Autokouluun voi mennä, vaikka olisi jo vuosikaudet päättänyt itse kotiintuloajoistaan. Tai vaikka ajokortti olisikin, mutta rohkeutta puuttuu.

Mä en nää noita valoja.

– Niin, sä oot nostanu ittes aika korkealle. Rentouta hartioita. No ni, vihree. Ja kohta kun se ympyrä lähestyy, muistatko miten valittiin kaista?

Hopeanharmaan Volkswagenin puikoissa, lähellä rattia, hiukan jäykkänä, istuu Inka Herka, 40. Menossa on Inkan ajotunti numero 11.

Liikenneopettaja Saija Kauppinen neuvoo vieressä, päivän teemana on suunnilleen ”Liikenne­ympyrä, Tuo Pyöreä Ystävämme”.

Inka on yksi niistä naisista, jotka eivät nuorena tulleet hankkineeksi ajokorttia. Hän asui Helsingissä, jossa joukkoliikenne kulkee. Mihin tarvitsisi omaa korttia?

Kortin kätevyys alkoi kirkastua nelikymppisenä, kun Inka muutti perheineen Tuusulaan. Ilman autoa ei saa lasta päiväkotiin eikä ruokaa kaupasta, ja itse uhkaa jäädä jumiin kotiin. Pakko mennä autokouluun.

Tänään Inka ajaa samoja reittejä, joita tulee sitten vastaan lapsen päiväkotimatkalla. Onko hauskaa?

– No on! Ja jännittävää! O-ou. Mä vaihdan nyt neloselle. Tästä tulee koko ajan hauskempaa, kun on ensin voittanut ­itsensä oh my goodness siellä on rekka taas takana, eiks täs ollu viidenkympin rajotus?

Vasemmalle!

Maisemat Volkkarin ikkunoiden takana vaihtuvat verkkaiseen tahtiin, nopeus­rajoitusten mukaan. Katuja reunustavat puut ovat hempeän jäähuurteen kuorruttamia, mutta Inka ei ehdi tunnelmoida. On nimittäin hidastetöyssyjä huo­mioitavana, kaistanvaihto suunniteltavana, ja ei kai tuolla taas häämötä jokin kiertoliittymä.

– Kyllä mä välillä vieläkin jumitan katsomaan vaihdekeppiä, vaikka pitäisi tarkkailla liikennettä. Jännää, miten sitä on tähän asti vain istunut tyytyväisenä kyydissä tajuamatta ollenkaan, miten työlästä on ajaa autoa tappamatta ­ketään, Inka sanoo.

Inkan teoriatunnin aiheena on tänään maantieajo. ”Tunsin mä oloni vähän eläkeläiseksi: poikani ikäisiä ihmisiä, joopa joo, täällä sitä ollaan.”

Niin se onkin. Inka tarkkailee jalankulkijoita niin huolellisesti, että kuolonuhreja ei varmasti tule. Viime vuonna Suomen suojateillä kuoli 10 ihmistä ja 200 loukkaantui. Asiat ovat pienestä kiinni. Voi tehdä mieli vaikka vaihtaa ­radiokanavaa ratkaisevalla hetkellä, tai kenkä on huonosti, ja yhtäkkiä elämässä ei enää mikään olekaan ennallaan.

Aluksi Inkasta tuntui absurdilta istua kuskin paikalle. Ihan liian paljon hevosvoimia ja rautaa hallittavaksi. Siirtymä jalankulkijasta autoilijaksi avasi pelottavalla tavalla silmiä. Ja ikääkin tuntui olevan liikaa ainakin silloin, kun istui teoria­tunnilla oman lapsen ikäisten nuorten kanssa.

– Onneksi sain hyvän opettajan. Saija sai hysteerikon rauhoittumaan. En itse uskonut itseeni, mutta kun hän rohkaisi, niin ajattelin, että ehkä mä pystyn tähän.

Opettaja kehottaa nojaamaan penkkiin ja hellittämään hiukan puristusotetta ratista, ja sitten tuleekin kehuja: Hieno kiihdytys liittymässä! Juuri niin kuin opeteltiin.

Pimeäajon voi nykyään suorittaa simulaattorissa. Saija ja Inka käyvät Inkan ajoa läpi: ”Vaihdoinks mä ­äsken liian myöhään pitkät pois?”

Inkan ajaminen sujuvoituu koko ajan, vain välillä tarvitaan muistutuksia.

– Kerro muillekin, mihin oot menossa.

– Vasemmalle!

– Tarkoitin, että laita vilkku päälle.

Naiset ratissa

Inkan kaltainen oppilas ei ole mikään harvinaisuus autokoulussa. Suurin osa korttia suorittavista on parikymppisiä, mutta kypsempiäkin naisia näkyy. Heidän joukossaan on paljon niitä, jotka muuttavat kaupungista pois ja huomaavat, että ilman ajokorttia uhkaa mökkiytyminen. Sitten on leskeksi jääneitä rouvia, joilla on miehen jäljiltä auto pihassa ja avuton olo.

Yksi ryhmä ovat aikuiset, joilla on jo ajokortti: sellainen, joka on suoritettu Joutsenossa 90-luvun alussa. He haluavat rohkaisutunteja, ennen kuin uskaltavat ajatellakaan isommassa kaupungissa ajamista.

No oppiiko vanha koira? Oppii, lausuvat liikenneopettajat kuorossa. Ikä tuo ajamisen opetteluun lisää varovaisuutta ja itsesuojeluvaistoa. Auton käsittely voi vaatia enemmän treeniä kuin nuorelta, mutta mitä siitä. Lopputuloksena liikenteeseen pääsee tarkkoja ja vastuuntuntoisia aikuisia naisia – miehiä iäkkäämpien ajo-oppilaiden joukossa ei paljon näy.

– Miehethän osaavat kaiken, eivät he tarvitse opetusta! Mutta tilastojen ­mukaan 85 prosenttia kuolemaan johtavista onnettomuuksista on mieskuskin aiheuttamia, toteaa Tuomas Hintikka, toinen Keravan autokoulun opettaja.

Liikenneopettaja Juha Kuvaja muistaa yhden  tapauksen, jossa eräs rouva halusi rohkaisu­tunnin. Yksi ajokerta riittää usein, jotta pelko hellittää. Rouva halusi kuitenkin toisenkin tunnin, ja vielä kolmannen. Kolmannelle tunnille hän tuli omalla ­autollaan, jolloin Juha kysyi, että eikö tunti tavallaan ole sitten aika tarpeeton?

– Mutta hän halusi. Naiset kaipaavat monesti uskonvahvistusta. He kysyvät, että pitääkö noita väistää. No sano sinä, minä sanon, ja vastaus on aina ihan oikea.

Orava!

– Kerro se oravajuttu, Ari!

Keravan autokoulun toimistolla on keskellä päivää iso liuta liikenneopettajia paikalla. He ovat kärsivällistä rotua, joka ei hätkähdä unohtuneesta vilkusta tai pysähtyneestä hetkestä keskellä risteystä. He puhuvat rauhallisella, tasaisella äänellä ja tykkäävät selittää asioita perin pohjin. Joskus hekin tulevat ajotunnilta ja sanovat kollegoilleen, että ”arvaa mitä kävi”.

Ari Tissarille kävi näin:

Yksi tyttö tuli arvioivaan ajoon. Hänelle oli jäänyt hyvin päähän ajatus siitä, ­että maantieajossa ei sitten väistetä mitään hirveä pienempää. Eikä siinä mitään, mutta siihen tiellä juoksevaan oravaan oli matkaa ehkä 25 metriä, ei ketään takana, ei vastaantulijoita, aivan tyhjä tie. Vain opetusauto ja orava, joka tössähti sitten renkaan alle. ”No ni, se meni nyt siihen”, tyttö kommentoi. Mulle tuli kyllä sellainen olo, että se tähtäsi.

Ja vähän aikaa sitten kävi tällä tavalla:

Mennään neljääkymppiä, kuorma-auto tulee perässä. ”Orava!” se tyttö huutaa ja tekee äkkijarrutuksen. Mä katon taustapeilistä, kuorma-autokuski painaa jarrun paniikissa pohjaan. Hirvee vinkuna, just ja just se ehtii pysähtyä. Kun ollaan kaikki pysähdyksissä, tyttö näkee vain oravan: ”Huh, onneks sille ei käynyt mitään!” Mä taisin sanoa, että nii-in, onneks ei.”

Espoo aamulla

– Nyt kun lähestytään risteystä, niin kaasu pois, ketäs väistetään, vilkku. Sit ­ykkönen. Hyvä.

Jos Inka on jo kokenut kettu ratissa, espoolainen Outi Federley, 34, on vielä tuore näky liikenteessä. Hän on tänään viidettä kertaa ajamassa, ja hermopäätteet ovat kovilla. Risteys on aloittelijan painajainen: yhtä aikaa pitäisi saada toimimaan kytkinjalka, jarru, vaihteisto ja näköaisti.

– Joo-o, sanoo Outi rauhoittavasti, ­ehkä lähinnä itseään rauhoittavasti, ­pysähtyy stop-merkin taakse, katsoo ­sivuille ja lähtee hiukan nykien liikkeelle.

Peruuttaminen ei ole vielä Outi Federleyn lempipuuhia. ”Mutta on autokouluun meno ehdottomasti ollut vaivan arvoista. Liikenteessä yllättää jatkuvasti se, kuinka paljon siellä törttöillään. Autoilijat kehittävät selviä vaaratilanteita, kun ajattelevat vaan omaa kiirettään.”

18-vuotiaana Outi ajatteli, ettei halua koskaan osallistua maapallon saastuttamiseen. Eikä häntä yhtään houkuttanut ajatus ajotunneista isän kanssa. Nyt, 34-vuotiaana, kun kotona on vauva, arki ilman korttia alkaa mennä kumman hankalaksi ja ­Espoo on yllättävän kaukana.

– Ja sitten satuin näkemään tämän autokoulun mainoksen ja ajattelin, että nyt tai ei koskaan.

Outin valitsema Green Drivers -autokoulu sopiikin maapallosta huolehtivalle asiakkaalle. Tunnin jälkeen tarkkaillaan bensan kulutusta ja jos haluaa, netistä voi tarkistaa, missä kohtaa ajoi taloudellisesti.

Tämän päivän ajoreitti kulkee Latokaskessa, aamu-unisessa Espoon lähiössä. Vielä mennään tarkoituksella rauhallisia katuja ja helppoja risteyksiä, koska auton käsittely on uusi asia.

– Mua ärsyttää, jos ei suju, ja kotona marmatan miehelle, että ”taas sammui auto”. Siihen kuluu kyllä vielä aikaa, ­ennen kuin uskallan ottaa lapsen kyytiin.

– Tuota kuulee muuten usein, opettaja Heikki Rusanen toteaa.

Hänen mielestään Outi on hyvä oppilas, tunnollinen ja motivoitunut.

Heikkikin on nähnyt kaikenlaista. Hänestä opettaminen on melkein hauskempaa, jos kaikki ei ole helppoa vaan joutuu ­vähän miettimään, miten oppilaalle pilkkoisi asioita. Joskus pitää aloittaa siitä, että mietitään, miten autoon astutaan. Ensin jalka? Vai pylly?

Töks. Ford jymähtää risteykseen. Ei se mitään, rauhallinen käynnistys vaan.

– Miks se muuten sammui? Heikki ­kysyy vähän matkan päästä.

– No mä taas sähläsin...

– Niin, sä jarrutit, mutta et pannut kytkintä pohjaan. Käännytään tosta ­oikeaan, vilkku.

Auto lipuu hiljaisten rivitalojen ja ­satunnaisten koirantaluttajien ohi. Liikennettä on vähän, mutta eikös joku höyrypää Renaultillaan silti aja kolmion takaa eteen.

– Kato! Helvetin idiootti! Outilta pääsee.

Heikkiä hymyilyttää. Liikenneopettajan kielellä tämä ei ollut tieraivoa, vaan:

– Oman tilan hallintaa.

Ihanasti taskuun

Kansa puhuu mielellään autokoulujen kiskurihinnoista. Autokoulujen puolelta huomautetaan, että bisnestä on vaikeaa saada kannattavaksi.

Keravan autokoululla kurssi maksaa reilut 1 800 euroa. Yhden ajotunnin hinnaksi tulee melkein satanen, mutta laskekaapa mukaan palkat, bensat, teoriaopetus, ajokoe, vakuutukset, autot, huollot, tilat... No niin, yrittäminen on vaikeaa.

Toinen asia, mistä liikenneopettajat puhuvat, on se, miten vaikeaa on saada kahdessa kuukaudessa iskostettua ihmiseen turvallisen ajamisen asenne, kun hän on istunut kahdeksantoista vuotta vanhempiensa kyydissä ja imenyt asenteensa sieltä.

Moni asia voi olla vaikeaa, mutta sanotaanko suoraan, mikä on oikeasti vai­keaa? Taskuperuutus. Se näyttää sulavalta, kun sen osaa, mutta alapa kihnuttaa autoa ruuhkassa ahtaaseen välikköön.

Helsinkiläistä Laura Paalasta, 36, on alkanut ärsyttää, että parkkeeraamiseen tarvitsee valtavan kentän tai ainakin ­vinoruudut. Siksi hän on ostanut ajo­tunnin treenatakseen opettajan kanssa pelkästään taskupysäköintiä.

Taskuparkkeeraus on kaupungissa hyödyllinen taito. Ihan helppoa,
45 asteen kulma  vain ja…

– Nyt oot tehny päätöksen, että parkkeeraat tohon väliin. Sitten autojen perät samalle kohalle. Sivusuunnassa puoli metriä väliä. Nyt väännät pyörät oikeelle, neuvoo Jukka Alin.

– Ihan tappiin?

– Joo. Ja alat peruuttaa 45 asteen kulmassa. Kun näet vasemman puolen sivu­peilistä takana olevan auton, suoristat. Näkyykö? Sitten peruutat taas, kunnes näet tuulilasista edessä olevan auton ­vasemman puolen takavalon.

– Huoh. Mä luovutan aina siinä vaiheessa, kun huomaan, että joku odottaa takana, Laura sanoo.

Peliliike

Lauralla on ollut kortti jo 18  vuotta, Vaasassa aikoinaan ajettu, mutta taidot ­ehtivät välillä ruostua.

– Heti kortin jälkeen olisi pitänyt harjoitella, mutta mä oikeastaan välttelin.

Sitten Laura muutti Helsinkiin, ja ­vähäkin ajaminen jäi. Pihalla oli auto, mutta Lauralla riitti selityksiä: en viitsi nyt ajaa, koska olen nukkunut huonosti/mies ajaa reippaammin/en ole täällä Helsingissä tottunut...
2000-luvulla syntyi kaksi lasta, ja reilu vuosi sitten keskusta-asuminen vaihtui pohjoiseen ­lähiöön. Laura sisuuntui ja päätti ottaa ajotunteja, jottei liikenne ahdistaisi. Yksi tunti riitti.

– Se tunti oli tosi tärkeä. Sä annoit ikään kuin ajoluvan, hän sanoo Jukalle.

Tunnin jälkeen Laura alkoi reippaasti ajella. Alkuun lapset saivat kuunnella kyydissä, kun äiti ajatteli ääneen. ”Nyt pitää vaihtaa kaistaa. Kas, siinä tulee ­jalankulkija.” Kaistanvaihdot ahdistivat pitkään, mutta eivät enää. Auttoi, kun tajusi, että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat. Vilkku päälle ja sekaan!

”Ei tää vieläkään ehkä mene kovin sulavasti. Auton ulottuvuudet on mulle jotenkin vaikeita hahmottaa.”

Nyt on enää tämä parkkeerauspuoli ottamatta haltuun. Laura on parhaillaankin vilkku päällä ja seassa – melko pahasti pysäköityjen autojen seassa. ­Peruutustutka huutaa, pyörät ovat linkussa, auto vinossa.

– Kuumottaako? Nyt täytyy tehdä niin sanottu peliliike. Otat vähän eteenpäin, kyllä sitä saa korjata, Jukka neuvoo.

– Mä olen aina luullut, että sen pitää mennä kerralla.

Iloiset yksityisautoilijat ry.

Henkilöauto, hyhhyh. Saastuttaa ala­ilmakehää. Pienhiukkasia irtoilee. Syö bensaa. Maksaa hirveästi! Huonosti ajettuna aiheuttaa vaaratilanteita. Tekee ihmisistä raivohulluja, jotka huutavat peltikotteroissaan. Toisaalta, se vain helpottaa. Ja onhan omassa autossa kiroilu yksi suomalaisuuden ydinkokemuksista.

Jotain hohdokasta siinä tunteessa on, kun ajaa omaa autoa. Se tuntuu vapaudelta. Lauran mielestä hänestä on tullut itsenäisempi.

– Tämä on ollut minulle iso asia. Tykkään siitä, miten ajamiseni on muuttanut perheen roolijakoa. Voin lähteä yksin vaikka ruokaostoksille, ja mies jää lasten kanssa kotiin. Että roolit eivät mene aina niin, että äiti on kotona ja isä käy asioilla.

Outi treenailee vielä muutaman viikon, Inkaa taas näkee jo ilman Saijaa liikenteessä. Inssi meni viime viikolla läpi, ensimmäisellä kerralla, minimitunneilla. Raportin lähettää helpottunut nainen:

– Huippufiilis! Mua jännitti hirveesti, ja oli siinä vähän hektisiä juttuja. Mutta inssi oli hirveen rauhallinen, vanhempi mies. Ihana.

Lue lisää:

Näin ostat käytetyn auton

Katja Ståhlin autoilla on lempinimet

Pysäyttävä brittidokumentti paljastaa, miten rajua elämä amerikkalaisyliopistojen veljeskunnissa on.

IS TV-LEHTI:  BBC:n This World -sarjaan kuuluva Veljeskuntien rajut huvit (Frat Boys: Inside America's Fraternities, 2016) on pysäyttävä dokumentti amerikkalaisyliopistojen vanhasta perinteestä. 1700-luvun lopulla alkaneisiin järjestöihin on kuulunut suuri määrä merkkihenkilöitä. Veljeskunnissa luodaan elinikäisiä ystävyyssuhteita, joista on hyötyä tulevalla uralla.

Brittidokumentti tarkastelee veljeskuntien pimeämpää puolta, tyttöjen hyväksikäyttöä ja salaisia rituaaleja, joiden seurauksena opiskelijoita on loukkaantunut, useita myös kuollut.

Ovelasti rakennettu ohjelma kulkeekin kunniasta häpeään. Moniääniseen ja objektiiviseen dokumenttiin poimitut kuvat opiskelijakämpissä roikkuvista rintaliiveistä, tanssitangolle ripustetuista alastomista barbie-nukeista ja humalassa heiluvista nuorukaisista kertovatkin omaa kieltään veljeskuntien kulttuurista.

Dokumentissa seurataan Gazoni-perheeseen pyrkivää brittiläistä Jordania. Veljeskunnan pomo Ben ja Jordanin ”isoveli” Raymond kertovat kokelaille asetettavista vaatimuksista. Salaisen rituaalin kohdalla kuvaaminen kielletään.

Marissa kertoo omakohtaisen kokemuksensa yhden veljeskunnan juhlissa tapahtuneesta raiskauksesta.

Kowiakin perhe kertoo Harrison-pojastaan, joka kuoli 19-vuotiaana siirtymäriitissä. Terrence puolestaan loukkaantui hengenvaarallisesti. Hänen asianajajansa Doug Firebaugh on ollut 20 vuotta kiusattujen opiskelijoiden asialla ja kongressiedustaja Frederica S. Wilson ajaa lakialoitetta simputuksen kieltämiseksi.

 Veljeskuntien rajut huvit, TV2 ke klo 22.10

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti