Tein vajaa kaksi vuotta sitten päätöksen, joka muutti työelämäni täysin. Toimin yrittäjänä 1997­-2014. Erinäisistä syitä johtuen, päätin kuitenkin lopettaa menestyvän yritystoimintani. Halusin pitää pienen paussin ja opetella sanomaan EI. Halusin pitää pitämättömät lomat pois, ja mitä näitä perinteisiä juttuja onkaan.

Mutta kuinkas kävikään?

Kolmen mukavan vapaan viikon jälkeen ihana uusi koulutusilmoitus kolkutteli jo ovella ja sen myötä saattaisi aueta myös uusi työpaikka. Kävin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa näin aikuisiällä ja hupsista vaan. Pääsin sekä töihin että koulutukseen. Alkoi vallaton pendelöinti neljän kaupungin välillä (Keuruu-Jyväskylä-Turku-Tampere). Työ on aivan mahtavaa ja saan koko osaamiseni käyttöön kasvuyrityksen hyväksi. Unelmaduuni, jossa yhdistyvät lapset ja yrityskehittäminen. Tykkään!

Pieni, mutta yksinkertainen juttu kolkutteli kuitenkin housujeni vyötäröä ja takamusta.

Istuminen.

Painoa alkoi kertyä ihan huomaamatta, ja kohta huomasin painavani kahdeksan kiloa enemmän kuin normaalisti. Pitkät päivät vaativat kiire- ja lohturuokaa, jotta jaksoin taas ruljanssin pyörittämistä. Näinhän minä luulin.

Tein pienen kieltämisen jälkeen kuitenkin päätöksen lopettaa mässäily. Aloitin taas tosissani liikkumisen ja terveellisen ruuan syömisen. Niin ja hei! Pyydän huomioimaan, että tämä ei ole mikään laihdutusblogi. Haluan vain jakaa kanssanne pieniä palasia elämästäni, ja hyvä olo kuuluu siihen yhtenä olennaisena osana.

Jaksoin jopa viisi viikkoa touhottaa kuntoilun ja syömisen kanssa. Sitten se tapahtui. Helskutin sohva. Liian mukava sohva ja telkkariohjelmat. Löysin taas itseni siellä keksimässä tekosyitä. Voi perhana. Liian rankka ja kiireinen arkiputki meinasi taas koukata minut otteeseensa. Miksi tässä aina käy näin?

Viiden viikon aikana olin kuitenkin jo onneksi saanut kiinni tuosta hyvästä olosta. En aio enää palata entiseen. Samperi. Nyt liikkeelle. Sain onneksi kammettua itseni ylös ja laitettua pinkit lenkkarini jalkaan. Tytär oli luojan kiitos tuonut uuden kahvakuulankin nurkaan jököttämään kirkkaanvihreänä ja syyttävänä. Tuijotti minua olemattomilla silmillään. Sitäkin oli ruvettava rempomaan kohti taivaita.

Ihanaa kun löysin taas sisäisen piiskaajani. Taas mennään.

Viikko-ohjelmani koostuu 4-5 lenkistä kävellen, sauvoen tai juosten. Rakastan aamulenkkeilyä ja siihen pyrin ainakin kolme kertaa viikossa. Kahvakuula on minulle luontainen jumppakaveri ja sillä saan mukavasti reidet ja käsivarret kipeiksi rempomisesta.

Syön aika paljon protskua ja kasviksia, mutta kyllä minä  herkuttelenkin aina välillä. Niin ja juon myös viiniä. Viisasten juomana silloin tällöin enkä aina ihan niinkään viisaasti. Karkkia ei ole tehnyt paljoakaan mieli. Olisinko siis päässyt sokerikoukusta eroon? Viisaammat kertokoot miksi näin on. Mutta hyvä niin.

Nyt olen saanut kuusi kiloa pois läskejä, ja vielä pitäisi ainakin toinen samanmoinen saada lähtemään. Niin ja toivon, että tuo liikkuminen jäisi isoksi osaksi elämääni. Hyvä olo säteilee myös muuhun elämään!

Tsemppiä kaikille kilojen ja liikkumattomuuden kanssa taisteleville.

Mun (minunI neuvoni on, että ota päivä kerrallaan pieniä askelia. Taputa joka ilta itsellesi kun olet onnistunut. Siitä se lähtee.

Ruusu sinulle ja minulle onnistumisesta! Keep going!

ps. Pystyraita lenkkihousuissa hoikentaa :D

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Keski-ikäisen naisen aivopieruja elämästä, perheestä ja ystävistä. 

Olen 45 vuotias työurallani suunnanmuutoksen tehnyt naurava ja napakka täti maalta. Perheeseen kuuluvat aviomiehen lisäksi kolme tytärtä ja kaksi koiraa. Muutun hetkessä sohvaperunasta sportti-mimmiksi ja ajatukseni harhailevat milloin missäkin. Minua ei ole diagnosoitu, mutta uskoakseni keittiöpsykologiaa harrastavat ystäväni pitävät minua hiukan omituisena höpsönä.Käytän viiniä ja kynttilänvaloa tekosyynä ajattelun ja ystävyssuhteiden laajentamiseen.