Kirjoitukset avainsanalla Musa Leffat & Kirjat

Ehdin jo lauantaiaamuna miettiä, että pitäisikö mun jättää Helsinkiin reissaaminen ja Amorphis-keikka väliin, kun olo oli melkoisen hutera. Kaktus oli ilmestynyt kurkkuun jo edellispäivänä ja lämpöäkin pukkasi eikä yleistilassa päänsärkyineen ja hengenahdistuksineen ollut todellakaan kehumista. Päätin kuitenkin, että mennään nyt vaikka pää kainalossa, sillä olin odottanut tätä keikkaa jo monta kuukautta ja kyseessä oli ehkäpä koko kesän kohokohta. Ja voi luoja, sitä se todellakin oli. Kaikkia maailman flunssatroppeja naamaan, kassi täyteen nessuja ja menoksi ja olen niiiiiiiin onnellinen, että jaksoin lähteä. 

Mä olen tuntenut suuria onnen tunteita Amojen keikoilla ennenkin, mutta tää ilta Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli jotenkin ihan erityisen maaginen. Keikan ekalla puoliskolla kuultiin mm. akustisia versioita vanhemman pään tuotannosta ja bändin soundia olivat maustamassa Pekko Käppi jouhikolla ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko luritteli säveliä mm. huilulla.

En ole aiemmin kuullut Amorphista akustisena livenä, joten jo noiden herkempien versioiden kuuleminen tutuista biiseistä oli ihan elämys. Vaikka vokalisti Tomi Joutsen omien sanojensa mukaan tuntenutkaan oloaan kauhean kotoisaksi ilman särökitaroiden tukea, niin upealta herran ääni kuulosti kepeämmänkin soitannon kanssa. Ja mitä ylipäätään soundeihin tulee, niin ainakin minun korvaani kaikki toimi teltassa aivan loistavasti. 

Keikan ensimmäisellä puoliskolla koin ehdottomasti illan täydellisimmän hetken. Olin ollut into piukeana siitä saakka, kun bändi joskus keväällä julkisti, että keikalla vierailee Anneke Van Giersbergen, ja vanhana The Gathering -fanina tiesin, että jotain upeaa olisi odotettavissa. Mutta Anneken kanssa yhdessä vedetty Her Alone oli vielä moninkertaisesti mahtavampaa kuin olin osannut odottaa. Mä en pysty sanoin kuvailemaan sitä fiilistä, joka mun kropan läpi kulki koko sen biisin ajan. (FB-statuksessani kerroin biisin menneen niin luihin ja ytimiin, että meinas tulla itku ja pissa. :D) Tomin ja Anneken äänet pelasivat yhteen aivan taianomaisella tavalla. Voisivatko nuo metallimaailman Armi ja Danny pliis pliis pliis jollotella jotain yhdessä levyllekin! 

Toinen ekasta setistä suurella ilolla vastaanottamani biisi oli ehdottomasti Alone, jota hyvin harvoin keikoilla kuullaan, kuten ei oikein muutakaan Pasi Koskisen (Amorphiksen solisti ennen Tomi Joutsenta) ajan materiaalia. Alone kuuluu kuitenkin omien ikisuosikkieni listalle. Myös Skyforgerilta tuttu Silver Bride kuulosti tällä kertaa jotenkin erityisen hyvältä eikä yhtään kuluneelta niin kuin toisinaan tuppaa radiohiteille käymään.

Olin niin pyörryttävässä onnellisuuden tilassa jo ekan puoliskon jäljiltä, että tuntui ihan uskomattomalta ajatella edessä olevan vielä toinen pitkä setti. Väliajan jälkeen nimittäin kuultiin kokonaisuudessaa viime vuonna ilmestynyt Under The Red Cloud -albumi. Jos siis tarjoili keikan eka osakin ennen kuulemattomia esityksiä, niin sitä teki myös toinen puolisko, sillä uusimman levyn biiseistä oli useampikin sellaisia, etteivät herrat olleet niitä vielä koskaan livenä soittaneet. 

Omia suosikkeja Unfer The Red Cloudilta ovat mm. kunnon mörkö-örinää sisältävä Bad Blood ja jo viime syksyn Circuksen keikalla vaikutuksen tehnyt Enemy At The Gates. Unohtaa ei tietenkään voi myöskään levyn sinkkubiisiä Death Of A King, joka on ihan loistava läpileikkaus siihen mitä kaikkea Amorphis oikein on. Biisi toimii keikoilla loistavasti tietenkin myös hyvänä yleisön huudatusmateriaalina. 

Koskettava hetki oli myös Under The Red Cloud -setin päättänyt White Night, joka omistettiin biisissä mukana olevalle Aleah Stanbridgelle, joka menehtyi keväällä syöpään. Laulajatar oli biisissä mukana nauhalta tulleilla osuuksilla ja koko biisin ajan taustalle heijastettuna kuvana. Kaunis kappale ja harras tunnelma.

Pyörryttävää ja kutkuttavaa onnentunnetta aiheuttanut keikka oli siis todellakin kaiken kipeänä bussissa istumisen arvoinen. Ja illasta teki erityisen mukavan vielä se, että sinne yksin suuntaamisesta huolimatta en suinkaan joutunut viettämään iltaani yksin, vaan tutustuin moneen uuteen kivaan ihmiseen. Lyöttäydyttiin itse asiassa yhteen kundin kanssa, jolle myin ylimääräisen keikkalippuni Amorphiksen fb-sivun kautta ja tavattiin sitten muitakin yksin liikkeellä olleita Amo-faneja aina Saksasta ja Puolasta saakka. Ja oman kotikylän tyttöjäkin sieltä yleisöstä löytyi! Että eipä todellakaan tarvinnut viettää iltaa yksin, vaikka lähtiessä niin kuvittelin. 

Eli kaikinpuolin mahti reissu. Kyllä se heittämällä meni tämän kuluneen kesän kohokohdaksi.

Keskityin keikalla musiikista nauttimiseen, enkä siksi lähtenyt erikseen etsimään parempia lokaatioita kuvaamista ajatellen. Mutta kyllä siltä omalta paikalta viimeisestä seisomarivistäkin jokunen ihan semi-ok ruutu tuli. Kamerana oli jälleen Olympuksen PEN E-PL7 kuten lähes aina keikoilla ja kakkulana nokalla 75 mm 1.8.

Vielä tuonne keikalle mennessä minulta lähti ääntä, mutta flunssaisena ei se täpöllä mukana laulaminen ja ihastuksesta kiljuminen ollut ihan se paras juttu, joten lauantai-illasta saakka on ääni ollut ihan Seksipuhelin-Marjattaa. Tai oikeastaan tänään vielä pahempaa. Melkein puhekyvyttömyyden ja viime yönä nousseen lämmön vuoksi sairastinkin tämän päivän suosiolla kotona. Huomenna aion kyllä vääntäytyä jälleen töihin lähtipä ääntä tai ei, kun tänään ei ole enää ollut lämpöä. Kai se kuvattavien ohjaaminen sujuu käsimerkeilläkin. :D

Oliko joku teistä keikalla?? Tai siis tiedän ainakin muutaman olleen, jotka tulitte nykäisemään hihasta, mutta mitkäs fiilikset jäi?

Kommentit (4)

Sennikaani

Meikän aiempi kommentti hävisi mut uusiks :) oli kiva nähdä vaikkakin pikaisesti! Mä siis olin se joka just ennen keikkaa tuli sanomaan moi! Ja oli todellakin aivan huikee keikka!!!

But we're never gonna survive, unless
We get a little crazy
No we're never gonna survive, unless
We are a little crazy

You and I were like the weather
You and I like sun and rain
We deny it when you’re loosing me I’m loosing you
Maybe now we’ll find a way

'Cause I need love, love's divine
Please forgive me now I see that I've been blind
Give me love, love is what I need to help me know my name

Baby,
I compare you to a kiss from a rose on the gray.
Ooh, the more I get of you
The stranger it feels, yeah
Now that your rose is in bloom.
A light hits the gloom on the gray,
I've been kissed by a rose on the gray

Olin perjantaina (edit: eipäs kuin lauantaina, tai siis oikeesti molempina, mut Seal esiintyi lauantaina) ihan rättipoikki töiden loputtua ysin maissa, mutta en kuitenkaan malttanut lähteä kotiin, vaan jäin kuuntelemaan ja kuvaamaan Sealiä.

Siinä missä Ms. Lauryn Hill sai kuvaajat harmistumaan istumalla ekat kappaleet (kuvaajat sai olla lavan edustalla 3 biisiä), aloitti Seal keikkansa ilahduttavan räväkästi. Crazy-hitillään shown avannut herra otti lavan samointein haltuun laidasta laitaan ja näytti selkeästi nauttivan esiintymisestä. Karismaattinen esiintyjä sai ainakin eturivin huutamaan melkoisessa hurmiossa. Kuvaajien poistuttua paikalta Seal hyppäsikin alas lavalta ja antautui iloisesti fanien hiveltäväksi ja voin kuvitella, että siellä on ollut melkoisen iloista jengiä, sillä sivukorvalla kuulemieni lausuntojen mukaan laulajalle olisi ollut melkoisen monta vaimoehdokasta saatavilla. :D

Hyvältä Seal toki kuulosti, mutta kyllä mä vähän mietin, että aika tylsää saapua ison festarin päälavalle esiintymään vain dj:n ja yhden kitaristin kera. Tämänkin artistin tuotannossa olisi potentiaalia ihan kunnon bändin kanssa esitettäväksi ja silloin olisi tunnelma voinut olla vielä monin verroin parempi. Vaikka miehen esiintymisessa ja lauluäänessä ei mitään vikaan ollutkaan, niin kyllä se vähäinen kokoonpano noin isolla lavalla vähän orvolta vaikutti.

Kyllä keikka kuitenkin ihan positiivisen fiiliksen jätti, sillä hittejähän kuultiin tietenkin vino pino ja eihän tuon miehen hyväntuulisuus ja energia voinut olla tarttumatta yleisöönkin. Ja häntä oli vielä erityisen kiva kuvatakin!

Kommentit (2)

eepi75

Ooh. :) Seal oli aikoinaan (noin 25 vuotta sitten, hups) eka suuri musiikillinen idolini ja teinivuosien esikuva. Tuonne keikalle en päässyt mutta hienosti tunnelma välittyy kyllä näistä kuvistakin - kiitos! Mutta keikka taisi olla lauantaina eikä perjantaina? ;)

Veera
Liittynyt2.9.2015

perjantain, lauantai, mitä näitä nyt on... :D Ei oo ihan ajanlasku enää itellä hallussa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Viime viikon perjantaina sai elokuvissa ensi-iltansa blogimaailmasta kertova Onnenonkija, jonka pääosassa bloggaaja Marja Auroraa esittää Minka Kuustonen. Kävin itse katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä ja pääsin samalla jututtamaan itse päätähteä ja elokuvan ohjannutta Ville Jankeria.

Onnenonkija kertoo Marja Aurorasta, joka yrittää saada blogiaan lentoon, mutta taloudellinen menestys, vaan jää saavutamatta. Vanhemmat painostavat hankkimaan oikean työn ja muuttamaan kotoa ja sisko sekä ulosottomies karhuavat saataviaan. Siihen syssyyn, kun sitten tapaa rikkaan suvun Olavin (Olavi Uusivirta), miettii Marja voisiko siinä olla ratkaisu tilanteeseen. 

Heti jo leffan ekat kohtaukset saivat tämän bloggaajan hihittelemään ja nyökyttelemään, niin oli bloggaajatilaisuudessa skumppalasi kädessä poseeraaminen tutunoloista puuhaa. Myös bloggaajakaverin kanssa pidettävät kuvaussessiot tuntuivat enemmän kuin tutuilta. Parikan puputennarit vilahtelevat, Marja ihkuttaa blogissa  saamiaan kosmetiikka tuotteita ja Instagram laulaa. Kun vanhemmat kyseenalaistavat bloggaamisen järkevyyden, kertoo Marja pääsevänsä "viikon päästä siihen portaaliin. Se viisinkertaistaa mun lukijamäärät!" ja on varma, että samalla myös "affi-tulkut" nousevat huimasti. 

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että käsikirjoittaja ja muu tekijätiimi on kyllä todella hyvin lifestyle-blogiskenen ilmiöt opiskellut. Yksityiskohdista huomaa, että blogeja on seurattu pitkään ja hartaasti ja tällainen itsekin blogimaailmasta hyvin perillä oleva katsoja kyllä bongaa sieltä tuttuja juttuja jopa siihen malliin, että mistä blogista tai jutusta on mikäkin läppä saattanut saada inspiraationsa. 

Myös vastaus miksi Marja bloggaa, on kuin suoraan satojen bloggaajien suusta, bloggaamisessa kun hänen mielestään yhdistyy niin monta asiaa mistä hän tykkää: valokuvaus, kirjoittaminen ja muoti. "Mä vähän niinku näen kaiken Instagram -kuvina". *reps*

Marja Auroran nahkoihin solahtanut Minka Kuustonen kertoi lukeneensa paljon blogeja valmistautuessaan rooliin ja huomanneensa, että kirjoitustyyli on monilla bloggaajilla keskenään yllättävän samankaltainen. Vaikka Minka kertoi etsivänsä blogeista myös tyylivinkkejä, kolahtaa häneen kuitenkin eniten sellaiset blogit, joissa uskalletaan kertoa aroistakin aiheista.

Onnenonkijasta olisi helposti saanut tehtyä pelkästään meitä bloggaajia irvailevan elokuvan, mutta Minkan mielestä oli tärkeää, että päätettiin tehdä ennemminkin rakastava elokuva, jossa yritetään ennemminkin ymmärtää tätä ilmiötä ja ihmisiä sen takana. Kyllähän leffa piikittelyä sisältää, mutta se on ainakin näin bloggaajan näkökulmasta just se elokuvan viehätys, pelkkää tyhjäpäistä pissistä Marjasta ei kuitenkaan ole tehty.

Rikkaan suvun poikaa Olavia näyttelevä Olavi Uusivirta oli elokuvassa just niin ihana kuin odottaa saattoikin!

Ohjaaja Ville Jankeri ei tunnustanut blogeja ennen Onnenonkija projektia juuri lukeneensa, mutta Marjan tarinaan oli silti helppo samaistua. Marja Auroran unelma on tulla menestyväksi bloggaajaksi ja tuohon unelmaan ei tunnu kukaan muu uskovan. Ville puolestaan kertoi aina haaveilleensa elokuvaohjaajan urasta, mutta muistaa saaneensa paljonkin pilkkaa ja epäuskoa osakseen. Marjalle vanhemmat ehdottavat elokuvassa farmaseutin ammattia, Villelle kyseisenlainen kohtaus on tuttu omasta elämästä, sillä hän kertoo äitinsä ehdottaneen hänelle ryhtymistä bussikuskiksi, vaikka Ville itse uskoi tuolloin teon alla olleen Pussikaljaromaani -elokuvan menestykseen. Kannattaa siis uskoa omiin unelmiin, vaikka muut ehdottelisivat mitä!

Kun kerran romanttisesta komediasta on kyse, niin kepeää höttöähän Onnenonkija on eikä loppuratkaisua tarvitse paljoa arvailla. Mutta viihdyttävä elokuva kyllä ainakin kaikille blogimaailmaa seuraaville. Ja voisin veikata, että tätä leffaa katsotaan parinkymmenen vuoden päästä eräänlaisena ajankuvana, "ei vitsi, muistatko kun tuohon aikaan kaikki bloggas!?" 

 

Kommentit (0)

 

Koska viikonlopun Kööpenhaminan matkan lähtökohta oli mun halu matkata katsomaan Amorphista johonkin kotimaan rajojen ulkopuolelle, aloitan myös reissun purkamisen täällä blogissa lauantaisista keikkakuvista. Päätin tosiaan jo loppusyksystä, että kun pari vuotta sitten kävin Circle-kiertuetta katsomassa kotimaan lisäksi Oslossa, haluan matkata Under the Red Cloud -levynkin tiimoilta Amo-keikalle johonkin päin Eurooppaa. Siinä sitten keikkapäiviä ja paikkoja tutkaillessa ja omaa kalenteria tutkiessa alkoi toi Köpis näyttää sopivimmalta ja tulkini mieleen, että koska kyseessä on loistava olut-kaupunki, voisi mieheni olla kiinnostunut lähtemään mukaan. Amorphista mulle, bisseä murulle, ja siitähän se joululahja sitten muodostui. 

Kun päästiin lauantaina keikkapaikalle Amager Bioon, oli ensimmäinen kanssakeikkailija jonka ovella bongasin, n 10 vuotias pikkupoika isänsä kanssa. Sisälle päästyämme vastaan käveli vielä pikkuisen pienempi jätkä. Täytyy sanoa, että on kyllä eka kerta, kun näen Amoprhis-keikalla jonkun nallekarhu kainalossa. Ehdittiin siinä jo miettiä, että onko tuollainen ihan normaalia Tanskassa, että ipanoita otetaan mukaan tuollaisille iltakeikoille ja että ei kyllä Suomessa onnistuis. Olikin pakko sitten viereen sattuneilta miehiltä tiedustella asiaa, että onko hommat tosiaan näin paljon vapaampia tuolla tanskanmaalla kuin meidän sääntösuomessamme. No ei sentään, ei kuulema ole mitenkään yleistä sielläkään.

Tultiin sitten siihen tulokseen, että pikkujätkät taisivat olla bändiläisten tai kiertuehenkilöstön perhettä. Hauska oli katsella kundien iloisia ilmeitä, kun toinen sai päälleen monta numeroa liian ison bändipaidan ja toinen olalleen Tales From The Thousand Lakes -levyn kansikuvalla varustetun olkalaukun. Toivottavasti keikka oli pojille ja nallekarhulle ikimuistoinen! 

Minä ainakin olin taas varsin onnesta soikeana ukkojen astellessa lavalle ja täräyttivät keikan käyntiin Under the Red Cloudilla. Edellisestä näkemästäni keikasta oli ehtinyt kulua jo lähes viisi kuukautta, joten jo oli aikakin päästä heiluttamaan nyrkkiä lavan eteen lempimusiikin tahdissa. 

Settilista oli varsin timanttinen sekoitus uuden levyn kipaleita ja hyviä poimintoja vanhemmilta albumeilta, mutta joka kerta sitä on mielessä vielä just joku tietty biisi, jonka haluaisi kuulla. Tällä kertaa odotin kovasti, että sekaan olisi mahtunut uusimmalta levyltä löytyvä Enemy At The Gates, mutta se jäi harmikseni puuttumaan. Mutta paljon muuta mahtavaa 16 biisin mittaiseen keikkaan sitten mahtuikin. Esimerkiksi Koivusaaren kanssa yhdessä öristy Drowned Maid jaksoi ilahduttaa tälläkin kertaa. Under The Red Cloud -albumilta kuultiin nimibiisin lisäksi mm. Bad Blood, Sacrifice, Dark Path ja tietenkin ihan sairaan tykki sinkkubiisi Death Of A King. Se on kyllä varsin voimakas kipale ja passaa hyvin yleisön huudatukseen. "DEATH-OF-A-KING! DEATH-OF-A-KING! DEATH-OF-A-KING!", kajahti yleisöstä varsin jykevästi nyrkkien takoessa tahdissa ilmaa.

Ilta päättyi Eclipse-albumilta tuttuun klassikkobiisiin The Smoke. Eclipse oli ensimmäinen levy nykyisen solistin, Tomi Joutsenen, kanssa ja sen julkaisusta tuli helmikuussa jo 10 vuotta. Olen ekan Amo-keikkani nähnyt Ruisrockissa kesällä 2006 ja siitä saakka se on ollut mun listoilla orkesteri numero 1. Koitin keikalta lähtiessä pohtia, että montako kertaa olen ehtinyt köörin jo livenä nähdä, mutta tarkkaa lukua oli mahdoton saada kasaan. Veikkaus on jossain 15-20 väliltä ja joka kerta se on ollut yhtä siistiä. 

Kiitos siis tästäkin illasta Amorphis! Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odottaa kovin montaa kuukautta.

Kun palasimme keikalta hotellille ja kirjauduin faceen, näin ensimmäisenä ilmoituksen, että Amot on buukattu kotipaikkakunnallani järjestettävään Sotkamon Syke -tapahtumaan ensi elokuussa. Mä niin toivon, että siihen osuisi vapaa viikonloppu töistä, olisi niin siistiä päästä näkemään lempibändi tutuissa kotimaisemissa vaaran juurella!

 

Kommentit (1)