Nyt pistää vihaksi. Nimittäin raskaana olevien naisten kohtelu, raskauspahoinvoinnin vähättely ja se, ettei vaikeaan pahoinvointiin haluta etsiä hanakammin apukeinoja. Muistot omilta raskausajoiltani palasivat vähän turhankin tehokkaasti mieleeni, kun luin Hesarin jutun hypremeesistä.

Olen voinut molemmissa raskauksissani todella huonosti. Oksensin keskimäärin kolme kertaa päivässä. Esikoisen kohdalla viisi kuukautta putkeen, kuopuksen kanssa neljä. Yhteensä olen siis ollut elämästäni yhdeksän kuukautta rajusti raskauspahoinvoiva, ikään kuin vatsataudissa. Paitsi että kävin lähes koko ajan töissä ja toisella kerralla hoidin vielä esikoisenkin.

Minulla ei ole noilta ajoilta juuri mitään muita muistoja kuin sumea mielikuva siitä, että makaan sohvalla huonovointisena ja mietin, missä ämpäri. Toisella kierroksella poikani kehitti tästä oman leikin: hän pisti päänsä ämpäriin ja vessanpönttöön tehden yökkivää ääntä. Jotain puuhaa oli pakko keksiä, kun äiti makasi puolikoomassa vieressä vaikeroivana.

Ja silti minun pahoinvointini ei edes ollut pahimmasta päästä. Oksensin ”vain” kolme kertaa päivässä, en 30 kertaa päivässä. Lopulta pahoinvointi myös hellitti, lähempänä raskausajan viimeistä kolmannesta.

Yritin hakea apua terveydenhuollosta, turhaan. Minua pompoteltiin terveydenhoitajalta ja lääkäriltä toiselle. Kävin itkemässä oloani niin neuvolassa, yksityisellä, työterveyshuollossa kuin homeopaatillakin. Mikään ei auttanut. Kaikkialta vastaus oli sama: pahoinvointi on normaalia, se kuuluu asiaan.

Jälkikäteen ymmärrän olleeni niin usvassa, etten osannut pitää puoliani. Minun olisi pitänyt vaatia enemmän oikeuksia, taistella. Mutta olin niin loppu, etten pystynyt. Sain lopulta sairauslomaa viikon. Pahoinvointilääkkeitä minulle ei silti neuvolan puolelta suostuttu määräämään. Yksityisellä lopulta suostuttiin. Tosin nuo pillerit eivät sopineet minulle kovin hyvin, joten ne jäivät suurimmaksi osaksi syömättä.

Nyt, kun tuo kamala paha olo on enää kammottava muisto, osaan jo katsoa asiaa etäämmältä. Ja mieleeni nousee kysymys: Miksei voimakkaaseen raskauspahoinvointiin löydy vieläkään oikeasti toimivia apukeinoja? Miksei siihen yritetä löytää tieteen avulla ratkaisua ponnekkaammin ja tehokkaammin?

Siksi kai, että kyseessä on naisten juttu. Terveysongelma, joka koskettaa vain osaa kansasta, vain pienen hetken. Käsittääkseni abortin tekemisestä päätetään Yhdysvalloissa tälläkin hetkellä all male panelin voimin?

Ketuttaa, että yhteiskunnallisella tasolla naisten terveysongelmia väheksytään. Viesti on raskauspahoinvoinnin kohdalla selvä: se on naisten hommaa, biologian sanelema juttu, koettakaa kestää.

Mutta ihminenhän tekee tässä maailmassa jatkuvasti vaikka mitä epäluonnollista, biologian vastaista puuhaa. Onko luonnollista lentää kuuhun? Onko luonnollista kasvattaa keskoskaritsa täysiaikaiseksi keinokohdussa? Onko luonnollista, että tekoäly tarkkailee lähes kaikkea, mitä nykyään teemme? Ei todellakaan, mutta silti niin tehdään. Koska niitä keksintöjä pidetään tärkeämpinä kuin tätä.

Se, että leikkisästi sanotaan ”jos miehet synnyttäisivät, siihenkin olisi jo keksitty homman hoitava kone” sisältää totuuden siemenen. Jos päättävät tahot kokisivat vastaavan kaltaista raskauspahoinvointia kuin minä ja monet muut, veikkaan, että rahaa tieteelliseen tutkimukseen alkaisi yhtäkkiä löytyä.

Eräs empaattinen lääkäri kertoi minulle, että joskus raskaana oleville naisille todella tehdään pahoinvoinnin vuoksi abortteja. Vaikka tuntuu rankalta ajatukselta, että nainen päätyy tuollaiseen ratkaisuun (olettaen, että lapsi olisi ollut toivottu), sen kammottavan olotilan kokeneena sanon: hienoa, että he ovat pystyneet tekemään itselleen oikean ratkaisun. Onneksi naisella on sentään täällä Suomessa (ainakin toistaiseksi) mahdollisuus päättää omasta vartalostaan.

Raskaus on ihmeellistä, pyhää ja arvokasta. Mutta niin on myös nainen, joka raskaana on. Ja hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan pitäisi ihan tosissaan pyrkiä pitämään nykyistä parempaa huolta.

Kommentit (6)

äityli

Pitää myös talidomidi-tapaukset. Raskausajan pahoinvointilääke, joka aiheutti pahoja vammoja vauvoille. Lääke saattaisi olla hyvin vaikea kehittää. Tarvittaisiinko lisää naisia lääketutkimuksen pariin?

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Talidomidi-katastrofi on toki hyvä muistutus siitä, mikä voi mennä vikaan, mutta tapahtuneesta on jo yli 50 vuotta.  Luulisi, että uudet, innokkaat tiedemiehet ja -naiset olisivat jo valmiita hommiin? Mutta se vaatisi rahoitusta. Lisää naisia lääketutkimukseen kuulostaa noin muuten mainiolta! Toki ottaisin ilomielin vastaan myös miehen keksimän raskauspahoinvointiratkaisun :)

Vanheneva nainen

Olen sinua reilusti (?) vanhempi ja muistan varsinkin kuopukseni raskausajan aivan järkyttävänä. Työskentelin silloin salikätilönä ja juoksin pahimmillaan kaksi kertaa tunnissa oksentamassa ja samalla hoidin synnyttäjiä. Lopulta oma esimies pakotti työterveyshuollon antamaan sairaslomaa muutamaksi viikoksi, itse en sitä saanut, koska "kyllähän sinä kätilönä tiedät, että pahoinvointi on normaalia, ei sairaus".

Saman naisten vähättelyyn törmäsin taas oikein urakalla kun vaihdevuodet alkoivat. Esimerkiksi ihmisen elämän täysin lamauttavaan yöhikoiluun ei ole keksitty mitään apua kaikkien näiden kymmenien/satojen vuosien aikana ja ainoa apu on estrogeeni tai unilääkkeet. Ihan hyvä, että on edes estrogeeni, mutta jos miehet kärsisivät vaihdevuosioireista näin rankasti ja sen ainoa apu eli hormonihoito on osalle naisista pois laskuista terveydellisistä syistä, niin kyllä sen avun löytämiseen oltaisiin satsattu ihan erilailla kuin mitä nyt tehdään.

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Voi ei, kamalaa! En tajua miten olet pystynyt toimimaan kätilönä tuossa tilanteessa, huh. Se, että muistat nuo hetket kaikkien näiden vuosien jälkeen osoittaa, miten merkittävästä asiasta on kyse.

Ja voi masennus myös vähättelystä noiden vaihdevuosikokemuksiesi kanssa, se on niin uuvuttavaa. Missä empatia? Se ei maksa mitään, mutta sillä olisi iso merkitys potilaalle. Minä ainakin olisin kaivannut tunnetta, että minut otetaan tosissaan, vaikka mitään ei olisikaan voitu tehdä.

Jepjep

Näin keskellä ekaa raskautta olen tismalleen samaa mieltä!
Kärsin yli 1 kk voinakkaista vastakivuista, jotka tutkittiin ja kun vastaukdia ei löytynyt, lääkäri toidensa jälkeen toivoi että olo kohenee kun raskaus etenee. Paskan marjat!
Lopulta sain avun vertaistuen piiristä, ja syyksi paljastui laktoosi-intoleranssi. Joka päibä rahkaa ja reajuustoa syövänä olin saanut vatsani tätain solmuun. Kukaan lääkäri (työterveys & neuvola) ei edes ehdottanut ruokavaliomuutoksia, mistä annoin jälkikäteen palautetta. Vaikkei syytä heti löydy, vatsakivun aiheuttaja ei aina ole pelkkä raskaus

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Oho. Onpa hyvä, että apu löytyi, mutta tosi sääli, että törmäsit tuollaiseen "voi voi, kyllä se siitä" -asenteeseen. Jos olen oikein ymmärtänyt, lääkäreitä ei kouluteta ruokavalioasioihin millään tavalla, vaan siitä puolesta vastaavat ravitsemusterapeutit. Mutta miten olisit itse voinut tajuta kääntyä sellaisen puoleen? Nämä ovat hankalia juttuja. Tsemppiä loppuraskauteen, toivottavasti pääset sen suhteen helpommalla!

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat