Kirjoitukset avainsanalla Valokuvat

Törmäsin tänään Facebookissa psykoterapeutti Maaret Kallion Lujasti Lempeä -sivulla julkaisuun, jossa hän nosti esille kaksi hänestä lehdissä julkaistua kuvaa ja kertoi toiseen tehdyn pyytämättä korjailua. (Alkuperäistä julkaisun tekstiä on sittemmin kommentoinnin myötä muokattu). 

Kuvapari nostatti kommenteissa kauhistelua, että onpa tosi törkeää ja "kyllä alkuperäinen on paljon kauniimpi ja luonnollisempi". Moni kommentoijista ei kuitenkaan tuntunut tajuavan, että kyseessä oli alunperinkin kaksi täysin eri kuvaa. Ilmeisesti vielä eri kuvaajien ottamaa. Ei ollut kyse saman kuvan photoshoppauksesta.

Koska ihmiset kommenttien perusteella eivät ole yhtään perillä siitä kuinka erinäköiseltä ihminen näyttää erilaisella valolla otetuissa kuvissa, niin oli ihan pakko ottaa parit esimerkkikuvat. Valon suunta, väri ja voimakkuus, objektiivin polttoväli ja kuvakulma. Kaikki nuo on asioita joilla tasan samasta asiasta saadaan järjetön määrä erilaisia kuvia ilman että tarvitsee vilkaistakaan kuvankäsittelyohjelman suuntaan. Postauksen kuvat siis suoraan kamerasta käsittelemättä.

Kammottava vallitseva valo eteisessämme. Kameran suunnasta tulee luonnonvaloa, samoin takana olevasta ikkunasta. Vasemmalla puolella katossa taas on kellertävää valoa tuottava kattolamppu. Kuva otettu ilman salamaa ja on hieman alivaloitettu. Silmäpussit ja juonteet korostuu, ihon väri on samea ja hampaat kellertävät.


Salama heijastettu katon kautta. Ihon väri edellistä normaalimpi, mutta kuva edelleen hieman alivaloinen. Leuan kärki tulee hieman paremmin esiin kuin edellisessä, koska sen alle piirtyy varjo.

Ihan samalla tavalla sitä omin silmin näkee ne omat silmäpussinsa paljon kamalampana sieltä hissin peilistä valon tullessa spotista suoraan pään päältä kuin sitten vaikka hotellin kylpyhuoneen peilistä, missä on ihanat pehmeät valot suoraan peilistä päin. Ja kaikki ne on edelleen ihan yhtä totta. On eri valoja, eri kuvakulmia. Ihan kuten kirjoitin tässä Epäonnistuneet asukuvat -postauksessakin.

Edelleen salama vaalean katon kautta heijastettuna, mutta isommalla teholla. Iho, hampaat ja silmät näyttävät silloin luonnollisestikin vaaleammilta.


Salama kuvan oikealta puolen seinän kautta heijastettuna. Toinen puoli kasvoista enemmän varjossa, joten kasvot näyttävät hieman kapeammilta kuin katon kautta heijastetulla salamalla valaistussa kuvassa. Silmänaluset edelleen aika muhkuraiset.

Suora salama hajottimen kanssa kameran päältä päin lärviä. Sinne katosi monta möykkyä silmien alta! Myös minnihiiri-poskipäät madaltuivat selvästi valon täyttäessä niiden alle tulevia varjoja.


Edelleen suoraa salamaa, mutta vähän turhan ronskeilla tehoilla. Sileni naama entisestään ja pari pientä näppylääkin katosi. Hampaatkaan eivät näytä yhtään niin keltaisilta kuin aiemmissa kuvissa.


Ja sitten vielä sama naama laajakulmaisemmalla linssillä. Johan leveni nenä ihan ilman kirurgia tai photoshoppia.

Kyllä, kuvankäsittelyä käytetään mielestäni esim naistenlehdissä välillä turhan överisti ja julkkiksista muodostuu noiden kuvien perusteella meille joskus hieman epärealistinen kuva. Mutta halusin nyt vaan sanoa, että kaikki ei ole photoshoppausta mikä siltä taviksen silmään näyttää.

Valokuvaus on valintoja. Tyytyäkö siihen tilassa olevaan kammottavaan valoon, vai muokatako sitä? Ottaako ihmisestä kuva läheltä vai kaukaa, ylhäältä vai alhaalta? Valaistako ylhäältä, oikealta vai vasemmalta? Mitä haluan tuoda kuvassa esiin, mitä häivyttää?

Valokuva ei ole absoluuttinen totuus, se on yksi näkymä yhdestä suunnasta, jossain tietyssä valossa. Mutta kuten jo ylempänä sanoin, se totuus vaihtelee ihan yhtä lailla livenäkin. Meidän kaikkien silmäpussit näyttää varsin erilaiselta kattolampun valossa kuin pilvisenä päivänä ikkunan edessä. Ja sä oot loppujen lopuksi ihan sama ihminen olipa valo mikä tahansa.

Kommentit (3)

EL

Hyvä ja havainnollinen postaus!:) Mielestäni kuvankäsittelystä tehdään vähän turhankin isoa mörköä. Kaikkihan riippuu siitä, mitä ohjelmalla on tehty. Itse en omista edes järkkäriä, saatika erillisiä valoja, mutta kuvankäsittelyllä saan kuvista vähän parempia. Myönnän myös joskus vaalentaneeni atooppista ihottumaani, jos se on loistanut naamassa. Katson, että ihottuma ei ole sellaista oleellista juttua, mikä olisi luonnollisuuden nimissä näytettävä. Sitä paitsi voisin ihan hyvin "muokata" naamaani meikin avulla. Miksi meikki on ok, mutta photari ei? Kuvakulmakin vaikuttaa tosi paljon, samoin tausta. Näitä joskus pohdiskelen tällaisesta amatöörikuvaajan näkökulmasta.;)

allie

Eipähän ole sinne Hesarin juttuun korjattu. Ihan selvästihän ne oli kaksi eri kuvaa, taustassakin eroja.  Mutta saipahan Maaret taas paasata : D

Ehdin jo lauantaiaamuna miettiä, että pitäisikö mun jättää Helsinkiin reissaaminen ja Amorphis-keikka väliin, kun olo oli melkoisen hutera. Kaktus oli ilmestynyt kurkkuun jo edellispäivänä ja lämpöäkin pukkasi eikä yleistilassa päänsärkyineen ja hengenahdistuksineen ollut todellakaan kehumista. Päätin kuitenkin, että mennään nyt vaikka pää kainalossa, sillä olin odottanut tätä keikkaa jo monta kuukautta ja kyseessä oli ehkäpä koko kesän kohokohta. Ja voi luoja, sitä se todellakin oli. Kaikkia maailman flunssatroppeja naamaan, kassi täyteen nessuja ja menoksi ja olen niiiiiiiin onnellinen, että jaksoin lähteä. 

Mä olen tuntenut suuria onnen tunteita Amojen keikoilla ennenkin, mutta tää ilta Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli jotenkin ihan erityisen maaginen. Keikan ekalla puoliskolla kuultiin mm. akustisia versioita vanhemman pään tuotannosta ja bändin soundia olivat maustamassa Pekko Käppi jouhikolla ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko luritteli säveliä mm. huilulla.

En ole aiemmin kuullut Amorphista akustisena livenä, joten jo noiden herkempien versioiden kuuleminen tutuista biiseistä oli ihan elämys. Vaikka vokalisti Tomi Joutsen omien sanojensa mukaan tuntenutkaan oloaan kauhean kotoisaksi ilman särökitaroiden tukea, niin upealta herran ääni kuulosti kepeämmänkin soitannon kanssa. Ja mitä ylipäätään soundeihin tulee, niin ainakin minun korvaani kaikki toimi teltassa aivan loistavasti. 

Keikan ensimmäisellä puoliskolla koin ehdottomasti illan täydellisimmän hetken. Olin ollut into piukeana siitä saakka, kun bändi joskus keväällä julkisti, että keikalla vierailee Anneke Van Giersbergen, ja vanhana The Gathering -fanina tiesin, että jotain upeaa olisi odotettavissa. Mutta Anneken kanssa yhdessä vedetty Her Alone oli vielä moninkertaisesti mahtavampaa kuin olin osannut odottaa. Mä en pysty sanoin kuvailemaan sitä fiilistä, joka mun kropan läpi kulki koko sen biisin ajan. (FB-statuksessani kerroin biisin menneen niin luihin ja ytimiin, että meinas tulla itku ja pissa. :D) Tomin ja Anneken äänet pelasivat yhteen aivan taianomaisella tavalla. Voisivatko nuo metallimaailman Armi ja Danny pliis pliis pliis jollotella jotain yhdessä levyllekin! 

Toinen ekasta setistä suurella ilolla vastaanottamani biisi oli ehdottomasti Alone, jota hyvin harvoin keikoilla kuullaan, kuten ei oikein muutakaan Pasi Koskisen (Amorphiksen solisti ennen Tomi Joutsenta) ajan materiaalia. Alone kuuluu kuitenkin omien ikisuosikkieni listalle. Myös Skyforgerilta tuttu Silver Bride kuulosti tällä kertaa jotenkin erityisen hyvältä eikä yhtään kuluneelta niin kuin toisinaan tuppaa radiohiteille käymään.

Olin niin pyörryttävässä onnellisuuden tilassa jo ekan puoliskon jäljiltä, että tuntui ihan uskomattomalta ajatella edessä olevan vielä toinen pitkä setti. Väliajan jälkeen nimittäin kuultiin kokonaisuudessaa viime vuonna ilmestynyt Under The Red Cloud -albumi. Jos siis tarjoili keikan eka osakin ennen kuulemattomia esityksiä, niin sitä teki myös toinen puolisko, sillä uusimman levyn biiseistä oli useampikin sellaisia, etteivät herrat olleet niitä vielä koskaan livenä soittaneet. 

Omia suosikkeja Unfer The Red Cloudilta ovat mm. kunnon mörkö-örinää sisältävä Bad Blood ja jo viime syksyn Circuksen keikalla vaikutuksen tehnyt Enemy At The Gates. Unohtaa ei tietenkään voi myöskään levyn sinkkubiisiä Death Of A King, joka on ihan loistava läpileikkaus siihen mitä kaikkea Amorphis oikein on. Biisi toimii keikoilla loistavasti tietenkin myös hyvänä yleisön huudatusmateriaalina. 

Koskettava hetki oli myös Under The Red Cloud -setin päättänyt White Night, joka omistettiin biisissä mukana olevalle Aleah Stanbridgelle, joka menehtyi keväällä syöpään. Laulajatar oli biisissä mukana nauhalta tulleilla osuuksilla ja koko biisin ajan taustalle heijastettuna kuvana. Kaunis kappale ja harras tunnelma.

Pyörryttävää ja kutkuttavaa onnentunnetta aiheuttanut keikka oli siis todellakin kaiken kipeänä bussissa istumisen arvoinen. Ja illasta teki erityisen mukavan vielä se, että sinne yksin suuntaamisesta huolimatta en suinkaan joutunut viettämään iltaani yksin, vaan tutustuin moneen uuteen kivaan ihmiseen. Lyöttäydyttiin itse asiassa yhteen kundin kanssa, jolle myin ylimääräisen keikkalippuni Amorphiksen fb-sivun kautta ja tavattiin sitten muitakin yksin liikkeellä olleita Amo-faneja aina Saksasta ja Puolasta saakka. Ja oman kotikylän tyttöjäkin sieltä yleisöstä löytyi! Että eipä todellakaan tarvinnut viettää iltaa yksin, vaikka lähtiessä niin kuvittelin. 

Eli kaikinpuolin mahti reissu. Kyllä se heittämällä meni tämän kuluneen kesän kohokohdaksi.

Keskityin keikalla musiikista nauttimiseen, enkä siksi lähtenyt erikseen etsimään parempia lokaatioita kuvaamista ajatellen. Mutta kyllä siltä omalta paikalta viimeisestä seisomarivistäkin jokunen ihan semi-ok ruutu tuli. Kamerana oli jälleen Olympuksen PEN E-PL7 kuten lähes aina keikoilla ja kakkulana nokalla 75 mm 1.8.

Vielä tuonne keikalle mennessä minulta lähti ääntä, mutta flunssaisena ei se täpöllä mukana laulaminen ja ihastuksesta kiljuminen ollut ihan se paras juttu, joten lauantai-illasta saakka on ääni ollut ihan Seksipuhelin-Marjattaa. Tai oikeastaan tänään vielä pahempaa. Melkein puhekyvyttömyyden ja viime yönä nousseen lämmön vuoksi sairastinkin tämän päivän suosiolla kotona. Huomenna aion kyllä vääntäytyä jälleen töihin lähtipä ääntä tai ei, kun tänään ei ole enää ollut lämpöä. Kai se kuvattavien ohjaaminen sujuu käsimerkeilläkin. :D

Oliko joku teistä keikalla?? Tai siis tiedän ainakin muutaman olleen, jotka tulitte nykäisemään hihasta, mutta mitkäs fiilikset jäi?

Kommentit (4)

Sennikaani

Meikän aiempi kommentti hävisi mut uusiks :) oli kiva nähdä vaikkakin pikaisesti! Mä siis olin se joka just ennen keikkaa tuli sanomaan moi! Ja oli todellakin aivan huikee keikka!!!

But we're never gonna survive, unless
We get a little crazy
No we're never gonna survive, unless
We are a little crazy

You and I were like the weather
You and I like sun and rain
We deny it when you’re loosing me I’m loosing you
Maybe now we’ll find a way

'Cause I need love, love's divine
Please forgive me now I see that I've been blind
Give me love, love is what I need to help me know my name

Baby,
I compare you to a kiss from a rose on the gray.
Ooh, the more I get of you
The stranger it feels, yeah
Now that your rose is in bloom.
A light hits the gloom on the gray,
I've been kissed by a rose on the gray

Olin perjantaina (edit: eipäs kuin lauantaina, tai siis oikeesti molempina, mut Seal esiintyi lauantaina) ihan rättipoikki töiden loputtua ysin maissa, mutta en kuitenkaan malttanut lähteä kotiin, vaan jäin kuuntelemaan ja kuvaamaan Sealiä.

Siinä missä Ms. Lauryn Hill sai kuvaajat harmistumaan istumalla ekat kappaleet (kuvaajat sai olla lavan edustalla 3 biisiä), aloitti Seal keikkansa ilahduttavan räväkästi. Crazy-hitillään shown avannut herra otti lavan samointein haltuun laidasta laitaan ja näytti selkeästi nauttivan esiintymisestä. Karismaattinen esiintyjä sai ainakin eturivin huutamaan melkoisessa hurmiossa. Kuvaajien poistuttua paikalta Seal hyppäsikin alas lavalta ja antautui iloisesti fanien hiveltäväksi ja voin kuvitella, että siellä on ollut melkoisen iloista jengiä, sillä sivukorvalla kuulemieni lausuntojen mukaan laulajalle olisi ollut melkoisen monta vaimoehdokasta saatavilla. :D

Hyvältä Seal toki kuulosti, mutta kyllä mä vähän mietin, että aika tylsää saapua ison festarin päälavalle esiintymään vain dj:n ja yhden kitaristin kera. Tämänkin artistin tuotannossa olisi potentiaalia ihan kunnon bändin kanssa esitettäväksi ja silloin olisi tunnelma voinut olla vielä monin verroin parempi. Vaikka miehen esiintymisessa ja lauluäänessä ei mitään vikaan ollutkaan, niin kyllä se vähäinen kokoonpano noin isolla lavalla vähän orvolta vaikutti.

Kyllä keikka kuitenkin ihan positiivisen fiiliksen jätti, sillä hittejähän kuultiin tietenkin vino pino ja eihän tuon miehen hyväntuulisuus ja energia voinut olla tarttumatta yleisöönkin. Ja häntä oli vielä erityisen kiva kuvatakin!

Kommentit (2)

eepi75

Ooh. :) Seal oli aikoinaan (noin 25 vuotta sitten, hups) eka suuri musiikillinen idolini ja teinivuosien esikuva. Tuonne keikalle en päässyt mutta hienosti tunnelma välittyy kyllä näistä kuvistakin - kiitos! Mutta keikka taisi olla lauantaina eikä perjantaina? ;)

Veera
Liittynyt2.9.2015

perjantain, lauantai, mitä näitä nyt on... :D Ei oo ihan ajanlasku enää itellä hallussa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

 

Koska viikonlopun Kööpenhaminan matkan lähtökohta oli mun halu matkata katsomaan Amorphista johonkin kotimaan rajojen ulkopuolelle, aloitan myös reissun purkamisen täällä blogissa lauantaisista keikkakuvista. Päätin tosiaan jo loppusyksystä, että kun pari vuotta sitten kävin Circle-kiertuetta katsomassa kotimaan lisäksi Oslossa, haluan matkata Under the Red Cloud -levynkin tiimoilta Amo-keikalle johonkin päin Eurooppaa. Siinä sitten keikkapäiviä ja paikkoja tutkaillessa ja omaa kalenteria tutkiessa alkoi toi Köpis näyttää sopivimmalta ja tulkini mieleen, että koska kyseessä on loistava olut-kaupunki, voisi mieheni olla kiinnostunut lähtemään mukaan. Amorphista mulle, bisseä murulle, ja siitähän se joululahja sitten muodostui. 

Kun päästiin lauantaina keikkapaikalle Amager Bioon, oli ensimmäinen kanssakeikkailija jonka ovella bongasin, n 10 vuotias pikkupoika isänsä kanssa. Sisälle päästyämme vastaan käveli vielä pikkuisen pienempi jätkä. Täytyy sanoa, että on kyllä eka kerta, kun näen Amoprhis-keikalla jonkun nallekarhu kainalossa. Ehdittiin siinä jo miettiä, että onko tuollainen ihan normaalia Tanskassa, että ipanoita otetaan mukaan tuollaisille iltakeikoille ja että ei kyllä Suomessa onnistuis. Olikin pakko sitten viereen sattuneilta miehiltä tiedustella asiaa, että onko hommat tosiaan näin paljon vapaampia tuolla tanskanmaalla kuin meidän sääntösuomessamme. No ei sentään, ei kuulema ole mitenkään yleistä sielläkään.

Tultiin sitten siihen tulokseen, että pikkujätkät taisivat olla bändiläisten tai kiertuehenkilöstön perhettä. Hauska oli katsella kundien iloisia ilmeitä, kun toinen sai päälleen monta numeroa liian ison bändipaidan ja toinen olalleen Tales From The Thousand Lakes -levyn kansikuvalla varustetun olkalaukun. Toivottavasti keikka oli pojille ja nallekarhulle ikimuistoinen! 

Minä ainakin olin taas varsin onnesta soikeana ukkojen astellessa lavalle ja täräyttivät keikan käyntiin Under the Red Cloudilla. Edellisestä näkemästäni keikasta oli ehtinyt kulua jo lähes viisi kuukautta, joten jo oli aikakin päästä heiluttamaan nyrkkiä lavan eteen lempimusiikin tahdissa. 

Settilista oli varsin timanttinen sekoitus uuden levyn kipaleita ja hyviä poimintoja vanhemmilta albumeilta, mutta joka kerta sitä on mielessä vielä just joku tietty biisi, jonka haluaisi kuulla. Tällä kertaa odotin kovasti, että sekaan olisi mahtunut uusimmalta levyltä löytyvä Enemy At The Gates, mutta se jäi harmikseni puuttumaan. Mutta paljon muuta mahtavaa 16 biisin mittaiseen keikkaan sitten mahtuikin. Esimerkiksi Koivusaaren kanssa yhdessä öristy Drowned Maid jaksoi ilahduttaa tälläkin kertaa. Under The Red Cloud -albumilta kuultiin nimibiisin lisäksi mm. Bad Blood, Sacrifice, Dark Path ja tietenkin ihan sairaan tykki sinkkubiisi Death Of A King. Se on kyllä varsin voimakas kipale ja passaa hyvin yleisön huudatukseen. "DEATH-OF-A-KING! DEATH-OF-A-KING! DEATH-OF-A-KING!", kajahti yleisöstä varsin jykevästi nyrkkien takoessa tahdissa ilmaa.

Ilta päättyi Eclipse-albumilta tuttuun klassikkobiisiin The Smoke. Eclipse oli ensimmäinen levy nykyisen solistin, Tomi Joutsenen, kanssa ja sen julkaisusta tuli helmikuussa jo 10 vuotta. Olen ekan Amo-keikkani nähnyt Ruisrockissa kesällä 2006 ja siitä saakka se on ollut mun listoilla orkesteri numero 1. Koitin keikalta lähtiessä pohtia, että montako kertaa olen ehtinyt köörin jo livenä nähdä, mutta tarkkaa lukua oli mahdoton saada kasaan. Veikkaus on jossain 15-20 väliltä ja joka kerta se on ollut yhtä siistiä. 

Kiitos siis tästäkin illasta Amorphis! Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odottaa kovin montaa kuukautta.

Kun palasimme keikalta hotellille ja kirjauduin faceen, näin ensimmäisenä ilmoituksen, että Amot on buukattu kotipaikkakunnallani järjestettävään Sotkamon Syke -tapahtumaan ensi elokuussa. Mä niin toivon, että siihen osuisi vapaa viikonloppu töistä, olisi niin siistiä päästä näkemään lempibändi tutuissa kotimaisemissa vaaran juurella!

 

Kommentit (1)