Luopumalla somesta et jää mistään paitsi. Kuva: Shutterstock
Luopumalla somesta et jää mistään paitsi. Kuva: Shutterstock

Jos sosiaalinen media ahdistaa tai uuvuttaa, lopullisten hyvästien vaihtoehtona voi kokeilla suursiivousta.

Mitä sinne sosiaaliseen mediaan taas arjestaan postaisi? Mikä olisi nokkelaa ja tyylikästä ja hauskaa ja antaisi omasta elämästä tarpeeksi realistisen mutta silti ihailtavan kuvan? Mitä seuraajat postauksistani ajattelevat? Esitänkö somessa omaa elämääni ja miksi niin teen?

Puolet suomalaisista on Facebookissa, mutta yhä useampia sosiaalinen media myös kyllästyttää niin paljon, että he miettivät sen käytön lopettamista.

Mediapersoona Jenni Pääskysaari kertoi Yle Puheen haastattelussa kokeilleensa elämää ilman somea.

– Olin kymmenen vuotta todella aktiivinen somen käyttäjä. Viime syksynä aloin huomata, että sieltä tulee elämääni enemmän negatiivista kuin positiivista, Pääskysaari sanoi Tuija Pehkosen ohjelmassa.

Kirjailija Juha Itkonen taas kuvaili Annassa, kuinka sosiaalinen media turhauttaa häntä.

– Minua ärsyttää sosiaalinen media ja siellä käytävä keskustelu. Tai oikeastaan se, että osallistun itsekin siihen. Olen menettämässä uskoni siihen, että keskustelut ruokkisivat mitään järjellistä hyvää tai että meidän olisi mahdollista päästä koskaan mistään yhteisymmärrykseen.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Ronja Salmi kirjoitti, kuinka etenkin nuoret ovat kyllästyneet sosiaalisen median tapaan ”jakaa koko ajan kaikki kaikkien kanssa” eikä henkilökohtaisten asioiden toitottaminen koko seuraajajoukolle ole enää lainkaan coolia.

Katri Lietsala, sosiaalisen median tutkija ja IT-alan yrittäjä jäädytti Facebook-tilinsä kolme vuotta sitten.

– Facebook ei tuonut lisäarvoa niin paljon kuin käytin siihen aikaa. Olin Facebookissa jossain vaiheessa päivittäin, joskus useita tunteja. Sitten aloin miettiä, onko siinä mitään järkeä, olenko sen ansiosta yhtään rennompi, fiksumpi tai onnellisempi. Olin jämähtänyt rutiiniin, jonka vuoksi jätin tekemättä asioita, joiden ansiosta elämänlaatuni paranisi.

Kuplat häiritsevät

Kun vielä muutama vuosi sitten someen saatettiin kyllästyä siksi, että siellä jaettua sisältöä pidettiin epäkiinnostavana ja tyhjänpäiväisenä ja siihen kulutettu aika tuntui siksi kuluvan hukkaan, nyt monet ahdistuvat somekeskusteluista, joita someraivoksikin kutsutaan.

Keskusteleminen sosiaalisessa mediassa on vaikeaa, koska kaikenlainen ei-kasvokkain tapahtuva viestintä on aina hankalampaa kuin keskusteleminen ihmisen kanssa livenä.

– Tietokonevälitteistä viestintää on tutkittu 1970-luvulta asti ja on huomattu, että siinä ollaan kärjekkäämpiä ja aggressiot leimahtavat helpommin, sanoo yliopistonlehtori Janne Matikainen Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta.

Lietsalaa häiritsivät myös somen ”kuplat”. Kuplilla viitataan siihen, että ihminen näkee sosiaalisessa mediassa vain itsensä kanssa samanmielisten ja samankaltaisten ihmisten jakamaa, yhä yksipuolisempaa sisältöä, mikä voi vaikuttaa kaventavasti niin maailmankuvaan kuin käsityksiin muista ihmisistä.

– Mitä enemmän seuraa vaikkapa crossfit- ja fitness-harrastajia, alkaa uskoa, että kaikki vain treenaavat koko ajan. Kun haluaa kuulua samaan joukkoon, alkaa toistaa omissa kuvissaan ja päivityksissään samoja sisältöjä. Näin yhteisö vahvistaa mielikuvaa elämästä, jota ei sellaisenaan ole ehkä kenelläkään edes olemassa, Lietsala sanoo.

Liikaa stressiä postauksista

Somessa rasittaa myös profiilityö, jota jokainen tekee siellä tiedostamattaan tai tiedostaen.

Se on sosiaalipsykologian tohtorin Suvi Uskin kehittämä termi, joka tarkoittaa, että julkaisuja ja päivityksiä suunnitellaan etukäteen, niitä poistetaan, niiden sisältöä murehditaan ja joitain asioita tehdään ihan vain siksi, että niistä saataisiin päivitys.

– Silloin elämä voi alkaa pyöriä aika raskaalla tavalla somen ympärillä. Tavoittelemme aitoutta, mutta päädymme esittämään itseämme, sanoo sosiaalisen median asiantuntija, yrittäjä Johanna Janhonen.

– Ihmisellä on yleensä elämässään erilaisia rooleja, kuten vaikkapa äitiys kotona, asiantuntijuus työpaikalla ja harrastaja vapaa-ajalla. Facebookissa puhutaan kaikille samaan aikaan ja nämä identiteetit sekoittuvat. Siitä voi syntyä ristiriitoja, Janhonen sanoo.

Some-esittäminen rasittaa itseä ja ärsyttää muita.

– Voisi kuvitella, että profiilityön tyyppinen toiminta karkottaa erityisesti suomalaisia, arvelee Janne Matikainen Helsingin yliopistosta.

Vaikka somessa on niin paljon kaikenlaista ärsyttävää, tilastojen perusteella sosiaalisen median käyttö ei ole hiipumassa, sanoo Matikainen. Päinvastoin.

– Kyllä some on tullut jäädäkseen. Uskon, että viiden vuoden päästä Facebook on yhä suosittu.

Matikainen muistuttaa, että siellä on paljon hyvääkin.

– Kuulun itse esimerkiksi Rumpalit-ryhmään, jossa on hyvää keskustelua ja toisia harrastajia tuetaan hienolla tavalla.

Vaikka somen kuplat ärsyttäisivät, ihminen elää tietynlaisessa ”kuplassa” myös sosiaalisen median ulkopuolella eli pyörii samojen asioiden ja ihmisten ympärillä ja seuraa lähinnä itseään kiinnostavia asioita ja ihmisiä.

Matikainen muistuttaa, että aina kun vaaditaan internetistä jollakin tavalla parempaa, jokainen nettiä käyttävä on siitä myös itse vastuussa

1. Karsi Facebookista ärsyttävät

Johanna Janhonen kehottaa karsimaan Facebookista niitä ihmisiä ja päivityksiä, jotka ärsyttävät, ja jakamaan siellä vain niitä asioita, jotka todella itselle tuntuvat luontevilta.

– En ole koskaan itse kyllästynyt someen, mutta saatan kyllästyä tiettyyn välineeseen. Silloin kannattaa miettiä, mikä palvelu itselle sopii. Ei kaikkien tarvitse olla Facebookissa.

2. Lisää seurattavia Instagramissa

Someasiantuntija Katri Lietsala neuvoo tarkastelemaan omaa sosiaalisen median käyttöään aika ajoin kriittisesti, varsinkin jos siinä tuntuu olevan jotakin häiritsevää.

– Tarkastele silloin tällöin, ketä seuraat esimerkiksi Instagramissa. Käy läpi, kannattaisiko oman tyytyväisyyden vuoksi seurata myös muunlaista sisältöä kuin niitä tilejä, jotka olet valinnut tähän mennessä. Omia uskomuksiaan on hyvä tuulettaa ja seurata muitakin kuin itsensä kanssa samaa mieltä olevia, samanlaisia ihmisiä.

Somessa et voi muuttaa muita, ainoastaan oman käyttäytymisesi.

– Anna ihmisten olla sellaisia kuin he ovat. Ei heitä tarvitse seurata, jos he ärsyttävät. Kannattaa myös ohittaa räyhä-keskustelut, jotka pyörivät ympyrää. Älykäskään kommentti ei muuta lopputulosta näissä.

3. Kokeile uutta some-appia

Lietsala käyttää Facebookia vielä lentopalloharrastusryhmänsä kanssa, koska ryhmän muut jäsenet ovat Facebookissa. Itse Lietsala on siirtynyt käyttämään lähinnä Snapchatia. Sen erottavin ominaisuus muihin somepalveluihin on, etteivät siellä lähetetyt viestit jää minnekään talteen vaan katoavat hetken kuluttua.

4. Jos lähdet, et missaa mitään

Ylen haastattelussa Jenni Pääskysaari sanoi, että pelkäsi jäävänsä paitsi tärkeistä uutisista, tapahtumista ja mielenkiintoisista keskusteluista, kun lopetti Facebookin ja Twitterin käytön. Puolen vuoden lakko on kumonnut epäilyt.

Katri Lietsala muistuttaa, että luopumalla somesta ei jää mistään paitsi – jos on alunperin itsekin jo aktiivinen ja tekevä ihminen. Jos taas somen ulkopuolisessa elämässä ei ole menoa ja meininkiä, elämä voi tuntua tyhjemmältä ilman somea.

– Jos on itse passiivinen henkilö, jonka someverkosto esimerkiksi keskustelee aktiivisesti ja tekee monipuolisia asioita, se voi köyhdyttää elämää.

Vaikka elokuvan kohtaukset eivät ole kovin suunniteltuja, leffa toimii erinomaisesti.

IS TV-LEHTI: Svengijengi ’62 (American Graffiti) valmistui 1970-luvun alussa, jolloin näin sen ensi kertaa. Samaisen vuosikymmenen lopun Suomessa nuorisokulttuuri jakaantui kahtia: oli vain punkkareita ja rokkareita, tai ainakin siltä se teininuoren yksioikoisessa elämässä tuntui.

Jälkimmäinen, torttutukkainen ryhmä, omi ymmärrettävästi American Graffitin, sillä eihän 1960-luvun amerikkalaisuuden ihannointi olisi mitenkään istunut punk-aatteisiin eikä etenkään vaatteisiin.

Joskin elokuvan musiikista tehtyä tuplalevyä Original Hits from the Soundtrack of American Graffiti kuunneltiin kavereilta salaa, ja taitaa se edelleen levyhyllystä löytyä.

Nyt elokuvaa voi katsoa ilman minkäänlaisia suotimia ja nauttia sen käheä-äänisen dj:n Wolfman Jackin juontojen matkassa etenevästä musiikista ja nostalgisesta maailmasta, jollaista ei ehkä koskaan ollut olemassa. Siinä mielessä se muistuttaakin Aki Kaurismäen menneisyyden kaihon suotimen läpi katsottuja elokuvia.

George Lucasin toinen ohjaus kuvaa viimeistä villiä kesäänsä viettäviä nuoria, jotka tietävät kaiken kohta muuttuvan, kun valmistautuminen aikuisuuteen alkaa.

Viattomuutta uhkuva Amerikka on vielä toivoa täynnä. Pikkukaupungin katuja toinen toistaan upeimmilla autoilla kruisailevien nuorten maailmassa ei Vietnamin sodasta ollut vielä tietoakaan, ja presidenttien salamurhat siinsivät jossain ankeassa tulevaisuudessa.

Varsinaista juonivetoista tarinaa ei oikeastaan ole, sillä elokuva etenee nuorten parinmuodostusyritysten ja kaikenlaisten pikku kepposten tekemisen virtana.

”Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.”

Kohtaukset eivät aina ole kovin suunnitellun oloisia. Näyttelijätkin (mm. Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Harrison Ford) tuntuvat välillä heittävän juttua aivan lonkalta.

Kokonaisuus kuitenkin toimii erinomaisesti. Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.

Kengännauhabudjetilla, vain vajaalla 800 000 dollarilla pyöräytetty filmi on ollut kuluihinsa suhteutettuna yksi kaikkien aikojen parhaiten tuottaneita elokuvia.

Svengijengi '62, Kutonen to klo 21.00

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)