Aloittelija lähti lintukurssille, koska halusi nähdä kihun ja kerttusen. Aamuyön tunteina hänkin herkistyi kehrääjän laululle.

Merituuli kohisee. Pyörin ympyrää kristiinankaupunkilaisessa lintutornissa ja etsin kohteita, joita lentää ympärillä: Merimetsoja, iso parvi auringosta oikealle. Kalasääski, kirkontornista vasemmalle.

– Ja hei, kaks, neljä, kuus valkovikloo tulee kohta luodon takaa, Veikko Forsberg huutaa.

Tästä tulee hauskaa. Kaksi seuraavaa vuorokautta on tarkoitus kiikaroida ja kuunnella, oppia tunnistamaan saariston lintuja ja nauttia maisemista. Meitä on kurssilla viitisentoista, miehiä ja naisia. Eläkkeellä olevia biologianopettajia, kolmekymppisiä toimisto-työntekijöitä, yksi yläkoululainenkin. Monet vaikuttavat kokeneilta luonnossa liikkujilta – heillä on Birdlife-lippiksiä, susien tai tupasvillojen kuvia paidoissa, kauko-putkia, goretex-vaatteita. Minä tunnen oloni turistiksi laina-kiikareissani, joilla katselen aina väärään suuntaan. Missä niitä merimetsoja pitäisi olla?

– Tuolla, kohta haahkojen kohdalla menee, joku tarkkasilmäisempi opastaa.

Nyt alkaa aloittelijakin nähdä. Vieressäni kiikaroiva raumalainen Virva Poikonen on jo kokeneempi. Hän aloitti lintuharrastuksen neljä vuotta sitten, kun uuden kodin takapiha osoittautui hyväksi lintupaikaksi. Kun pihalla oli tepastellut pari harvinaisuutta, Virva lähti lintukerhon torni-iltaan.

Minä innostuin Virvan kanssa samoihin aikoihin, mutta en ole päässyt kovin pitkälle. Herkistyn syksyisin, kun näen etelään lentävät lintuaurat. Tunnistan mökkirannan sorsat. Omistan lintukirjan. Enkä ole yksin: orastavia lintuharrastajia on paljon. Lintuseurojen jäsenmäärät ovat kasvussa, ja muuttoaikoina yhä useampi katselee taivaalle.

Tornissa Veikko tarjoaa kaukoputken näkymää. Uivia haahkoja.

Pihalla ja ulalla

Lintukurssin vetäjä Kari Korhonen asuu itse Kristiinankaupungissa. Hän tietää, missä luhtakana pesii ja mihin kannattaa mennä kuuntelemaan pensassirkkalintua. Karin mukaan alueen lintutilanne on nyt aika hyvä – parempi kuin kesällä 2009, jolloin kylmyys tappoi hyönteiset ja pesinnät epäonnistuivat. Kari lupailee, että nyt saatetaan nähdä harvinaisuuksia.

– Jos ei ihmeitä tapahdu, illalla kuullaan ruokosirkkalintua. Siinä meni muuten palokärki.

Miten hän tekee tuon? Minä näen etäisen pisteen, kun Kari on jo tehnyt lajinmäärityksen. ”Nuolihaukka tuolla.” ”Käpylintu menee.” Muut lohduttavat: tarvitaan vuosien kokemus, ja sittenkin Kari on omaa luokkaansa.

Kurssimme pikkubussi pysähtyy peltotielle aina, kun jotain kiinnostavaa näkyy. Usein kaikki kiinnostava on aika kaukana, ja alan ymmärtää, että lintuharrastaja ilman kiikareita on kuin suunnistaja ilman karttaa. Lintuharrastaja ilman kaukoputkea on aloittelija. Lintuharrastaja ilman riittävää vaatetusta on typerys, mutta siitä opin lisää vasta muutaman tunnin päästä yöretkellä.

– MEHILÄISHAUKKA! Kari huutaa ja jarruttaa.

Kas näin saadaan ihmisjoukko kymmenessä sekunnissa pikkubussista pientareelle kiikarit tanassa. Mutta haukka ehti jo mennä.

Yökonsertti

Kaislikosta kuuluu siritystä. Se kuulostaa heinäsirkalta, mutta se on nyt se ruokosirkkalintu. On yö. Kurssilaiset seisovat sillalla ja tuijottavat hämärään ruovikkoon. Jotkut tekevät korvien taakse kämmenistään kupit kuullakseen paremmin. Kun en vartin päästä löydä surinasta uusia nyansseja, siirryn vähän matkan päähän, jossa laulaa viitakerttunen. Se näyttää mitättömältä beigeltä pikkulinnulta, mutta mikä ääni! Pajukon soileisokoski. Onpa ihanaa.

Yö kaislikossa on yllättävän kylmä. Sitä muut eivät näytä huomaavan. Lämmittelen sormiani kahvikupin ympärillä ja mietin, miksi päätin jättää käsineet ja ylimääräisen villatakin kotiin. Jokohan lähdettäisiin? Ei vielä. Nyt?

Tunnin päästä Kari käynnistää minibussin.

– Ai onko se jo puoli kaksi. Nopeesti se aika menee.

Kihua etsimässä

Toinen kurssipäivä alkaa vain silmänräpäys yöretkeltä paluun jälkeen. Saaristolinnut jo odottavat meitä kotiluodollaan.

Haravoimme luotoa linnunpesiä väistellen. Jossain pitäisi olla kihunpoikanen, joka saa kohta renkaan jalkaansa. Pian emo kaartelee yllämme, ja untuvikko löytyy kallionkolosta, emon pudottaman kalan vierestä. Se näyttää äkäiseltä, pontevalta kisamaskotilta.

Jokaisella lintuharrastajalla on lempilintunsa. Karin suosikki on merikihu.

– Se on uskomattoman taitava lentäjä. Saa tiiran kiinni matkan päästä ja ahdistelee, kunnes tiira pudottaa sille kalansa.

Minä taidan tykätä eniten pikkulokista. Mustat siivenaluset, musta pää. Ääni kääkkä-kääkkä-kääkkä. Lapintiirakin on hieno, leijailee kuin kauko-ohjattava lennokki. Siinä niitä taas menee.

Mysteerilintu näyttäytyy

Pian on taas aamuyö. Peltomaisema näyttää täysikuineen Juhani Palmun maalaukselta. Käännymme metsätielle. Täällä saattaisi kuulua kehrääjän laulua. Karilla on apuvälineenä atrappi: stereot, joista linnulle soitetaan lajitoverin laulua. Aluksi on hiljaista, mutta pian rukin ääni hyrisee pimeydessä. Ja sitten salaperäisen yölinnun siluetti kieppuu kuun edessä.

– Ihanaa! Kari huutaa.

– Nauttikaa! pääsee Veikolta.

No kyllä! Tällaista ei usein koe, vahvistavat muutkin kurssilaiset. Ennen mäntykankaalla kuin mäntykankaalla kuului kesäöinä kehrääjän surina, mutta laji on taantunut. Maija-Liisa Pitkänen muistelee kuunnelleensa 80-luvulla kehrääjää Mäntsälässä.

– Ei niitä enää siellä ole.

Pieni toive

Kaikki lintuharrastajat eivät pidä siitä, että heitä sanotaan bongareiksi. Bongarit ovat niitä, jotka ajavat yötä vasten Laukaalle katsomaan amerikantaivaanvuohta, jotta saisivat pisteen. Sitten on niitä, jotka vain nauttivat katselusta ja luonnon tarkkailusta.

Kuuntelen hetken muiden kurssilaisten juttuja. He vaikuttavat fiilistelijöiltä.

– Semmonen pieni toive mulla ois, että jos joskus sais olla jokaisen kevätaamun kattomassa muuttoa. En mä muuta.

– On niitäkin, joille linnut on ekana ja sitten kaikki muu.

– Elämä on valintoja. Sekin vaan on aikaa vievä projekti, että saa omat poikasensa maailmalle.

– Näin on. Tai tietysti vois tehdä niin kuin kuovinaaras. Munii vaan ja lähtee näkemättä poikasia. Isä jää hoitamaan.

– Se on kyllä kylmää.

– Tai viisasta. Säästyy huolelta.

Lintuja harrastamaan

  • Tarvitaan kiikarit ja lintukirja. Muita aloitusohjeita löytyy osoitteesta birdlife.fi.
  • Paikalliset lintukerhot järjestävät retkiä, kursseja ja lintutorni-iltoja. Jutun kurssin järjesti Skaftung Nature kesäkuussa.
  • Bongauksen voi aloittaa numeroimalla läheisen variksen ykköseksi. Bongarit laskevat elämänpinnoja eli eliksiä sekä vuosipinnoja, vuodareita. Suomen kärkibongarilla oli elokuussa 415 elistä.
  • Rengastamalla saadaan tietoa lintujen muuttoreiteistä, reviireistä tai vaikka pariuskollisuudesta. Rengastamaan ei pääse kuka vain, vaan siihen tarvitaan lupa ja kokemusta.
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Maria Veitolaa on aina ärsyttänyt naiseuden vaatimus.

Toimittaja Maria Veitola, 44, kertoo uusimmassa Me Naiset -lehdessä työpaikalla kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta. Hän puhuu haastattelussa myös siitä, että naisen vartalossa eläminen ei ole ollut aina helppoa.

Teininä Maria pukeutui hippimekkoihin ja kaapuihin, parikymppisenä hän alkoi käyttää suuria huppareita ja jättimäisiä hiphop-farkkuja, jotka peittivät kehittyvän vartalon muodot.

”Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus.”

– Sain olla rauhassa ainakin kopeloinnilta. Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus. Ikään kuin olisin olemassa muiden katseita ja toiveita varten, hän kertoo ja painottaa, että on monia eri tapoja olla nainen.

Maria kertoo ajatelleensa, että jos hän ei pukeudu naisellisesti, hän ei ainakaan ole se, joka saa työpaikan seksikkyyden takia, vaan ainoastaan ammatillisten kykyjensä ansiosta. Osaa miehistä Marian olemus ärsytti ja kummastutti niin paljon, että tv-töissä häneltä saatettiin tivata, miksi hän pukeutuu niin rumasti.

– Eikä kukaan voi arvata, miten paljon raivoa miehissä on herättänyt lyhyt tukkani, Maria kertoo.

Milloin Maria on työelämässä kohdannut räikeintä sukupuolista syrjintää? Miksi johtajina on edelleen vähemmän naisia kuin miehiä? Miksi Maria on sosiaalisessa mediassa niin avoin? Miten hän huolehtii itsestään? Lue lisää Me Naisten numerosta 47/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.