Tällä viikolla tuli taas vastaan tilanteita, joissa sain jälleen kerran ilokseni huomata, että suhtautumiseni ja rektioni mokiin ja yllättäviin vastoinkäymisiin, on viime vuosina muuttunut huomattavasti. 

Eilen tuli vastaan tilanne, että ehdin hetken aikaa pelätä kadottaneeni lähes kaiken tietokoneeni sisällön. Sellainen reippaat 100 gigaa kamaa teillä tietämättömillä eikä Applen puhelintuen tyypistäkään ollut apua. (+Time machine oli käynnissä olevan ongelman vuoksi ollut myöskin jo hetken aikaa kykenemätön tekemään varmuukopioita..) 

Jos tuossa koneen äärellä olisi ollut useamman vuoden takainen versio minusta, olisin satavarmasti päräyttänyt ilmoille hirmuiset paniikki-itkut ja lietsonut itseni hetkessä mielentilaan, jossa kaikki toivo on mennyttä. Nyt kuitenkin vain totesin itselleni, että "eipä tässä ahdistuminen ja kyynelöinti auta". Olen huomannut nykyään aika usein tulevani ahdistavassa tilanteessa tuohon samaan päätelmään.

No, jokunen tunti siinä meni ja lopulta yksi ihana ystävä soitti nähtyään FB-päivitykseni asiasta ja auttoi etäyhteyden avulla ratkomaan ongelmani. Helpotus oli tietenkin suuri, mutta tajusin samalla, että olin koko ajan uskonut siihen, että ongelma ratkeaa. Ja se on se suuri muutos. Minä olin ennen ihminen, joka oli useimmiten sitä mieltä, että "ihan varmaan ei onnistu", "kaikki menee kuitenkin perseelleen" ja "eihän tää nyt vaan voi onnistua". Ja siis aivan se ja sama oliko kyseessä joku tällainen arjen pikku ongelma, kuten eilinen tietokonesekoilu, vai jokin isompi kokonaisuus, kuten vaikka opinnot. 

Tuota negatiivisuuden ja pelonlietsonnan täyteistä taustaa vasten mä jaksan nykyään aina fiilistellä hirmuisesti noita hetkiä, kun tajuan ajatusmaailmani ja reagointitapojeni muuttuneen selkeästi positiivisemmiksi. 

neulemekko - Benetton / bomber - Junarose (saatu) / kengät - Minna Parikka / korvikset - Anette Ahokas Design (saatu)

Toinen hetki oli puolestaan tänään, kun kävi ilmi, että olin mokaillut muutaman päivän takaisella duunikeikalla mikä tarkoitti sitä, että jotain tarvittua materiaalia oli jäänyt puuttumaan. Entisen Veeran päässä tämän kaltainen tilanne olisi ollut aivan järkyttävän suuri ja kamala epäonnistuminen, jonka vuoksi olisin ruoskinut itseäni jälleen kerran itkun kera, että olenpas mä ihan paska työntekijä ja en osaa mitään ja kaikki on pilalla ja yhyy yhyy. Olisin myös ollut ihan varma, että nyt työkaverit vihaa mua ajattelevat, etten osaa yhtään mitään.

Nyt suhtautumiseni asiaan oli huomattavasti paremmin perspektiivissä. Pahoittelin kömmähdystäni ja ajattelin, että muistanpahan seuraavalla kerralla paremmin. En hetkeäkään ajatellut, että työkaverini pitäisivät minua kokonaisvaltaisena törppönä, vaan pelkästään hieman urpona just tämän yhden keikan kohdalla. 

Tapasin viime viikonloppuna vanhan opiskelukaverin, ja valokuvausprojektiaan koskien hän totesi, että "etkös sä Veera itke aika helposti?" Ja juu, kyllä mä silloin opiskeluaikana kuulkaa vollotin syystä jos toisestakin. Enimmäkseen juuri siitä syystä, että koin aina olevani ihan paska kaikessa ja pelkäsin kaikkea tulevaa. Nyt jouduin kuitenkin totemaan, että en mä kyllä oikeastaan enää nykyisin itke. 

Itkemisessä ja tunteiden näyttämisessä ylipäätääm ei ole mitään väärää ja liikutuksesta kyynelehtiminen on hyväkin juttu (toivoisin liikkuttumisen taitoa itseltänikin ehkä enemmän). Mutta mä olen ihan hirmuisen iloinen siitä, että sellainen "mäoonihanpaskakaikkivihaamuajamikääneioonnistujatätäeivoikorjata"-itkut on kohdallani jääneet pääasiassa historiaan.

Mä niin paljon mieluummin totean ikävissä tilanteissa, että ei tässä nyt itkeminen auta kuin vajoaisin aiempien kokemusten kaltaisesti räkäiseen epätoivomärinään aina kun joku asia ei onnistu tai joku pelottaa. Musta tuntuu siis, että olen oppinut viime vuosien aikana ns. kohauttamaan olkiani ja pistämään monia asioita paremmin perspektiiviin. And it feels great!

Aika mahtavalta tuntui myös mun ystävästä (ja minusta hänen puolestaan), joka tällä viikolla keräsi vihdoin rohkeutensa ja marssi pomon pakeille pyytämään palkankorotusta. Hyvin mietityt ja esitetyt perustelut sekä itsevarmuus toimivat ja homma meni maaliin. Käytiin sitten kilistelemässä asian kunniaksi ja todettiin molemmat, että ei oo juuri mitään hienompaa kuin huomata olevansa rohkeampi ja vahvempi kuin on joskus epävarmuuden pyörteissä koskaan uskalsi kuvitellakaan. Muutos ei oo mahdotonta.

Ihanaa ja itsevarmaa viikonloppua kaikille, mä lähden nyt tanssitunnille!

Kommentit (6)

Veera
Liittynyt2.9.2015

:) Kiitos. Mun mamma on kyllä ihana!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Salla

Rohkaisevaa! Täällä valmistaudutaan juuri vvi:n näyttötutkintotilaisuuteen eikä ole vältytty itkupotkuenosaamitäänoonihanpaska -fiiliksiltä. Mut vuosi vuodelta nekin hetket tuntuu vähenevän. Kiitos motivaatiosta ja huippua viikonloppua!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ai että, VVI-mäoonihanpaska-itkupotkumasennusraivarit onkin ihan oma lukunsa. :D Tsemppiä näyttöihin!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Instagram