Aloittelija lähti lintukurssille, koska halusi nähdä kihun ja kerttusen. Aamuyön tunteina hänkin herkistyi kehrääjän laululle.

Merituuli kohisee. Pyörin ympyrää kristiinankaupunkilaisessa lintutornissa ja etsin kohteita, joita lentää ympärillä: Merimetsoja, iso parvi auringosta oikealle. Kalasääski, kirkontornista vasemmalle.

– Ja hei, kaks, neljä, kuus valkovikloo tulee kohta luodon takaa, Veikko Forsberg huutaa.

Tästä tulee hauskaa. Kaksi seuraavaa vuorokautta on tarkoitus kiikaroida ja kuunnella, oppia tunnistamaan saariston lintuja ja nauttia maisemista. Meitä on kurssilla viitisentoista, miehiä ja naisia. Eläkkeellä olevia biologianopettajia, kolmekymppisiä toimisto-työntekijöitä, yksi yläkoululainenkin. Monet vaikuttavat kokeneilta luonnossa liikkujilta – heillä on Birdlife-lippiksiä, susien tai tupasvillojen kuvia paidoissa, kauko-putkia, goretex-vaatteita. Minä tunnen oloni turistiksi laina-kiikareissani, joilla katselen aina väärään suuntaan. Missä niitä merimetsoja pitäisi olla?

– Tuolla, kohta haahkojen kohdalla menee, joku tarkkasilmäisempi opastaa.

Nyt alkaa aloittelijakin nähdä. Vieressäni kiikaroiva raumalainen Virva Poikonen on jo kokeneempi. Hän aloitti lintuharrastuksen neljä vuotta sitten, kun uuden kodin takapiha osoittautui hyväksi lintupaikaksi. Kun pihalla oli tepastellut pari harvinaisuutta, Virva lähti lintukerhon torni-iltaan.

Minä innostuin Virvan kanssa samoihin aikoihin, mutta en ole päässyt kovin pitkälle. Herkistyn syksyisin, kun näen etelään lentävät lintuaurat. Tunnistan mökkirannan sorsat. Omistan lintukirjan. Enkä ole yksin: orastavia lintuharrastajia on paljon. Lintuseurojen jäsenmäärät ovat kasvussa, ja muuttoaikoina yhä useampi katselee taivaalle.

Tornissa Veikko tarjoaa kaukoputken näkymää. Uivia haahkoja.

Pihalla ja ulalla

Lintukurssin vetäjä Kari Korhonen asuu itse Kristiinankaupungissa. Hän tietää, missä luhtakana pesii ja mihin kannattaa mennä kuuntelemaan pensassirkkalintua. Karin mukaan alueen lintutilanne on nyt aika hyvä – parempi kuin kesällä 2009, jolloin kylmyys tappoi hyönteiset ja pesinnät epäonnistuivat. Kari lupailee, että nyt saatetaan nähdä harvinaisuuksia.

– Jos ei ihmeitä tapahdu, illalla kuullaan ruokosirkkalintua. Siinä meni muuten palokärki.

Miten hän tekee tuon? Minä näen etäisen pisteen, kun Kari on jo tehnyt lajinmäärityksen. ”Nuolihaukka tuolla.” ”Käpylintu menee.” Muut lohduttavat: tarvitaan vuosien kokemus, ja sittenkin Kari on omaa luokkaansa.

Kurssimme pikkubussi pysähtyy peltotielle aina, kun jotain kiinnostavaa näkyy. Usein kaikki kiinnostava on aika kaukana, ja alan ymmärtää, että lintuharrastaja ilman kiikareita on kuin suunnistaja ilman karttaa. Lintuharrastaja ilman kaukoputkea on aloittelija. Lintuharrastaja ilman riittävää vaatetusta on typerys, mutta siitä opin lisää vasta muutaman tunnin päästä yöretkellä.

– MEHILÄISHAUKKA! Kari huutaa ja jarruttaa.

Kas näin saadaan ihmisjoukko kymmenessä sekunnissa pikkubussista pientareelle kiikarit tanassa. Mutta haukka ehti jo mennä.

Yökonsertti

Kaislikosta kuuluu siritystä. Se kuulostaa heinäsirkalta, mutta se on nyt se ruokosirkkalintu. On yö. Kurssilaiset seisovat sillalla ja tuijottavat hämärään ruovikkoon. Jotkut tekevät korvien taakse kämmenistään kupit kuullakseen paremmin. Kun en vartin päästä löydä surinasta uusia nyansseja, siirryn vähän matkan päähän, jossa laulaa viitakerttunen. Se näyttää mitättömältä beigeltä pikkulinnulta, mutta mikä ääni! Pajukon soileisokoski. Onpa ihanaa.

Yö kaislikossa on yllättävän kylmä. Sitä muut eivät näytä huomaavan. Lämmittelen sormiani kahvikupin ympärillä ja mietin, miksi päätin jättää käsineet ja ylimääräisen villatakin kotiin. Jokohan lähdettäisiin? Ei vielä. Nyt?

Tunnin päästä Kari käynnistää minibussin.

– Ai onko se jo puoli kaksi. Nopeesti se aika menee.

Kihua etsimässä

Toinen kurssipäivä alkaa vain silmänräpäys yöretkeltä paluun jälkeen. Saaristolinnut jo odottavat meitä kotiluodollaan.

Haravoimme luotoa linnunpesiä väistellen. Jossain pitäisi olla kihunpoikanen, joka saa kohta renkaan jalkaansa. Pian emo kaartelee yllämme, ja untuvikko löytyy kallionkolosta, emon pudottaman kalan vierestä. Se näyttää äkäiseltä, pontevalta kisamaskotilta.

Jokaisella lintuharrastajalla on lempilintunsa. Karin suosikki on merikihu.

– Se on uskomattoman taitava lentäjä. Saa tiiran kiinni matkan päästä ja ahdistelee, kunnes tiira pudottaa sille kalansa.

Minä taidan tykätä eniten pikkulokista. Mustat siivenaluset, musta pää. Ääni kääkkä-kääkkä-kääkkä. Lapintiirakin on hieno, leijailee kuin kauko-ohjattava lennokki. Siinä niitä taas menee.

Mysteerilintu näyttäytyy

Pian on taas aamuyö. Peltomaisema näyttää täysikuineen Juhani Palmun maalaukselta. Käännymme metsätielle. Täällä saattaisi kuulua kehrääjän laulua. Karilla on apuvälineenä atrappi: stereot, joista linnulle soitetaan lajitoverin laulua. Aluksi on hiljaista, mutta pian rukin ääni hyrisee pimeydessä. Ja sitten salaperäisen yölinnun siluetti kieppuu kuun edessä.

– Ihanaa! Kari huutaa.

– Nauttikaa! pääsee Veikolta.

No kyllä! Tällaista ei usein koe, vahvistavat muutkin kurssilaiset. Ennen mäntykankaalla kuin mäntykankaalla kuului kesäöinä kehrääjän surina, mutta laji on taantunut. Maija-Liisa Pitkänen muistelee kuunnelleensa 80-luvulla kehrääjää Mäntsälässä.

– Ei niitä enää siellä ole.

Pieni toive

Kaikki lintuharrastajat eivät pidä siitä, että heitä sanotaan bongareiksi. Bongarit ovat niitä, jotka ajavat yötä vasten Laukaalle katsomaan amerikantaivaanvuohta, jotta saisivat pisteen. Sitten on niitä, jotka vain nauttivat katselusta ja luonnon tarkkailusta.

Kuuntelen hetken muiden kurssilaisten juttuja. He vaikuttavat fiilistelijöiltä.

– Semmonen pieni toive mulla ois, että jos joskus sais olla jokaisen kevätaamun kattomassa muuttoa. En mä muuta.

– On niitäkin, joille linnut on ekana ja sitten kaikki muu.

– Elämä on valintoja. Sekin vaan on aikaa vievä projekti, että saa omat poikasensa maailmalle.

– Näin on. Tai tietysti vois tehdä niin kuin kuovinaaras. Munii vaan ja lähtee näkemättä poikasia. Isä jää hoitamaan.

– Se on kyllä kylmää.

– Tai viisasta. Säästyy huolelta.

Lintuja harrastamaan

  • Tarvitaan kiikarit ja lintukirja. Muita aloitusohjeita löytyy osoitteesta birdlife.fi.
  • Paikalliset lintukerhot järjestävät retkiä, kursseja ja lintutorni-iltoja. Jutun kurssin järjesti Skaftung Nature kesäkuussa.
  • Bongauksen voi aloittaa numeroimalla läheisen variksen ykköseksi. Bongarit laskevat elämänpinnoja eli eliksiä sekä vuosipinnoja, vuodareita. Suomen kärkibongarilla oli elokuussa 415 elistä.
  • Rengastamalla saadaan tietoa lintujen muuttoreiteistä, reviireistä tai vaikka pariuskollisuudesta. Rengastamaan ei pääse kuka vain, vaan siihen tarvitaan lupa ja kokemusta.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla