Taiteilijan urheilupäiväkirjaa - juoksemisen ihanuus

Seuraa 
Liittynyt24.6.2015

Ulkopuoliseksi itsensä tunteminen on minulle normaali olotila. Innostun kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä harvojen, mutta positiivisten ja hyvin extroverttien ystävieni ansiosta. Itse olen askeettisuudesta kiinnostunut epämuodikas friikki, introvertti haahuilija, joka saa aina kimmokkeen urheiluun seurattuaan näiden kanssasisartensa sydämestä pursuavaa säteilyä ja hyvää oloa jonkin rehkimisen päälle. Keski-ikää lähestyvä nainen saattaa olla paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen elämänsä aikana.

Urheilun sijaan minusta olisi kuitenkin mukavavampaa istua vain mukavasti tuolillani ja piirtää. Mutta sisäinen, turhamainen naiseuteni vaatii minua pitämään huolta itsestäni. - Niiden kaksikymmentä viisi vuotta vanhojen housujen pitää mahtua jalkaan ja napin mennä kiinni. Ja selkä pitää pystyä oikaisemaan aamulla alle minuutissa sängystä nousun jälkeen...

Menemättä tässä kirjoituksessa sen enempää elintapoihini ja niihin muihin tapoihini ja pyrkimyksiini pysyä kunnossa, kerron pikkuhiljaa virinneestä juoksuharrastuksestani.

Juokseminenhan oli ennen sitä vihonviimeistä lajia mitä olen elämäni aikana urheilun saralla sietänyt, se että ylipäätään juoksin oli parhaan karvaisen ystäväni ansiota, jolla on neljä jalkaa ja liikaa energiaa. Kerran keksin vahingossa, että musiikki auttaa vauhtiin pääsyssä. Linnunlaulua ei silloin kuule, mutta energiataso nousee ja vauhti sen kuin kiihtyy. (Olen siinäkin ystäväpiirini musiikkilinkityksistä mieluusti pihalla, sillä kukaan heistä ei kuuntele heviä. Minun pitää kuulla hyvin raskasta musiikkia voidakseni piirtää perhosen pienimpiä karvoja ja tuntosarvia. Ilmeisesti tarvitsen sitä raskaampaa musiikkia myös saadakseni jalkani liikkeelle.)

No, pysyäkseni tässä kunnossa, mitä nyt olen, olen jäänyt koukkuun täysillä juoksemiseen. Nousen ensin jalat puuduksissa työpöytäni äärestä, roikun oviaukkoon viritetyssä rekissä puolisen minuuttia, heivaan itseni siitä lennokkaasti eteiseen, räpellän kuulokkeet korviin ja laitan koiruudelle valjaat. Kävelemme ja hyppelemme puutarhan ympäri pienen lämmittelykierroksen ja sitten laitan musiikin päälle. Ampaisen juoksuun ja juoksen kappaleen ajan niin lujaa kuin pystyn. Koira on innoissaan ja tarjoaa vetoapua - olen aina alle viiden minuutin juoksun jälkeen aivan pakahduksissani, läähätän ja kävelen hoipparoiden jonkun matkaa... - Ja mitä sitten tapahtuu? Jalat ilmoittavat halusta jatkaa! Juoksen takaisin kotiinpäin ilman kiirettä, hölkäten, ja olo tuntuu ihanan kevyeltä. Kuin jotain ainetta alkaisi virrata suonissa, mikä levittää hyvää oloa kaikkialle kehooni. 

Tuo pieni pyräys ei kaikkineen vie kuin vartin, ja unen laatukin on parantunut. Toisinaan juoksen kahdesti tai kolmesti päivässä, mutta joskus vain kerran. Olo on huomattavasti parempi otettuani spurttiluontoisen juoksemisen tavaksi. :)

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat