Kommentit (12)

Väsynyt työntekijä

Eli lisää vaan työnantajille työntekijöiden kustannuksella. Suomalainen työelämä on ajettu siihen pisteeseen, että vaikka kuinka yrität löytää (vrt. keksimällä keksiä) positiivisia asioita työstäsi, se ei muuta työnantajan asennetta työntekijää kohtaan, se ei myöskään korota alimitoitettua palkkaasi, se ei tuo lisäaikaa perheelle jne.jne. Miksi työstä on tehty elämääkin tärkeämpi? Onko se siksi, että raha ja rahan tekeminen on kilpailukyvyn takia tärkeintä yhteiskunnassa? Ettei vaan tipu pois oravanpyörästä. Väsynyttä työntekijää syyllistetään downshiftaamisesta ja sen kansantaloudellisista seurauksista. Joskus toivon, että koko markkinatalous romahtaisi kaikkialla ja ihmiset joutuisivat opettelemaan elämistä ja elämisen arvoja uudelleen. Koko ajan mennään lumipalloefektin lailla kohti kestämätöntä ihmisten robotisoimista, jossa ihmisen arvo määritellään tehokkuuden ja rahan mittareilla. Ihminen on liian vieraantunut luonnosta ja perusarvoista. Lomailusta ja levosta sekä harrastuksistakin on tehty jo suoritteita ja jos et tee niitä yhteiskunnan määrittelemien normien mukaisesti, olet out. Pitäisi muistaa ottaa huomioon se seikka, että elämänkaaremme on tietyn mittainen ja jos koko elämä eletään työtä varten, onko se kaiken tarkoitus? Milloin kiinnitetään huomiota työpaikan ilmapiiriin, selkäänpuukottajiin, työnantajien johtamistapoihin ja yhden ihmisen arvoon? Tuskin minun elinaikanani. Harmittaa todella paljon lasteni puolesta, että joutuvat kohtaamaan näin sairaan psykopaattisen adhd-yhteiskuntajärjestelmän. En ole uskonnollinen, mutta sen verran ihmetyttää nyky-yhteiskunnan meno, että alan pikkuhiljaa uskoa Raamatun ilmestyskirjan sanomaan.

Vierailija

Meillä on jokaisella vain yksi elämä. Koko elämä ei voi olla pelkkää työtä. Vaikka kuinka raataisit, niin kukaan ei tule haudalle kunniamerkkejä jakamaan ja sanomaan että siinä vasta oli esimerkillinen työntekijä ja veronmaksaja, joka antoi kaikkensa yhteiskunnan vaatimuksille.

pk

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jokaisella vain yksi elämä. Koko elämä ei voi olla pelkkää työtä. Vaikka kuinka raataisit, niin kukaan ei tule haudalle kunniamerkkejä jakamaan ja sanomaan että siinä vasta oli esimerkillinen työntekijä ja veronmaksaja, joka antoi kaikkensa yhteiskunnan vaatimuksille.

Entä jos tykkää työnteosta... Minusta se on ollut aina kivaa, ja tykkään raataa, kun siihen annetaan vain mahdollisuus ja työllä on jokin merkitys.

Sitä paitsi nykyään muodissa olevalla hokemalla "meillä on vain yksi elämä" tunnutaan nykyään perusteltavan moraalisesti täysin kestämättömiäkin henkilökohtaisia ratkaisuja... Ihmisen itsekkyys on nykyään pohjaton ja se näkyy henkisessä "hyvinvoinnissa" :(

Väsynyt työntekijä

Niin minäkin tykkäsin työstäni ja olin valmis kehittymään ja kehittämään, mutta miten kävi? Saat kehittää, kunhan et astu kenenkään varpaille ja kunhan mikään ei muutu. Vaikka kuinka tykkäsin työstäni, työnantajani laittoi säännön, jonka mukaan saan poistua työpaikkakunnalta vain hänen luvallaan, koska työehdoissa oli pykälä, jonka mukaan "...hmhmhm, jos työtilanne ja työnjohto niin sallii". Vaikka kuinka tykkäsin työstäni, työnantaja uhkaili työtilanteeni tulevan sietämättömäksi, jos en tee niin kuin hän sanoo. Etsi näistä lauseista positiiviset seikat. Täyttä totta nykypäivänä. Eikä ollut ensimmäinen työpaikka vaan myös seuraavat työpaikat olivat täynnä myrkyttäjiä ja ensimmäisinä tikkua silmään olivat laittamassa lähiesimiehet. Mietin jälkeenpäin, että yksi syy niin kovasti työstä tykkäämiseen ja työlle antautumiseen on joillakin (huom! ei kaikilla) se, että pääsee pois arjesta, jolloin ei tarvitse ajatella omia asioita, ei tarvitse olla oman itsensä saatikka perheen kanssa. Eli pakenemista todellisesta elämästä. Kunnioitan tänä päivänä niitä, jotka uskaltavat olla eri mieltä työelämän kanssa ja uskaltavat ottaa oman elämänsä haltuun ja ajatella omilla aivoillaan ja ennen kaikkea uskaltavat irtautua jostain, joka sairastuttaa.

Väsynyt työntekijä

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin tykkäsin työstäni ja olin valmis kehittymään ja kehittämään, mutta miten kävi? Saat kehittää, kunhan et astu kenenkään varpaille ja kunhan mikään ei muutu. Vaikka kuinka tykkäsin työstäni, työnantajani laittoi säännön, jonka mukaan saan poistua työpaikkakunnalta vain hänen luvallaan, koska työehdoissa oli pykälä, jonka mukaan "...hmhmhm, jos työtilanne ja työnjohto niin sallii". Vaikka kuinka tykkäsin työstäni, työnantaja uhkaili työtilanteeni tulevan sietämättömäksi, jos en tee niin kuin hän sanoo. Etsi näistä lauseista positiiviset seikat. Täyttä totta nykypäivänä. Eikä ollut ensimmäinen työpaikka vaan myös seuraavat työpaikat olivat täynnä myrkyttäjiä ja ensimmäisinä tikkua silmään olivat laittamassa lähiesimiehet. Mietin jälkeenpäin, että yksi syy niin kovasti työstä tykkäämiseen ja työlle antautumiseen on joillakin (huom! ei kaikilla) se, että pääsee pois arjesta, jolloin ei tarvitse ajatella omia asioita, ei tarvitse olla oman itsensä saatikka perheen kanssa. Eli pakenemista todellisesta elämästä. Kunnioitan tänä päivänä niitä, jotka uskaltavat olla eri mieltä työelämän kanssa ja uskaltavat ottaa oman elämänsä haltuun ja ajatella omilla aivoillaan ja ennen kaikkea uskaltavat irtautua jostain, joka sairastuttaa.

Tuli vielä mieleen, että niin kovasti tykkäsin eri töistäni, että olin aina etuajassa ja lähdin viimeisenä. Hoidin monta asiaa yhtä aikaa. Sana raataa kuulostaa tooodeeella positiiviselta. Ymmärrän, jos jotkut haluavat haastaa itsensä. Niinhän on niitäkin, jotka haastavat milloin milläkin extreme-harrastuksella, esim. juoksemalla maratonia, kun haluavat haastaa itseään, ts. raataa. Mielestäni tämä kertoo siitä, että mikään ei riitä ja huomiota ja hyväksyntää haetaan menemällä viimeiseen tappiin. Itse en edes tajunnut väsymystilaani ennen kuin lääkäri sanoi, että "potilas on loppu". En uskonut lääkäriä, koska tykkäsin niin kovasti työstäni ja olin valmis raatamaan. Piti lyödä monta kertaa myöhemmin päätä seinään, että tajusin, ettei elämää ja nykyistä työelämää ole tarkoitettu toisilleen. Olen varmaan valinnut väärät ammattialat.

Ghostbusters

Olen samaa mielt' edellisten kommenttien kanssa. ENFP personallisuustyyppinä näen tulevaan ja uskon että nykymeno ei voi jatkua eikä jatku sellaisenaan. On menty aivan liian paljon työntekemiseen. Muissa maissa kuten Sveitsissä ja Itävallassa tehdään 20%-40%-60%-80% työsopimuksia, eikä olla vain 100% töissä kokoajan. Elämä menee muuten ohi. Sori vaan mutta näin se on!

Vierailija

Voi hyvää päivää näitä iän ikuisia itkijöitä! Jääkää kotiin, voin vakuuttaa ettei teitä ja teidän masentavaa narinaa kukaan jää kaipaamaan - aina löytyy tekijöitä, jotka arvostavat työtä, työtovereitaan ja jopa esimiestään ja työnantajaansa. Vaikka se edellisistä kommentoijista voi tuntua uskomattomalta...

Vierailija

Eli hammasta purren vaan eteenpäin. Hymyillen ja teeskennellen, että näin hienosti meikäläisellä menee! Yes! Olen toisten auttajana huomannut sellaisen seikan, että joillekuille on vaikeaa osoittaa empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet esim. kiusatuiksi työyhteisössään. Valitettavasti tällainen tosielämän kieltäminen istuu meissä suomalaisissa todella syvässä. Ei kestetä toisten ahdistusta, koska pelätään, että oma ahdistus pulpahtaisi pintaan. Hienoa, että jotkut voivat työskennellä työpaikoissa, joissa "nurkat kiiltävät". Sille, joka kirjoitti, että kannattaa itkijöiden jäädä kotiin, kokemuksesta voin sanoa, että juuri niin ne itkijät joutuvat tekemään ja olen kohdannut valitettavan monta sellaista "itkijää", joka on syytön kohteluunsa, mutta ei jaksanut enää narsististen empatiakyvyttömien kaiken torjujien käytöstä. Kannattaisi aina ensin koettaa asettua toisen asemaan ennen kuin lähtee arvostelemaan toista ihmistä, mutta taitaa olla toiveajattelua. Enpä enää ihmettele monen kysymystä siitä, miksi meidän maassa pärjäävät ne, jotka harrastavat kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen eteenpäin. Olenkin monesti ihmetellyt, että autettavana istuvat ne, jotka ovat rehellisiä ja tunnollisia työntekijöitä ja he useimmiten vaihtavat työpaikkaa. Näkisin autettavina pikemminkin ne, joilta puuttuu kyky asettua toisen asemaan. Heistä olen huolissani enemmän. Mutta minkäs teet, kun yhteiskunnan arvostama tapa asennoitua toiseen ihmiseen istutetaan jo koulun penkillä ensimmäisestä luokasta lähtien. Siinäpä jatkavat työelämässä samaa rataa toisia ihmisiä ilkkuen.

Vierailija

Kiinnitin myös huomiota erään vierailijan kommenttiin, jossa hän kehottaa itkijöitä jäämään kotiin. Todennäköisesti ja toivottavasti et työskentele sosiaalialalla! Toimin työnohjaajana ja itkijäkommentin kirjoittajan tuotos kuulostaa ja näyttää hyvin tutulta. Kohtaan samantyyppistä asennoitumista lähes joka työyhteisössä. Olen havainnut kokemuksesta, että työpaikan "kovimmat" tyypit ilmaisevat itseään samalla tavalla kuin kirjoittaja. Itse asiassa ihminen, joka uskaltaa osoittaa olevansa heikko ja väsynyt, osoittaa sellaista rohkeutta, jota heikkouden kieltäjät eivät uskaltaisi tehdä. Eli kuka on oikeasti vahva ja kuka ei? Kyseisen kommentin kirjoittajalle sellainen elämänohje, että asiat voi sanoa monella tavalla ja ehkä kannattaisi miettiä ensin ja vasta sitten sanoa ääneen (kirjoittaa palstalle). Et ehkä haluaisi, että sinut teilattaisiin heikkona hetkenäsi. Jokaisen kokemukset ovat heille itselleen aitoja ja niitä ei voi lähteä lyttäämään ja vertailemaan. Toivon, että itkijäkommentin kirjoittaja ei itse joudu koskaan esim. työpaikkakiusaamisen kohteeksi.

Vierailija

Minä rakastan työtäni, minulla on ihania asiakkaita ja saan heiltä positiivista palautetta. Työilmapiiri sen sijaan on asia erikseen. Esimies haluaa varmaan seuraavaksi minun uhraavan esikoiseni sielun työpaikalle. Kollegat ovat ilmeisesti jo joutuneet sen tekemään, niin väsyneiltä he tuntuvat. Johtajataso taitaa jo upshiftata, kun kaikki negatiivinen lakaistaan maton alle, ettei tulisi paha mieli. 

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat