Kirjoitukset avainsanalla Painonnosto

Himottelin joskus kesällä tuota Adidaksen haalaria, mutta jo pari catsuitia omistavana pidin näppini erossa. Elloksen loppualessa värioksennus tuli kuitenkin vastaan himpun alle kolmella kympillä ja jäljellä koko XL, jolloin itsehillintäni ei enää pitänyt. Eilen sitten hilluin ekaa kertaa punttikoulussa uudessa kokovartalosukassani.

Postauksen ekasta kuvasta käy muuten hienosti ilmi miten kaunis näky se on kun massivisen keskivartalon omaava pyllerö kyykkää. Siinä ei paljoa edellisen postauksen slimmaavat kalsaritkaan auttais. :D Olen todennut jo aiemminkin, että ainoa tilanne, jossa oman vartalon fyysiset ulottuvuudet tuppaa vähän ärsyttämään, on sporttihommat. Tai oikeastaan ne pistää enemmänkin naurattamaan kuin ärsyttämään. Eilen esimerkiksi tuli ihan hirveä nauruhepuli kesken toistojen, kun työntövetoa harjoitellessa tanko otti aina vatsamakkaraan kiinni. Että meni ainakin ohjaajan käskyjen mukaan todellakin vartaloa myöden. 

Kun mä kesän tauon jälkeen elokuussa palasin tuonne punttikouluun, oli mun ekan kerran tavoite vain selvitä itkemättä. Olin ihan varma, että kaikki opittu on valunut kesän aikana hukkaan, en enää jaksaisi nostaa edes tankoa eikä tekniikasta nyt ainakaan olisi enää tietoakaan. Onneksi tilanne ei ollutkaan ihan niin katastrofaalinen ja loppujen lopuksi homma alkoikin tuntua kivemmalta kuin koskaan aiemmin. Liikunnan iloa, jee!!! Sitähän mä olen tässä koittanut metsästää. Sitä fiilistä, että treenin loppuessa miettis jo, että koska pääsee taas. Nyt tuli sellanen olo. 

haalari-Adidas/urheiluliivit-Svegmark/painonnostokengät-Adidas

Useimmiten mä oon löytänyt liikunnasta iloa vaan siitä asiasta, kun se on vihdoin ollut ohi. Just puhuttiin yhden kaverin kanssa tästä asiasta ja todettiin molemmat olevamme kaikkea muuta kuin sitä ihmislajia jolla endorfiinit hyrräis täysillä siinä hikoillessa ja itseään rääkätessä. Ehei, mä oon se tyyppi jonka mielestä hengästyminen ja hikoileminen on pääsääntöisesti ihan paskaa ja joka miettii yleensä jo alkulämmittelyjen aikana kelloa katsoen, että eikö tää koskaan lopu. Urheilusuorituksen paras osa on ollut ehdottomasti se, kun sen on saanut vihdoin lopettaa. 

Tuota taustaa vasten mä nyt mietinkin, että tarviiko sitä yrittää tehdä liikkumisestaan jotenkin monipuolista ja tehdä erilaisia asioita vai voisko vaan tehdä sitä yhtä juttua jonka parissa on onnistunut löytämään edes pienen pilkahduksen sellaista aitoa tekemisen iloa? Olen tässä selaillut kaikenmaailman liikuntapaikkojen lukujärjestyksiä ja miettinyt, että pitäiskö kokeilla jotain uutta ja pitäiskö palata viime talvelta tutuille CT-tunneille ja pitäiskö kuitenkin koittaa tehdä jotain aerobistakin ja blaablaa. Mut pitääkö muka? Voisko sen ilon löytää jostain muustakin, jos kerran painonnostostakin? Onko tarpeellista vielä etsiä vai voiko tyytyä siihen, että näyttäis edes yksi laji löytyneen? Tällaisia mä mietin just nyt. 

 

Kommentit (10)

Katja

Ei kai sitä ole pakko harrastaa sataa lajia jos ei kiinnosta. Yksikin on tyhjää 100% parempi. Les Millsin Bodybalance on ihan huippu vaihtoehto kehon huoltoon ja hallintaan, sopii pyöreämmillekin tylleröille. Ikuisena pallerona vieroksun itse jumppatunteja, mutta esimerkiksi kuntonyrkkeily osoittautui ihan hupuksi touhuksi. Avoimin mielin kannattaa käydä kokeilemassa. Ei sitten mene uudelleen jos ei tunnu omalta jutulta.

Piia.S/ vihainenpekoni.blogspo...

Jos joskus riittää aikaa ja kiinnostusta ni tuu ihmeessä mun kanssa koikeileen vahvinmieslajeja!! Saattaisit jopa tykätä ;)

Veera
Liittynyt2.9.2015

no nyt oli kyllä houkutteleva ehdotus! Kiinnostais kyllä. :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

ELINA_

Niiin, miksi pitäis tehdä jotain mistä ei tykkää? Oon itse liikunnallinen ja varsinkin toi painonnostohomma on lähellä sydäntä. Mutta VIHAAN juoksemista. Oon ikuisuuden toistellut miehelleni että "mun pitäs kyllä alkaa juoksemaan", "juoksu pitäis alottaa", "jos alottais juoksemaan", "mun pitäis pystyä juoksemaan lenkeillä" toistellut noita lauseita viikottain. Kerran mies katsoi mua pitkään ja kysyi, että MIKSI sun pitäis alottaa juoksemaan? Eikö se riitä että liikut niinkun tykkäät liikkua, siitä liikunnassa on kai kyse. Pääasiallisesti sen pitää olla kivaa. Jäin oikein pohtimaan kerrankin sen sanomisia ja oon kyllä armahtanut itseni. Ei. Mun ei pidä alkaa juoksemaan jos en tahdo.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Hyvä kysymys kyllä tuo, että miksi pitäisi. Ei oo mikään pakko. Mut jotenkin sitä vaan asettaa itselleen jotain ihmeellisiä suorituspaineita ja kuvitelmia siitä mitä pitäis tehdä jotta olis hyvä ja ahkera ihminen. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Jenni

Hmm, nyt on kyllä mennyt blogisi huonompaan suuntaan... Toivottavasti jumitukset johtuvat uudesta blogipohjasta.. Yritin etsiä vanhoja Rooman kuviasi, mutta vaikka valitsen "valokuvat" tai "matkailu", en pääse selaamaan kun muutamia postauksia. Blogi on muutenkin paljon sekavampi kuin entinen pohja ja mainoksia ym. ylimääräistä vähän liikaa. Toivottavasti muutat takaisin vanhaan pohjaan tai tämä pohja saadaan toimimaan paremmin :)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Tästä kategorieiden ikävästä ongelmasta olen tietoinen ja siitä on laitettu viestiä koodarihemmoille. Siellä on ehkä blogipostausten siirrossa rikkoutunut noita tunnisteita tms, ja selaamisessa on muitakin bugeja. Asiaa yritetään selvittää ja saadaan toivottavasti pian korjattua. Nämä blogien siirrot on aina vähän kinkkisiä etenkin kun alusta muuttuu erilaiseksi, niin usein menee jotain vähän pyllylleen. Vanhaan pohjaan en kuitenkaan ole siirtymässä, kun nyt tämän sopparin olen Me Naisten kanssa tehnyt, eli täällä pysytään alun teknisistä ongelmista huolimatta.

Mutta tässä lläjä Rooma-postauksia! :)

http://www.menaiset.fi/blogit/tyylia_metsastamassa/rooma_viettelee

http://www.menaiset.fi/blogit/tyylia_metsastamassa/porta_portese'

http://www.menaiset.fi/blogit/tyylia_metsastamassa/holy_window_shopping

http://www.menaiset.fi/node/38016

http://www.menaiset.fi/node/38000

http://www.menaiset.fi/node/37979

http://www.menaiset.fi/node/38014

http://www.menaiset.fi/node/38001

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Netta

Jos vaihtelua kaipaat ja tanssi kiinnostaa yhtään, kannattaa kokeilla dancehallia tai dancehall queen styleä :)

Vierailija

Mun litannia lajeista ja/tai liikuntamuodoista joita inhoan/kammoa/välttelen/enhaluuueeskokeilla on kanssa melkoinen. Noi kaiken maailman astanga-rentoutumis- venyttely- aihyvähelvetti -lajit on sillä kärjessä. Jopa jokunen vanha lemppari (pyöräily, juoksu) ei vaan enää maistu lainkaan. Joten ei, ei kannata pakottaa itseään väkinäisen taapainoseen lajikirjoon, jos lopputulema on sama kuin mulla eli kaiken liikunnan loppuminen. "Jos kerran en käy noilla tunneilla x joista oon jo maksanu, en saa harrastaa tätä lajia y jonka piti olla lajin x tasapainottava laji".

Jumankeppi. Minä oon perus-konttoripulla jolle kaikki muu paitti excelin näpyttely on rutiinista poikkeavaa liikuntaa.

Mulle liikunta on sivutuote jostain muusta. Ennen se oli agility, nyt tehdään jäljestystä eli mejää ja etsintäkoiratoimintaa. Tulee käveltyä metsässä ( viime vkl saldo 18 000 askelta) ja reippailtua. Heti jos päätän että alan harrastaa itseäni varten jotain jumppaa, paineistun ja ahdistun. Mutta muita varten, treenien vetäminen ja omien koirien kanssa puuhaaminen, se toimii. Onko se sitten edes liikunnan iloa kun jouuu huijaamaan itsensä liikkumaan...? Ihan sama lopulta. :D

Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että "en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!" tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista "jumalauta, mä haluun onnistua tässä!" eikä sellaista "äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin" -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen "en mä kuitenkaan jaksa mitään" -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.

Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.

Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että "toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa", mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!

Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!

Kommentit (8)

Piia Sankari

Noi onnistumisen ja itsensä ylittämisen tunteet on niin parhaita!! :) Jatka samaa rataa :)

-Piia-

Oxalis

Huimaa! Täällä 55 kg tuntuu vielä aika kaukaiselta haaveelta, joten todellakin katson sun avaimenperiä ylöspäin :D Perästä tullaan!

Eeppi

Muista Veera, et sä oot monelle esimerkkinä kun uskaltaudut sinne punttikouluun ja teet treenejä siellä. Siellä voi olla joku tyyppi, joka ottaa susta mallia, kun "kehtaat" huonosta kunnosta huolimatta tulla tunnille. Sä saatat huomaamattasi toimia esimerkkinä hyvästä itseluottamuksesta! Ja samaten tän blogin seuraajista joku on voinut saada liikunnasta kiinni sun esimerkin avulla.

En tiedä miksi tällainen kommentti, ehkä nää esillä olleet koulukiusaus yms. asiat sai mut pohtimaan itseluottamusta ja sitä mitä muut meistä ajattelee.

se mun toive oliskin, että mun kaltaiset rapakuntoiset rohkaistas toisiamme sportin pariin. Itsekin juuri sellaista esikuvaa ja vertaistukea usein kaipaisin. Ne jo valmiiksi hyväkuntoiset true sporttaajat tuntuu suorituksineen niin kaukaiselta.

I'm back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. :D

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen "lasten"tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Kommentit (3)

Tiia

Mahtavaa, että menit! Jotenkin siitä tulee kaikista paras fiilis, kun vaan menee, vaikka ei huvittaiskaan.

Kiva kun töitä löytyy ja arki selkiintyy:) Mä teen vuorotyötä ja paljon öitä niin se liikunnan sovittaminen tuntuu välillä vaikealta ja tulee usein jätettyä väliin vetoamalla väsymykseen...

pauliina

voi veera, mä oon sun puolesta niin onnellinen.
on tosi mielenkiintosta seurata näitä sun treenihommia!

Askeleet ovat hieman töksähtelevät ja portaiden laskeutuminen muistuttaa kivuliaasti siitä, että omistan etureidet. Samalla kamala, mutta niin ihana tunne.

Syy siihen, että tuntuu kuin minut olisi pieksetty, on sunnuntainen Punttikarhujen painonnostoseminaari, johon itsekin reippaana tyttönä osallistuin. Anna Everin ja muiden päivässä mukana olevien valmentajien johdolla tuli luentojen lomassa treenattua yhteensä lähes neljä tuntia, joten ei kai kumma, että pakarat huutavat armoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pitkä treenipäivä olikin loistava tilaisuus sisäänajaa uudet painonnostokengät, jotka saapuivat minulle viime viikolla. Ihan ensiksi alkulämmittelyissä meinasivat varpaat hieman puutua napakoissa kengissä ja tikkuilun vuoksi piti välillä tanssahdella hieman outoja askelia, mutta hyvin nopeasti meni epämiellyttävät tuntemukset ohi ja sain todeta kengät hyväksi hankinnaksi. Kyllä se vaan ihan oikeasti tuntui nostaminen erilaiselta, kun sai lattiaan paremman tuntuman kuin pehmeämpi pohjaisilla tossuilla. Ja mikä parasta, nuo keltaiset Powerliftit on ihan sikasiistin näköiset!!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Omalla kohdallani päivä sisälsi sekä naurua, että kyyneleitä. Tempaushommat tuntuivat ihan hiton vaikeilta kuten aina ja tällä kertaa se otti jostain syystä vielä tavallistakin enempi tunteisiin. Parin epäonnitumisen jälkeen alkoi sporttipaniikki (olen tästä joskus varmaan aiemminkin maininnut, eli mulla on ollut taipumusta ahdistuspanikointimeininkeihin salitouhuissa jos paikalla paljon ihmisiä) ja meinasi pukata pientä hyperventilointia ja pukkas hirveen kokoiset ahistuskyyneleet silmiin. Mä en oikeesti itke nykyään paljon ikinä, joten ssitten alkoi vielä tuskastuttaa lisää, että miks ihmeessä nyt tällasesa tilanteessa pitää alkaa pillittää.

En oikeesti osaa itsekään selittää ihan täysin, että miksi ihmeessä se nyt pukkasi tuollaisen yhyybyääh-kohtauksen, mutta tulipa vähän puhdistettua kyynelkanavia. Eiks se hyvää tee joskus pillittää? Pääsin onneksi kohtauksestani suht nopeasti yli hengiteltyäni hetken aikaa käytävällä ja pyyhiskeltyäni kyyneleiden juovittamaa naamaani hikipyyhkeeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Päivän toinen treenipläjäys sitten onneksi kuitenkin käänsi homman takas positiiviseen, sillä työntö nyt vaan on hitosti tempausta helpompaa ja siitä saikin mukavasti onnistumisen tunteita, jotta päivä päättyi ihan huippuihin fiiliksiin. Meitsi nimittäin teki uuden työntöenkan!! Wuhuu!!

Kilomäärä 33 kuulostaa toki tiukempien sporttipirkkojen mittarilla edelleen säälittävältä, mutta hei, muistuta tässä kohtaa taas, että vielä pari kuukautta sitten mä en päässyt kunnon kyykkyyn edes kepin kanssa. Ja nyt mä kuitenkin käyn allemenon aikana jo ihan syvässä kyykyssä ja pusersin tosiaan liikkeen pakettiin 33 kilon kanssa! Ja niitä pelkkiä etukyykkyjäkin onnistui tehdä kolmen sarjaa jo 30 kilolla! Että kyllä on aihetta riemuita! Edellinen työntöhihkumiseni oli kuukausi sitten 25 kilolla, joten 8 kilon lisäys tarkoittaa, että oon jossain kohti edes edistynyt. JEEEE!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Julkaisin tän viimeisen kuvan eilen facebookissa ja kirjoitin siihenkin, että sometrendien mukaisesti coolimpaa olis vissiin laittaa kuva omasta treenitrikoiden peittämästä hanuristaan haettuaan ensin sitä optimaalisinta pyllistysposea. Mutta koska mä en oo kuulifitnessmuija, vaan hikinen ja joka puolelta hyllyvä rapakuntoinen ämmä, niin täytyy minun julkaista tällaisia ei niin esteettisiä -otoksia. Siinä se neiti rapakunto puskee ja pusertaa. Ei puutu kuin viikset, niin menisin itä-saksalaisesta kuulantyöntäjästä. :D

Joo, olishan se hienoa, jos näyttäisin nätiltä tanko käsissäni ähistessäkin, mutta kaikkee ei voi saada. Hyvän mielen kuitenkin sain tuosta Punttikarhujen superpäivästä ja hirveesti lisää intoa ja motivaatiota alkaa treenaa painonnostoa viikottaista punttikoulua useamminkin.

Tässä siis tällaiset henk. koht päälimmäiset fiilikset sunnuntaista, mutta tarkemmin juttua päivän opeista tulossa toisessa postauksessa!

Kommentit (7)

Mä niin repesin tolle viiksijutulle!! :D Onnee uudesta enkasta! Mulla kerty mystisesti 4 kiloo nopeesti ruotoon ja tuntuu kun kävelis puujaloilla. Nyt täytyy tsempata, että mahtuu vaatteisiinsa kesällä! Ihanaa, että oot löytänyt lajeja mistä pidät, mulla vieläkin hakusessa.

kyllä niitä kivoja lajeja löytyy, kun menee vaan rohkeasti kokeilemaan vähän epäilyttäviäkin juttuja. Arvaa vaan epäilytti tää painonnosto mua aluksi :D

Paju

No mä jo mietinkin, että missä on kaikki muodikkaan pyllyposetukset! Hyvä, että sä olitkin jo ajatellut asiaa ;)

Ei se tunteiden näyttäminen oo pahasta, tekee todella hyvää välillä, varsinkin se itku. Silloin kun tekee ja yrittää oikein tosissaan ja silti tuntee, ettei onnistu, on ihan tervettä näyttää tunteensa. Voi sitten taas aloittaa puhtaalta pöydältä.

joo eihän se tosiaan pahasta ole toisinaan pillittääkin. Ja aika hyvin onnistuin kuitenkin vielä kokoamaan itseni jatkamaan treeniä, joten sain siitäkin onnistumisen tunteen, etten anatnut paniikille valtaa.

oho! Enpäs ole tuollaista selitystä ennen kuullutkaan. Juu, voihan tässä olla toki jotain ihan fyysistäkin syynä, mutta toisaalta, kun tähän omaan "kohtaukseen" liittyi myös alkava paniikkikohtaus hyperventilointeineen, niin olen enempi psyykkisen syyn kannalla. Mutta kiitos hirveästi tuosta linkistä, oli mielenkiintoinen teksti!