Sen Oikean(?) menettäminen, vinkkejä kiitos! Oikeasti vaikea tilanne.

Olvii

Tiedän että kukaan ulkopuolinen (tai edes minä), ei pysty täysin tulkitsemaan tilannettani oikein, mutta mielipiteet olisivat nyt kultaakin kalliimpia!

Olen siis juuri eronnut poikaystävästäni ja päätös tuntuu kaikilta osin väärältä. Tapailimme ennen virallistamista noin vuoden ja virallista seurustelua ehti kertyä myös vuosi. Tässä faktaa miehestä:

(Olemme molemmat 25-30v. Itselläni muutama vakava suhde takana.)
Ei ollut ikinä seurustellut ennen minua. Vahva uskonnollinen tausta, johon ei tuntenut kuuluvansa, etsii vielä vahvasti itseään "normaalissa maailmassa". Todella herkkä ja analysoi jokaista tunnettaan niin pitkälle, että siitä kasvaa suuri ongelma, miksi tunnen näin, onko tämä normaalia, jotain on pakko olla vialla kun tunnen näin jne. Ajoittain todella epävarma itsestään ja siitä, onko hän tarpeeksi hyvä. Peittää sen kuitenkin taitavasti huumorin ja seuramiehen persoonan alle. Kokemattomuus suhteista näkyi miehen ajattelemattomuudesta minua kohtaan tietyissä tilanteissa, vaikka ei pohjimmiltaan tarkoittanut pahaa.

Vetovoima on ollut alusta asti hullua, juuri sellaista mistä puhutaan elokuvissa. Ei vaan pysty olemaan ilman toista. Tämä todistettiinkin sillä, että mies pyristeli päässään suhdetta vastaan lähes koko ajan ja koitti katkaista tapailumme noin kuusi kertaa. Päästin hänet aina menemään mutta hän palasi joka kerran jälkeen takaisin. Seurustelummekin alkoi siitä, että tein hänelle selväksi etten enää elä epävarmuudessa, se on ota tai jätä. Ensin hän sanoi ettei pysty suhteeseen, viikkoa myöhemmin sanoi että haluaa yrittää kanssani oikeasti ja samana iltana sanoi ensi kertaa rakastavansa minua.
Miestä oli askarruttanut pitkä välimatka (sama maa, mutta välillämme talvisin lähes 1000 km opiskelujen takia), sekä hänen vahva uskonnollinen taustansa (itse irtautui tästä maailmasta tapailumme aikana mutta perhe ja lähipiiri vielä siinä mukana). Itse kuitenkin aina uskoin että välillämme on jotain erityistä, eikä koittamatta luovuteta.
Vuoden ajan suhteemme sujui hyvin, rakkaus syveni ja koimme molemmat olevamme elämämme rakkauden kanssa.
Noin kuukausi sitten itse otin puheeksi, että miten haluan tehdä töitä suhteen eteen jotta se ei muuttuisi väljähtyneeksi kaverisuhteeksi (näin käynyt parissa suhteessa ennen). Mies vakuutteli minulle, ettei niin tule meille tapahtumaan. Tunteet olivat liian vahvat siihen. Hän sanoi, että kanssani on hyvä elää ja odottaa tulevia vuosia kanssani.

Kommentit (5)

olvii

Kuitenkin noin viikko sitten mies otti puheeksi samaisen asian ja kertoi kuinka hän pelkää pahoin juuri näin käyneen meille, ja että hän on miettinyt mikä suhteemme tila on sen jälkeen, kun itse otin aiheen puheeksi. Häntä askarrutti "onko elämämme arki nyt sitä mitä se tulee olemaan, vai voiko jossain olla jotain parempaa?" Sovimme yrittävämme panostaa suhteeseen ja seuraavan päivän treffit sujuivatkin loistavasti.

Itselläni kuitenkin katkesi kamelin selkä seuraavana päivänä kun olin saanut ajatella asiaa itsekseni. Tapailuvaiheen epävarmuuden jälkeen vannoin itselleni, etten enää tule katselemaan hänen epäröivän suhteeni. Olinhan jo niin monesti antanut miehen mennä vain katsoakseni hänen tulevan aina takaisin luokseni. Avauduin kuinka en enää pysty olemaan tilanteessa , jossa joudun miettimään koska hän seuraavaksi jättää minut. Kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan kumppanilleen olevansa tarpeeksi hyvä vaan arvostuksen pitäisi löytyä ihan sieltä kumppanin omasta päästä. Päädyimme siis eroon. Erotilanteessa molemmat tunsivat sydämiensä särkyvän ja mies hoki tämän tuntuvan väärältä, mutta tällä hetkellä ainoalta ratkaisulta. Olin itsekin samaa mieltä, koska olen vain niin väsynyt hänen ailahteluunsa vaikka rakastankin häntä yli kaiken.
Puhuimme jo erotilanteessa pysyvämme ystävinä kun pahimmat tunnemyrskyt on käyty itse läpi ja myös siitä puhuttiin, miten yhteenpaluu joskus tulevaisuudessa ei ole poissuljettua.

olvii

Itselläni on nyt osittain epätodellinen olo, sillä oikeasti ajattelin miehen olevan elämäni rakkaus (ja saattaa sitä ollakkin) ja yhtäkkiä kaikki onkin poissa. Olen loukkaantunut, sillä itse tein PÄÄTÖKSEN taistella suhteen puolesta. Tiedän kokemuksesta arjen astuvan jokaiseen suhteeseen ennemmin tai myöhemmin, ja tämä mies oli minulle se, kenen takia töiden tekeminen suhteen eteen ei tuntunut väkisin vääntämiseltä. Myös se loukkaa, että olen auttanut miestä kasvamaan, opettanut häntä elämään sitä elämää mitä hän itse oikeasti haluaa, ollut oikeasti se luotettava kumppani jota hän tarvitsi (nämä kaikki miehen sanoja, ei omaa itsekehua) ja heti kun arki astuu kuvioihin niin en olekaan tarpeeksi.

Oma tulkintani tilanteesta on se, että miehellä on joku epärealistinen oletus siitä, millaista sen arjen kuuluu olla (ei vertailukohdetta aikaisemmista suhteista). Hän on myös hämmentynyt tuntemuksistaan, siitä miksi hän kyseenalaistaa suhteemme jos hyvässä suhteessa kuuluu olla onnellinen. Hän ei välttämättä tajua eron lopullisuutta, ja siksi haluaa heti varmistaa pysyvämme ystävinä ja jättää vaihtoehdon auki, että vielä joskus palaisimme yhteen (kun niin monta kertaa on jo käynyt). Hänen omakuvansa on vielä lapsenkengissä ja siksi itsevarmuutta juuri mihinkään ei vielä ole. Hän on itsekin sanonut tarvitsevansa nyt aikaa kehittää itseään ihmisenä (Mitä kannatan täysin!). Saatan kuulostaa ärsyttävältä pätijältä, mutta tunnen miehen ehkä paremmin kuin hän itse.

ELI, hautaanko kaiken toivon mistään jatkosta? Pelkään, että mies pian tajuaa mitä se elämä onkaan ilman minua ja palaa takaisin. Hän on todella impulsiivinen henkilö, eikä ajattele aina loppuun saakka. Haluaisin kuitenkin että hän oikeasti kehittäisi ja oppisi tuntemaan itseään, olisin valmis kuitenkin auttamaan häntä siinä. Tiedän myös sen, että jos tarraan liikaa kiinni omiin mielikuviini tilanteesta, en voi koskaan päästä eteenpäin (nyt tosin tuntuu siltä, etten haluaisi edes päästä eteenpäin). Voiko kyseessä olla miehen päänsisäinen hämmennys kokemattomuuden takia ja missä vaiheessa minun tulisi hyväksyä se, että emme ehkä tulekaan olemaan ikuisesti yhdessä.

Pähkinänkuoressa, voiko suhde jossa on niin paljon rakkautta vain sammua parissa viikossa? Puhuimme monesti tulevista lapsistamme ja häistämme, yhteisestä elämästämme. Uskon vakaasti kohtaloon ja minulla on ollut miehestä niin vahva intuitiivinen tunne alusta saakka, että olen jaksanut pysyä hänen rinnallaan kriiseistä huolimatta. Edelleen tunnen, että tulisimme joskus menemään naimisiin.

Onko kellään mitään vastaavaa kokemusta? Jo tämän kirjoittaminen auttoi, mutta jos tulee mitään mielipiteitä, arvostaisin! :))

If you love set them free

Vastaus: ei voi:) Mies ehtii palata luoksesi vuodenkin päästä. Tiedän monia tällaisia tarinoita. Ehkä on parastakin antaa miehelle nyt täysin omaa aikaa. Kyllä hän palaa luoksesi, jos niin on tarkoitettu. Mutta tuollainen väkisin symbioosissa oleminen voi tukahduttaa kaiken. Voimia!

Vierailija

Ehkei hän olekaan elämäsi rakkaus vaikka nyt tuntuu siltä? Minulla oli hieman tuollainen samantyyppinen tilanne joskus. Olin varma, etten enää ikinä ketään kohtaan tuntisi mitään niin palavaa.. Jälkikäteen ajatellen en voi uskoa että olin sellaisessa pyörteessä sellaisen henkilön kanssa. Asioita näkee selvemmin pienen välimatkan päästä.

Joten sisko, ihanaa kun olet ollut noin vahva etkä ole antanut pompotella itseäsi! Jos hän on elämäsi rakkaus, hän kyllä tulee takaisin eikä enää lähde. Jos niin ei käy, se elämäsi rakkaus odottelee vielä löytymistään ja hymyilet tälle tapaukselle vielä joskus. Game on!

Tsempit! :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat