Kommentit (7)

Äiti

Mieheni ja lasteni isä kuoli kymmenen vuotta sitten äkillisesti kotiimme minun ja ja silloin seitsemän vuotiaan poikani käsivarsille. Sairasloman diagnoosi on alusta asti ollut masennus, akuutti stressireaktio, ahdistuneisuus ym. Todellisuudessa olin surullinen, järkyttynyt ja ahdistunut. Pystyin kuitenkin itse heti toimimaan, järjestämään asioita kuten esim. hautajaiset, perunkirjoitukset ym. Surulle ei todellakaan voi määritellä aikaa. Se lievenee ajan mittaan, mutta nostaa välillä päätään hyvinkin voimakkaasti. Jokin asia tai tapahtuma voi tuoda kuoleman ja surun hyvinkin voimakkaasti ja aidon oloisesti uudelleen pintaan. Tällöinkään ei kyse ole masennuksesta. Omassa sairaskertomuksessa näitä diagnooseja on kymmenen vuoden ajalla muutamia. Itseäni ne häiritsee kovasti. Vuoden 2016 alussa 19 vuotias tyttäreni sairastui harvinaiseen ja oireiltaan hyvin rajuun ja karuun aivotulehdukseen. Oireiden takia minun oli oltava sairaalassa lähes 24/7. Lääkäri katsoi, että tilanne vaatii minun läsnäolon ja kirjoitti sairaslomaa. Hän itsekin totesi, että joutuu kirjoittamaan minulle todella kovan diagnoosin viitaten masennukseen ja psyykkiseen sairastumiseen mikä ei todellakaan kuvannut tilaa missä olin. Nämä diagnoosit vaikuttaa tällä hetkellä omaan elämääni niin etten halua käydä lääkärissä valittamassa normaaleista sairastumisista. Lääkärit näkee vain aiemmat diagnoosit ja itse mietin joka kerta miten leimaannuttavia ne on. Ajatellaanko minusta, että olen sellainen kenen pää ei kestä mitään vai vieroksunko työtä. Todellisuudessa olen hyvin vahva. Tyttäreni sairaalaolon aikana olin pitkään jatkuvassa tietoisuudessa, että kuolema voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Tästäkään huolimatta en ole masentunut. Väsynyt olen, mutta en masentunut.

Helmi

Vanhin syntymäsairas veljeni kuoli 2004 mutta kuitenkin 29-vuotiaana. Sen surun olen saanut käsiteltyä, samoin isovanhempani. Heidän kohdallaan kuolema tuntui jotenkin "oikealta", niin on ihmisen elo tarkoitettu. Tämä keväänä kuoli ainut enoni tapaturmaisesti. Kesällä kuoli lankoni hävittyään taistelun syöpää vastaan. Syksyllä 28-vuotias pikku veljeni, ainut sisarukseni, tyttöni ainut eno, kuoli syöpään viiden vuoden taistelun jälkeen. Vuosi on ollut surun täyteinen. Nyt pelkään vanhempieni, erityisesti äitini puolesta, elämä ei ole heitä kohdellut silkkihansikkain. Itsekin itken vielä yön hiljaisina hetkinä. Nuoren rakkaan ihmisen lähtö on aina vaikeampi hyväksyä. Olin myös sairauslomalla, diagnoosina minullakin akuutti masennustila. Ajan kanssa lie helpottaa, ajan kanssa...

SH

Se ero on varmaan siina, etta suru helpottaa sitten loppujen lopuksi jossain vaiheessa, mutta masennus voi jatkua... koska on sairaus ja surun taas on aiheuttanut jokin menetys, johon aika auttaa. Kun oma aitini kuoli minulla oli hetkia jolloin ajattelin, etten selvia tasta. Selvisinpa kuitenkin ja elan ihanaa elamaa. Se on todettava, etta kun joku laheinen kuolee se jollain tapaa muuttaa sinua lopullisesti. 

Helmille joka on kommentoinut ennen minua toivon voimia ja kaikkea hyvaa. 

Vierailija

Menetin nuorena lasteni isän onnettomuudessa, nuorin lapsista oli tuolloin vajaan vuoden ikäinen. Lapset kuitenkin oitivät elämässä kiinni, vaikka vaikeaa oli. Juttelin säännöllisesti psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, joka kerran sitten antoi täytettäväksi minulle lomakkeen, jossa oli paljon kysymyksiä. Täytin sen, ja seuraavalla tapaamisella sh kertoi, että lääkäri on todennut minulla olevan keskivaikean masennuksen. Lääkäri, jota en koskaan ollut edes nähnyt. Lasteni isän kuolemasta oli kulunut vasta kuukausia ja ihmettelisin suuresti jos silloin kuka tahansa ei olisi allapäin. Tapahtuneesta on kulunut jo 16 vuotta, mutta tuolloin oli jo yhteiskunnassamme näkyvissä se, miten ihmisyydelle ei ole tilaa. Ihmisen kuuluisi vain mennä eteenpäin kuin höyryjuna vaikka ympärillä tapahtuisi miten mieltä järkyttäviä asioita. Ymmärrän sen, että vaikea suru ei ole "tervettä", jos se kovasti pitkittyy eikä ajan myötä muuta muotoaan paremmin kestettäväksi, mutta koen edelleen diagnoosini vääräksi. Diagnoosi olisi ollut suru tai posttraumaattinen stressireaktio, jonka oireena oli masentuneisuutta. Hoidin lapset, kodin, matkustelimme, kävimme lastentapahtumissa ja kerhoissa useamman kerran viikossa. Masentunut ihminen ei niitä asioita olisi pystynyt tekemään. Tuo diagnoosi kulkee aina kuitenkin mukanani ja määrittelee minua omassa mielessäni. Mutta tämän lehtijutun myötä ymmärrän, että suru tosiaan puuttuu diagnoosilistalta, olenkin ollut terve, normaalisti reagoiva ihminen! Enkä tiedä, mitä odotin kun pari päivää mieheni kuoleman jälkeen menin käymään lääkärissä. Diapam-resepti kirjoitettiin, tein heti selväksi lääkärille, että en voi sellaisia lääkkeitä syödä kun minulla on pieniä lapsia ja lääkkeitä en koskaan edes hakenut. Kaikkeen pitäisi olla ns helppo ratkaisu: ota tuosta pilleri, niin helpottaa. Tuossa vaiheessa ei tarjottu keskusteluapua lääkärin toimesta ja onneksi minulla oli valveutuneita läheisiä, jotka tekivät valituksen lääkärin toiminnasta kun itselläni ei voimia siihen olisi ollut. Keskusteluapu tuli kuvioihin vasta myöhemmin, enkä tiedä oliko siitäkään apua, ehkä aika vain teki tehtävänsä ja suru haalistui sysimustasta tummansiniseen ja aina edelleen vaaleampiin sävyihin.

Vierailija

Ihmisten pahuus tuli minulle ilmi läheisen kuoleman myötä.
Yhteiskunta ei anna armoa. Vaikka ihminen kokisi mitä hänen tosiaan pitäisi olla joku robotti joka ei mitenkään väsy.
Alkeellinenkin myötätunto puuttu joiltakin ihmisiltä.
Osa ihmisistä nauraa kun joku suree vielä vuosien päästä, osa vahtaa miten tulisi surra.

Itse sain kuitenkin keskusteluapua, se oli hyvä.
Niihin joihin menetys eniten koski tunsi uudenlaista läheisyyttä.
Mutta todellakin en usko enää ystävyyteen, en yhteiskuntaan enkä ihmisiin.

Eukko 40

Niin totta tuo, että läheisen ihmisen kuolema muuttaa sinua pysyvästi.

Tärkeysjärjestys muuttui. Aika on arvokkainta mitä meillä on. Tarkkaan kannattaa harkita viettääkö sen mielummin töissä vai yhdessä rakkaitten kanssa.

Stressipisteitäkö?

Suru, kun isäni kuoli llessani 13, tuli esiin kun koin työpaikkakiusaamista. Sitä ennen keskenmeno, jota en osannut surra, koska appivanhempiin eivät tykänneen itkemisestä. Äärimmäisen vaikea raskaus, jonka vietin sairaalassa, siitä seurannut synnytyksen jälk masennus. Sitten siis työpaikkakiusaaminen, jolloin yritin ja taistelin itseni näännyksiin. Ammatin vaihto, äidin kuolema. Hoitamaton kilpirauhasen vajaatoiminta yli 10 vuotta, selän hoitamatta jättäminen vuoksi menetin melkein työni, leikkaus viimetipassa. Kilpparilääkitysten väärä alasajo ja vaihevuodet yhtäaikaa, avioeron uhka 10 v, kunnes se toteutui. Nyt kodin myynti ja nuoren armeija.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat