Kun hankimme ensimmäisen yhteisen kotimme – vanhan omakotitalon – puolisoni ilmoitti, että hän ei sitten ole sellainen mies, joka työpäivän päätteeksi vetää haalarit päälle ja ryhtyy nikkarointihommiin.Eikä ole ryhtynyt.

Se ei haittaa, sillä minä viihdyn hyvin työhaalareissa. Nykyisen kotimme remontoin tyttökavereideni kanssa katosta lattiaan. Olisinko edes päästänyt miestäni pensselin varteen.

Lapsillemme onkin aina ollut selvää, että porakone on äidin porakone ja vasara äidin vasara. Sain heiltä kerran sellaisen aika söpön lahjaksikin.

Yhtä luontevasti he suhtautuvat myös isäänsä, joka on mielestään ainoa, joka pystyy täyttämään tiskikoneen niin, että astiat puhdistuvat kunnolla. Ja vain hän osaa silittää pyykin kelvollisesti.

Roolit olivat näin päin myös omassa lapsuudessani. Oli pappa, joka valmisti mummolle aterian joka päivä, hoiti lapsenlapsiaan ja ompeli ompelukoneella – jos ei pelannut shakkia. Oli myös mummo, joka vietti nuoruutensa kesät tukinuitossa. Ja toinen, joka leskeksi jäätyään rakensi omin käsin talon seitsemän lapsensa kanssa.

Kotitöiden jakautuminen on parisuhteen suurimpia riidanaiheita. Jostain syystä kiistat kärjistyvät aina kysymykseen siitä, kuka siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää paidat. Vähemmän käydään vääntöä siitä, kuka kokoaa huonekalut, poraa reiät seinään ja vaihtaa autonrenkaat.

Harvoissa kotitöissä on mitään todellista seikkaa, joka määrittäisi ne erityisesti miesten tai naisten töiksi. Kenelläkään ei pitäisi olla varaa piiloutua sukupuolensa taakse, kun on kyse arjen hallinnasta.

Ihanteellista olisi, jos kukin saisi toimia omien taipumustensa ja halujensa mukaan, ilman huonoa omaatuntoa ja velvollisuutta tehdä jotakin sukupuolensa perusteella. Tietysti on asioita, joita kumpikaan ei halua tehdä. Ja niitäkin, joita molemmat haluavat.

Meillä tapellaan joskus siitä, kumpi saa leikata nurmikon.