Fraternities, 2016) on pysäyttävä dokumentti amerikkalaisyliopistojen vanhasta perinteestä. 1700-luvun lopulla alkaneisiin järjestöihin on kuulunut suuri määrä merkkihenkilöitä. Veljeskunnissa luodaan elinikäisiä ystävyyssuhteita, joista on hyötyä tulevalla uralla.

Brittidokumentti tarkastelee veljeskuntien pimeämpää puolta, tyttöjen hyväksikäyttöä ja salaisia rituaaleja, joiden seurauksena opiskelijoita on loukkaantunut, useita myös kuollut.

Ovelasti rakennettu ohjelma kulkeekin kunniasta häpeään. Moniääniseen ja objektiiviseen dokumenttiin poimitut kuvat opiskelijakämpissä roikkuvista rintaliiveistä, tanssitangolle ripustetuista alastomista barbie-nukeista ja humalassa heiluvista nuorukaisista kertovatkin omaa kieltään veljeskuntien kulttuurista.

Dokumentissa seurataan Gazoni-perheeseen pyrkivää brittiläistä Jordania. Veljeskunnan pomo Ben ja Jordanin ”isoveli” Raymond kertovat kokelaille asetettavista vaatimuksista. Salaisen rituaalin kohdalla kuvaaminen kielletään.

Marissa kertoo omakohtaisen kokemuksensa yhden veljeskunnan juhlissa tapahtuneesta raiskauksesta.

Kowiakin perhe kertoo Harrison-pojastaan, joka kuoli 19-vuotiaana siirtymäriitissä. Terrence puolestaan loukkaantui hengenvaarallisesti. Hänen asianajajansa Doug Firebaugh on ollut 20 vuotta kiusattujen opiskelijoiden asialla ja kongressiedustaja Frederica S. Wilson ajaa lakialoitetta simputuksen kieltämiseksi.

 Veljeskuntien rajut huvit, TV2 ke klo 22.10

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti