Minulla loppui viime keväänä kolme vuotta kestänyt terapia. Vaikka itse terapiakäynnit ovat ohi, saan ilokseni huomata lähes päivittäin kuinka kognitiivisesta psykoterapiasta saamani opit muhivat päässäni ja antavat uusia oivalluksia itsestäni ja elämästä. 

Tänään, 13.10., on vietetty kansallista epäonnistumisen päivää, jonka tarkoitus on muistuttaa, että epäonnistuminen on osa oppimista eikä mokaamisen pelon pitäisi antaa seisoa unelmien ja tavoitteiden tiellä. Yksi itsessäni viime vuosina muuttunut asia liittyy juurikin tuohon epäonnistumisen pelkoon, joka on ollut iso osa elämääni. Tuo pelko viivästytti opintojani niin AMK:ssa kuin myöhemmin valokuvaus-tutkintoja suorittaessani, kun ajatus huonoista suorituksista pisti minut ihan lukkoon ja tuijottamaan lamaantuneena tyhjiä esseepapereita ja kieltäytymään tarttumasta kameraan. 

Ajatus kouluun tai töihin hakemisesta ja mahdolisuus, etten tulisikaan valituksi oli minulle nuorempana aivan kuristava. Oli parikin hakemaani työpaikkaa, joista tajusin haastatteluvaiheessa, etten edes halua kyseistä työpaikkaa, mutta siitä huolimatta itkin aivan silmät päästäni, kun valinta osui muihin kuin itseeni. Se oli mielestäni maailman suurin epäonnistuminen, etten kelvannutkaan. 

Kerroin muutama viikko sitten hakeneeni jälleen opiskelemaan ylempää AMK-tutkintoa. Totesin ennakkotehtävän lähetettyäni Tommille, että "jes, nyt se on tehty! Ja vaikka en pääsisikään sisään, niin tärkeintä on, että uskalsin kuitenkin hakea." Hetkeä myöhemmin suihkussa nuo omat sanat tavoittivat vasta omat aivoni ja tajusin, että minä ihan oikeasti tarkoitin sitä mitä sanoin. Tärkeintä oli uskaltaa, vaikka mahdollisuus olisi, ettei tavoitteet täyttyisikään. 

Meinasin hihkua ääneen. Siinä se taas oli, vuosien pään sisällön käsittelyn ansiosta syntynyt oivallus, joka kertoi minun todellakin pystyneen muuttamaan ajatusmaailmaani. Tällaisia hetkiä on ollut viimeisen vuoden, parin aikana usein. Jokin ajatus saa minut pysähtymään ja tajuamaan, että "hei, vielä muutama vuosi sitten olisi suhtautunut tähän ihan toisin"  ja sitten tuota oivallusta seuraava järjetön ilo ja onnellisuus. 

Kuvat vanhoja asukuvia, mekko-Soya Concept

Nämä ajatusmaailman muutokset ovat tämän jo mainitun epäonnistumisen pelon lieventymisen lisäksi liittyneet ylipäätään armollisuuten itseä kohtaan ja siihen, että osaan entistä paremmin jättämään muiden ihmisten sanomiset, tekemiset ja tuntemiset omaan arvoonsa. Olen oppinut analysoimaan tunteitani ja puntaroimaan onko jossain tilanteessa oikeasti syytä arsyyntymiseen tai loukkaantumiseen. 

Tälläkin hetkellä on meneillään tuon opiskeluhaun lisäksi eräs itseeni kohdistuva valintaprosessi. Olen valmistautunut mielessäni siihen, etten tule valituksi ja miettinyt millaisia tunteita se minussa mahdollisesti herättää. Olen valmistunut pettymykseen sanomalla itselleni, että oli suuri kunnia tulla edes harkituksi ja, että yrittäminen on kokemus jo sinänsä.

Enää en anna valtaa sellaiselle ajatukselle, että jossain epäonnistuminen tai valitsematta jääminen tarkoittaisi minun olevan huono ja kelvoton, kuten nuorempana sellaiset tilanteet koin. On ihan ok olla pettynyt, mutta itseä soimaamalla ja miettimällä, että "en kyllä enää ikinä edes yritä", ei tavoita mitään hyvää. Epäonnistumisen jälkeen ei tarvitse mennä nurkkaan häpeämään, vaan olla ylpeä, että edes yritti, kaikki eivät tee välttämättä edes sitä.

Mulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa. Kerrottavaa kaikista niistä asioista joista olen oppinut ajattelemaan toisin, paremmin ja siitä miten paljon paremmaksi elämä on muuttunut ja kuinka pelko- ja stressimöykky on sisältäni sulanut muutaman viime vuoden aikana. Mutta ei sitä kaikkea onnistu kertomaan kerralla, joten ehkä kirjoittelen aiheesta sitä mukaa, kun taas huomaan hymyileväni typeränä keskellä katua tajuttuani jälleen jotakin itsestäni.

Kommentit (7)

oman elämänsä rakentaja vm69

Tuttuja ajatuksia epäonnistumisen pelosta. Onko se pelkoa siitä mitä muut ajattelee jos epäonnistun vai pelkoa siitä miten itse selviän epäonnistumisesta vai kumpaakin?
Itse oon pelänny et joku vaikea/haastava asiakas suuttuu mulle työssöni ja ei hyväksy mua. mutta elämä opettanut sitä pikku hiljaa että haasteellisia asiakkaita on aina enkä voi koskaan tehdä työtäni niin etteikö siitä jollain olisi jotain sanottavaa..Tärkeintä on olla itse se mittari joka määrittää itselle mikä on riittävän hyvä ja hyväksyä et asiat opitaan myös kantapään kautta.
Ihmiset jotka ovat loukanneet... pelkään heitä edelleen ja jännitän. Se on suurin haaste päästä jännityksestä eroon. Pääseeköhän siitä ikinä.
Nää jännitykset pelkojen suhteen kertoo siitä että kaipaamme turvallisempaa alustaa ja tukea epäonnistumisen kokemukselle. Että joku kantaisi meitä silloin kun siipemme ei kanna. Emmekä halua jäädä yksin tunteen kanssa. Ehdotttomasti tarvitsemme siihen muita ihmisiä. Mutta emme saa peilata omaa elämäämme muiden ihmisten reaktioiden mukaan. Silloin menettää oman riippumattomuutensa ja sisimpänsä. Tärkeimmän. Tällaisia ajatuksia. ?

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mullakin on ollut tota töissä mokaamisen pelkoa ihan hirveesti. Nykyään sekin onneksi paljon vähempänä. Oon tajunnut, että usein se mikä omasta mielestäni on menny vähän perseelleen, onkin muiden silmissä ihan kelpo perussuoritus. Ja että ei aina oo mahdollista suoltaa priimaa. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Tiina/Levoton tyttö

Mahtavaa, että terapiasta on ollut sulle apua! Itse olen vasta aloittamassa omaa matkaani sillä saralla, juurikin on terapeutti haussa.

Veera
Liittynyt2.9.2015

se onkin se paskamaisin vaihe, kun koittaa löytää sopivan terapeutin. Itsellä kävi aikoinaan tuuri ja jo ekan kanssa natsasi.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ainakin ne sitten joskus myöhemmin naurattaa! :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Maitsu

Tosi hyvä kirjoitus. En tiennytkään, että oot käynyt läpi tällaisia asioita. Itse kamppailen nyt samojen juttujen kanssa. Käynti tutkimuksiin on buukattu ensi kuun alkuun ja sitten pohditaan taas, että mitä seuraavaksi. Kiitos tästä postauksesta!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram