Laskut kasaantuvat, rahat ovat vähissä ja jääkaappi tyhjä. Kaisa Avonius ja Seija Suomäki hakevat leipäjonosta helpotusta tiukkaan arkeensa.

Syysaamu on pimeä. Kello ei ole vielä edes seitsemää, mutta kadun reunaa kiertää jo ihmisjono. Toiset istuvat retkijakkaroilla, toiset nojailevat rauta-aitaan. Osa täyttää otsalampun valossa sudokua tai sanaristikkoa. Jonon hännille ilmestyy koko ajan lisää väkeä. Perässävedettävät ostoskärryt ovat vielä lutussa, odottamassa täyttymistään.

Täällä Helsingin Myllypurossa on jonotettu ilmaista ruokaa jo parikymmentä vuotta. Nykyään Liikuntamyllyn iso autotalli avautuu jonottajille maanantai-, keskiviikko- ja perjantaiaamuisin, jolloin kauppojen ja tukkujen lahjoittamat ruokatarvikkeet siirtyvät kassi ja kärry kerrallaan pääkaupunkilaisten koteihin.

Minäkö arvoton?

Helsinkiläinen Seija Suomäki tottui katselemaan Myllypuron leipäjonoa työskennellessään kodinhoitajana.

– Ohitin jonon usein monta kertaa päivässä. Silloin ajattelin, että onneksi en joudu tuossa värjöttelemään.

Mutta sitten lääkäri totesi Seijan sairastavan keuhkovaltimotautia. Kelalta tuli työkyvyttömyyseläkepäätös, ja ura oli siinä. Seija oli 48-vuotias eläkeläinen, eikä se eläke ollut iso. Kahdeksan vuotta Seija sinnitteli pienillä tuloilla. Hän myi autonsa, luopui yksityisestä hammaslääkäristä ja gynekologista ja alkoi värjätä hiuksensa itse.

Toissa vuonna Seija käveli ensimmäisen kerran leipäjonoon.

– Ai että mua hävetti. Tunsin itseni kakkosluokan kansalaiseksi, arvottomaksi.

Seijasta tuntui pahalta, että hän oli aina ennen pärjännyt, elättänyt itsensä, ja nyt oli pakko turvautua muiden apuun.

Mutta ilmaisella ruualla oli Seijan talou­teen välitön vaikutus. Kun aiemmin Seija oli ostanut itselleen ja pojalleen ruokaa viidelläsadalla eurolla kuukaudessa, leipäjonossa käymisen jälkeen summa pieneni pariin sataan.

– En käy jonossa joka viikko. Molemmat poikani ovat muuttaneet kotoa, joten ruoka riittää minulle, kun pakastan sitä.

Tänään Seija liittyy jonoon yhdeksän jälkeen. Hänen selkänsä ei kestä pitkää seisomista, eikä aikaisesta jonottamisesta Seijan mielestä ole hyötyäkään. Samat ruuat hän saa, vaikka tulee myöhemmin. Nytkin jonon ohitse kävelee huomioliiviin pukeutunut toimitsija, joka napsuttaa ihmisten määrää kämmenessään olevaan laskuriin. Lahjoitusruoka jaetaan sitten tulijoiden määrällä, jotta kaikille riittää.

– Tärkeintä on olla paikalla ennen puoli kymmentä, jolloin jono sulkeutuu, Seija sanoo.

Silloin elintarvikejaon toimitsija asettuu ryhmän perälle ja kävelee viimeisenä jakopaikalle asti. Hänen taakseen ei kannata pysähtyä, myöhästyneille ei ruokaa anneta.

 


 

Jännittävä eka kerta

Tänään jonossa on 680 ihmistä. Silmämääräisesti eläkeläisiä on eniten. Mutta on nuoria, parikymppisiäkin, ja kaikenikäisiä siltä väliltä. Huoliteltu baskeripäinen tikkitakkirouva seisoo nahka-asuun pukeutuneen miehen takana. Useimmilla on käytännölliset ulkoiluvaatteet, humaltuneita tai huonosti käyttäytyviä ei näy.

Parikymmentä metriä Seijan edellä jonossa seisoo Kaisa Avonius, 39, ja juttelee rattaissa istuvan kaksivuotiaan Alman kanssa. Kaisan esikoinen, kuusivuotias Santeri on koulussa. Kaisa on eronnut ja hoitovapaalla. Hän on täällä, koska raha ei riitä elämiseen. Laskuja on rästissä nytkin.

– Ensimmäisellä kerralla leipäjonossa jännitti, Kaisa kertoo.

Kaisa oli siihen aikaan Santerin kanssa äitiyslomalla. Kaveri kertoi käyvänsä hakemassa ilmaista ruokaa Helsingin Kalliosta Hurstin leipäjonosta.

– Hän houkutteli mukaan, ja meninhän minä. Vähän uteliaisuudestakin.

Kaisa muistelee, miten hän kulki jonon mukana ja poimi kauppojen lahjoittamia ruokatarvikkeita. Ne olivat kelpo ruokaa, parasta ennen -päivään oli reilusti aikaa.

– Silloin minua nolotti. Ajattelin, että olen täällä viemässä ruokaa niiltä, jotka tarvitsevat sitä minua enemmän.

Enää Kaisaa ei nolota.

– Minulla on kaksi lasta ja tosi vähän rahaa.

Viikonlopuksi lihaa

Nyt jono liikkuu. Ensimmäisenä ruokaa pääsevät valitsemaan aamukuudesta asti jonottaneet. Leipää saa ottaa niin paljon kuin haluaa. Lihaa, kalaa ja eineksiä on vähemmän, niitä ojentamassa on jakajia. Maitoa jokaiselle riittää kolme litraa. Eurolavallinen paljon mainostettua mustakääreistä proteiinijogurttia hupenee sekin hyvää vauhtia. Superfoodiksi mainostettua pikapuuroa riittää jokaiselle.

Kun etujoukko lähtee kotimatkalle, jonottajat yrittävät nähdä, mitä kasseissa tällä kertaa on.

– Näin perjantaisin on yleensä vähän parempaa lihaa. Se on kiva, koska olen aina laittanut ruuan itse. En halua kritisoida eineksiä, mutta eihän ne ihan sama asia ole, nelikymppinen nainen sanoo.

Kutsumme häntä Reetaksi, koska nainen ei halua oikeaa nimeään eikä kasvojaan lehteen.

– En minä häpeä täällä jonottamista, mutta työskentelen sosiaalialalla enkä halua asiakkaideni tietävän yksityiselämästäni mitään, Reetta sanoo.

Reetta käy Myllypuron jonossa kolmesti viikossa, usein tyttärensä kanssa, kuten tänäänkin. Parikymppinen tytär, kutsutaan häntä Annaksi, valmistui keväällä medianomiksi ja etsii nyt työtä.

– Tällä ruokakassilla on oikeasti meille iso apu. Kun ei tarvitse ostaa kaikkea kaupasta, laskuihin jää enemmän rahaa.

Reetta kuuluu jatkuvasti kasvavaan suomalaisryhmään eli työssäkäyviin köyhiin. Hän tekee pätkätöitä sosiaalialalla, lähtee töihin kuin tarvitaan. Tässä kuussa hän ei ole saanut ainuttakaan työvuoroa.

– Rahallisesti ei ole kovin suurta eroa, olenko töissä vai työttömänä, koska asumistuki ja työttömyysturva pienenevät samassa suhteessa kuin saan palkkaa. Mutta tietysti on kivempi ottaa ne itse ansaitut rahat.

– Nyt olen vaihtamassa alaa. Aloitan kuukauden kuluttua kiinalaisen lääketieteen opinnot, Reetta sanoo.

 


 

Reetta ja Anna asuvat vuokrasäätiön 53-neliöisessä asunnossa ja maksavat siitä vuokraa 930 euroa. Asumistuki on työttömiltä kuukausilta 550 euroa ja Reetan työttömyysraha 609 euroa.

– Sossussa emme ole käyneet hetkeen.

Reetta harmittelee, että Kela vaatii maksuja varten joka kuukauden palkkakuitit. Se hidastaa rahan saamista kolmellakin viikolla, ja välillä vuokrat ovat maksamatta, kun rahaa ei vain ole.

– Sellaisina viikkoina täältä saatu ruoka on ihan elinehto.

Saako köyhällä olla auto?

Reetalla ja Annalla on mukanaan kirjat, mutta tänään he eivät ole ehtineet lukea niistä sivuakaan.

– Me juuri puhuimme, että pitäisi alkaa kirjoittaa täältä jonosta blogia, Reetta sanoo.

– Muutamat kaverini, joille kerron käyväni täällä, ovat tosi uteliaita. Ne kysyivät, pitääkö tänne pukeutua jotenkin köyhän näköiseksi vai voiko tulla vaikka Lacosten tennareilla, Anna kertoo.

Anna pukeutuu leipäjonoon kuten muuallekin, nahkatakkiin, legginsseihin ja nahkasaapikkaisiin, eikä peittele kavereiltaan ruokansa alkuperää. Naisten mielestä on surullista, että avuntarvetta pitää hävetä. Reetan mielestä kyse on samasta harhaluulosta, että joidenkin suomalaisten mielestä pakolaisilla ei saisi olla älypuhelinta. Avunsaajan tulisi olla nöyrä ja surkea.

Kun Suomessa puhutaan köyhistä, päädytään usein kinastelemaan, kuka on oikeasti köyhä ja mihin köyhällä on oikeus: läppäriin, elokuvissa käyntiin, tupakkaan, uusiin vaatteisiin, onnellisuuteen?

– Kyllä leipäjonossa käy ihmisiä, joilla on auto ja omistusasunto. Ja minullakin on iPhone. Pitäisikö muka ensin myydä omaisuutensa, että saisi tulla tänne?

Liuku kohti köyhyyttä

Reetan ja Annan luo pysähtyy nelikymppinen nainen harmaassa parkatakissa. Hänkään ei halua paljastaa nimeään, joten kutsutaan häntä vaikka Miraksi. Mira on leipäjonossa kolmatta kertaa muttei haluaisi olla täällä.

– Onhan tämä nyt nöyryyttävää, Mira sanoo ja pudistaa päätään.

– Se on asennekysymys. Ei meitä nolota olla täällä, Reetta ja Anna vastaavat.

Mutta Reetta ja Anna ovatkin käyneet leipäjonossa jo useita vuosia. Miran elämä on muuttunut äkisti, hän on liukunut köyhyyteen keskiluokasta.

– En oikein pysty hyväksymään, mitä minulle on tapahtunut.

Aikaisemmin Mira asui lastensa kanssa omistusasunnossa Helsingin Töölössä, kävi mainostoimistossa töissä ja eli taloudellisesti mukavaa elämää. Lama vei mainosgraafikolta työt, eikä Mira yrittäjänä saa työttömyysturvaa.

– Jokaista työpaikkaa hakee nyt pari–kolmesataa ihmistä.

Miran ei auttanut kuin myydä asunto ja muuttaa lasten kanssa vuokralle halvemmalle seudulle. Yksinhuoltajalla on rahat tiukassa. Mira odottaa nyt yrityksensä lakkauttamisen virallistamista ja työvoimatuen piiriin pääsemistä. Ilmainen jogurtti ja jauheliha tulevat tarpeeseen.

Ajatuskin valokuvasta leipäjonossa kauhistuttaa Miraa. Työkaverit eivät saa tietää hänen hakevan ilmaista ruokaa.

– Mainosmaailmassa ajatellaan, että kaikki, joilla ei ole rahaa, ovat tyhmiä ja laiskoja.

Reetta ja Anna pudistelevat päätään.

– Kyllä sä vielä tähän totut.

Irti häpeästä

Väki poimii kasseihin ruokaa. Pirkka-salaattia, melonia, lihapullia. Päivän erikoisuus, kolme jänistä, annetaan vain riistaruuat hallitseville. Muille riittää jauhelihaa. Tyhjien laatikoiden pinot kasvavat.

Siniseen liiviin pukeutunut Sinikka Backman on tämän hallin pomo. Hän on jakanut ruokaa jo 15 vuotta, ensin vapaaehtoisena ja nyt Myllypuron elintarvikeapu ry:n toiminnanjohtajana.

 


 

Toiminta on nykyään kovin ammattimaista. Toisin kuin alussa, nykyään porukan 46:sta vapaaehtoisia on enää muutama. Ruokajaolla on neljä pakettiautoa, joilla kuskit hakevat joka jakoon 5000–8000 kiloa lahjoitusruokaa.

Suurin muutos entiseen on silti tapahtunut asiakkaissa.

– Aiemmin täällä kävi lähinnä päihdeongelmaisia ja kodittomia miehiä. Nyt on perheellisiä, eläkeläisiä, myös korkeasti koulutettuja, Sinikka sanoo.

Leipäjonossa kiteytyy monta yhteiskunnallista muutosta. Kun Suomeakin kurittaa maailmanlaajuinen taantuma, työttömyys lisääntyy ja hallitus leikkaa sosiaalietuuksia, osalla ihmisistä menee koko ajan heikommin. Suomessa vähätuloiseksi määritellään ihminen, jonka tulot verojen jälkeen ovat alle 1200 euroa kuussa. Leipäjonossa kävijöistä puolet sinnittelee koko kuun alle satasella, selviää Maria Ohisalon ja Juho Saaren tämänvuotisesta Kuka seisoo leipäjonossa -tutkimuksesta.

Samaan aikaan kun nälkä ja köyhyys yleistyvät, Suomessa heitetään hukkaan vuosittain 400 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa. Ranskassa ruuan kaatopaikalle vieminen kiellettiin tänä vuonna lailla. Suomessa moni kauppias on alkanut tarjota syömäkelpoista ruokaa ilmaisjakoon.

Kun leipäjonot 1990-luvun laman aikaan ilmestyivät katukuvaan, moni kuvitteli ilmiön olevan väliaikainen. Nyt Suomessa on yli 400 ilmaista ruokaa tarjoavaa tahoa.

Sinikka Backman katselee kävijöiden letkaa vakavana. Hän ei ymmärrä, miksei yhteiskunta paranna vähäosaisten asemaa.

– Ihmisillä on myös monenlaisia ennakkoluuloja meidän asiakkaista. Moni kuvittelee, ettei näillä ihmisillä oikeasti ole mitään hätää.

Sinikka saa usein puheluita, kun ihmiset yrittävät käräyttää leipäjonosta muka aiheetta ruokaa hakevia naapureita. Jotkut väittävät, että ulkomaalaiset hakevat ruokaa autoilla myyntiin.

– Mistään sellaisesta meillä ei ole näyttöä. Kyllä tämä tarpeeseen menee.

Sinikka sanoo, että huono-osaisuuden leviäminen johtuu päättäjistä: sosiaaliturvaa on heikennetty, eikä sillä enää pärjää.

Samaa sanoo tutkijakin.

Maria Ohisalo tekee väitöskirjaa ruoka-avussa käyvistä ihmisistä. Hän näkee huono-osaisuuden lisääntymiseen ainakin kolme syytä. Työttömyys kasvaa, työpaikkoja häviää, eivätkä työnsä menettäneet pääse takaisin työelämään. Asumisen kalleus on ongelma: erityisesti vuokra-asuminen pääkaupunkiseudulla on niin kallista, että se nielee monilta lähes kaikki varat. Kolmanneksi sosiaaliturvajärjestelmään on syntynyt aukkoja. Kaikki eivät enää pysy yhteisessä veneessä, jota hyvinvointivaltioksikin on sanottu.

Vaikuttaa siis siltä, että leipäjonot tulevat jatkumaan.

Hyvän tuulen jono

Ruuan laukkuihinsa saaneet ovat hyvällä tuulella.

– Tosi kiva, kun täällä on gluteenittomia tuotteita. Meidän perheessä on kolme keliaakikkoa, ja ruoka tulee kalliiksi, lastenvaunuja työntävä nainen sanoo.

Tarja Rönkä sairastaa nivelreumaa ja on kesäkuusta asti elänyt ilman sianlihaa.

– Vielä en huomaa muutosta, mutta kaikki keinot pitää kokeilla, hän sanoo ja kertoo jatkavansa jaosta Kontulan uimahalliin jumppaamaan.

Seija Suomäki sulkee kärrynsä läpän. Ei tällaista määrää jaksaisi kantaa.

Kun Seija pari vuotta sitten kertoi aikuistuville pojilleen ryhtyneensä käymään leipäjonossa, nämä järkyttyivät.

– Nuorempi kysyi, enkö voisi vain käydä kaupassa kuten muutkin.

Mutta kun Seija näytti, miten priimaa tavaraa jonosta saa, lapset antoivat olla. Viime aikoina vanhempi poika, 26-vuotias sairaanhoidon opiskelija, on lähtenyt äidin kanssa jonoon mukaan.

– Jos en kävisi täällä, en söisi oikein mitään, hän sanoo.

Kolme litraa maitoa, Skyr-rahkaa ja ruisleipää. Poika lähtee ruokaa pullisteleva sporttikassi olalla työharjoitteluun, Seija kävelee kotiin. Hän ei enää häpeä.

 


 

– Jos joku tuttu näkee minut, heilautan kättä.

Samanlainen suunta on leipäjonossa yleisemminkin. Tutkija Maria Ohisalon mukaan enää kolmannes leipäjonossa kävijöistä kertoo häpeävänsä ilmaisen ruuan hakemista.

Seija jonottaa nyt pienempää vuokra-asuntoa. Kun kolmion vaihtaa kaksioksi, vuokra putoaa 900 eurosta 600 euroon. Asumistuki pienenee vähän, mutta silti käteen jää enemmän. Muuten kuluja on vaikea enää karsia. Onneksi ulkoileminen ja ristikoiden täyttäminen on ilmaista.

– Täytyy pysyä hyvässä kunnossa, että jaksan mahdollisimman pitkään kävellä hakemaan ruokaa.

Pullasiivullinen onnea

Samaan aikaan Kaisa Avonius työntää Alman rattaissa omat ruokakassinsa kotiin, vehreän pihan halki itähelsinkiläiseen kerrostaloon.

Tyttö simahtaa päiväunille. Kaisa istahtaa sohvalle, jolla öisin nukkuu Helsinkiin töiden perässä muuttanut siskonpoika. Helsingin asuntopula on tehnyt edullisen kodin löytämisen hankalaksi.

Kaisa omistaa oman kotinsa.

– Ilman sukulaisten apua en kyllä tähän olisi voinut jäädä. Olisi pitänyt muuttaa kauemmas, vaikka Hämeenlinnaan.

Rahasta on koko ajan pula. Nytkin Kaisan pitäisi soittaa isännöitsijälle ja selvittää, kuinka paljon ylimääräistä vastiketta on maksamatta.

Työssä käydessään Kaisa osti luomua, marinoituja tofuja ja kävi Barcelonassa lomalla. Nyt 30 euron kauppalasku voi estää sähkö- tai puhelinlaskun maksamisen. Ilmaiskassillisen ansiosta kauppareissun voi jättää väliin.

Ovi käy. Santeri tulee koulusta ja löytää keittiöstä pullapitkon. Äiti kaataa lasiin maitoa eikä huomauta, vaikka poika vetää pussista kolme pullasiivua kerrallaan. Santeri ummistaa silmänsä ja haukkaa.

Lue lisää:

Hyväosainen dyykkaa ruokansa roskiksista – miksi ihmeessä?

Perheyritysten liiton Leena Mörttinen Radio Helsingissä: Menisin töihin 450 eurolla kuukaudessa

köyhät nuo pakkopullat

5 tarinaa leipäjonosta: ”En oikein pysty hyväksymään, mitä minulle on tapahtunut”

Kun katselee kuvia leipäjonoista kaikkien eniten surettaa tavan yksinhuoltaja perheet tuossa on kyllä tekemisen paikka meidän yhteiskunnassa!Ketään ei kiinnosta pätkän vertaa sen jälkeen kun pääsevät eduskuntaan,kaikilla on niin pirunmoinen tarve haalia rahaa itselle torkkupeittoja esiintyä telkkarin hömppäohjelmissa käydä eduskunnan kaljakerhoissa esitellä vaatekaappiaan ym.. tavan köyhä ei ole mitään joka käy työssä mutta raha ei riitä ruokaan ja vaatteisiin Anteeksi olen väärässä kiinnostus...
Lue kommentti

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Tästä listasta onkin huolestuttavan helppoa saada kaikkiin bokseihin ruksit.

Kemikaaleille altistuminen ei juuri huoleta suomalaisia, kertoo Tukesin teettämä tuore tutkimus. Tai no, huolestuttaa se vähän: noin joka neljäs nainen ja 13 prosenttia miehistä kertoo olevansa erittäin tai melko huolestunut kemikaalialtistuksestaan. Huolestumista herättävien kemikaalien kärjessä olivat torjunta-aineet ja hiusvärit.

Kuinka huolissaan olisi syytä olla? Kemikaalituotteiden ryhmän päällikkö Marilla Anttila Tukesilta toteaa, että ei kovin: kemikaalialtistukseensa pystyy vaikuttamaan, joten parempi ratkaisu on toimia kuin huolehtia.

– EU:n tiedekomitea tekee kosmetiikan kemikaaleista jatkuvasti riskien arviointia, joiden perusteella kosmetiikkalainsäädäntöä kehitetään. Lausuntoja voi käydä netissä lukemassa itsekin, Anttila sanoo.

Anttilalla on muutama vinkki kemikaaleista, joiden kanssa kannattaa toimia:

Tatuoinnit

”Ehkä tässä on semmoinen kohta, jota harkitsisin vakavasti. Tatuointikemikaaleihin liittyy tällä hetkellä tosi vähän lainsäädäntöä, ja niihin sovelletaan aika pitkälle samoja lakeja, joilla säännellään talomaalejakin. Jos luottaa tatuoijaansa ja tietää, että hän tilaa tatuointivärit paikasta, jossa tehdään laadunhallintaa muun muassa raskasmetallien suhteen, niin tilanne paranee. Turvallisiakin tatuointiaineita oletettavasti on. Tatuointiväreille ollaan parhaillaan valmistelemassa uutta lainsäädäntöä.”

Hiusvärit

”Hiusvärien parafenyleenidiamiini eli PPD aiheuttaa paljon allergioita. Kun sille kerran herkistyy, riesa on ikuinen, joten oireet kannattaa ottaa vakavasti. PPD pidentää värin kestoa, ja sitä on väreissä yleisesti, vaikka riskit ovat tiedossa. Korvaavia aineita koetetaan varmaankin yrityksissä keksiä, mutta yhtä hyvää ei ole vielä ilmeisesti löydetty. Myös kulmakarvojen ja ripsien kestoväreissä on samoja yhdisteitä.”

Metyyli-isotiatsolinoni

”Tätä käytetään kosmetiikassa säilöntäaineena, ja se voi löytyä tuoteselosteesta myös koodilla MI, MIT tai CIT. Metyyli-isotiatsolinoni yleistyi sen jälkeen, kun parabeenien vaaroista alettiin puhua, ja nyt ihotautilääkärit puhuvat yliherkkyysepidemiasta. Rajoituksia on viime aikoina tiukennettu: näitä yhdisteitä saa enää olla vain pois huuhdeltavissa kosmetiikkatuotteissa. Jos on herkistynyt, kotona kannattaa katsoa kaikki purkit – samaa ainetta on monissa yleispuhdistusaineissakin. Hyvä säilöntäaine, mutta iholle paha.”

Mites Kiinan-tuotteet?

Kiinalaisista verkkokaupoista tilataan nykyään Suomeen hulluna halpaa tavaraa. FB-ryhmiin postataan kuvia onnistuneista ja vähemmän onnistuneista ostoksista, ja joukossa näkyy myös kuvia  turvonneista silmäluomista – kiinalaisen luomivärin kokeilun jälkeen. Kannattaako Kiinasta ensinkään tilata kosmetiikkaa? Anttila olisi varuillaan.

–  Siinä ottaa itselleen ison vastuun. Kiinassa on erilainen lainsäädäntö, joten eri kemikaalit ovat sallittuja kuin EU:ssa. Kuluttajien mahdollisuus valittaa on myös aika rajallinen, ja kantautuuko viesti riskeistä oikeisiin paikkoihin?