Johdatuksena seuraavaan, en voi olla käyttämättä yhden biisin sanoja, tämän lisäsin tekstiini täysin mielivaltaisesti. Olkaa hyvät, tässä tulee yhden sortin Skyfall!

 

This is the end
Hold your breath and count to ten
Feel the earth move and then
Hear my heart burst again

Mä tunnen pientä jännitystä tulevasta. Käännyin väärään suuntaankin matkalla, kun olin jotenkin niin ajatuksissani. 
Olen siis menossa tapaamaan isää, joka on luvannut kertoa mulle yksinhuoltajuudesta ja sen sovittamisesta elämäänsä. 

Kun saavun hänen kotiinsa, mua alkaa hymyilyttään miten selvästi lapsi näkyy siellä, vaikka ei tällä hetkellä olekaan kotona. Hänellä on äitiviikko käynnissä. Isä kertoo, että haluaa aina jättää lapsen tavarat ikäänkuin sille paikalle, johon ne jäivät kun lapsen piti vaihtaa osoitetta, että kun hän taas palaa, niin tietää ettei mikään ole muuttunut menneiden päivien aikana. Niin, että lapsi ajattelisi lapsenomaisesti isän ja lelujen odottaneen häntä juurikin siinä paikassa koko viikon. 
Olen yllättynyt, häkeltynyt ja onnellinen samaan aikaan. En olisi ikimaailmassa itse ymmärtänyt tuollaista asiaa. Tulee fiilis, että tää homma on otettu tosissaan. Siis ihan oikeesti, ajateltu loppuun asti. 

For this is the end
I've drowned and dreamt this moment
So overdue I owe them
Swept away, I'm stolen

En tiedä miksi ajattelen, tai ajattelin, että eronneista pareista aina toisesta tulee se lusmu, joka hakee valmisruoat lapsilleen ja pyörittää Netflixillä ne uneen. Ehkä niitäkin on, ja kaikki kunnia heillekin. Kyllä minäkin sitä joskus teen. Mutta tämä isä ei myönnä lusmuilevansa. Hän kertoo, että oli pakko opetella kokkaamaan ja mainitsee, että joskus palaute tuotoksista on ollut negatiivistakin, mutta mielestäni pääasia on että yrittää. Hellyyttävintä oli, kun hän kertoi ensimmäisenä jouluna googlettaneensa riisipuron teko-ohjeet. Koska riisipuuro kuului lapsensa jouluun.

Hänen elämänsä kaikki palaset asettuivat uudestaan, kun parisuhde päättyi.  Parisuhde, jonka tiimellyksessä oli syntynyt lapsi, pieni ihana lapsi. Hän kuvaili yh-isäksi tuloa mielestäni hienosti ja käytännönläheisesti käyttäen esimerkkiä "jos et vielä sunnuntaina osannut kokata, niin maanantaina piti jo osata".
Siltä hänestä tuntui. Mun oli jotenkin helppoa tarttua kiinni tuohon. 
Näin kotiäitinä oli tietysti aika mieltä ylentävää kuulla myös, kuinka hän oli nyt oppinut ymmärtämään ja arvostamaan minkälaista työtä kotiäidit-ja isit tekevät. Se on jatkuvaa aikatauluttamista ja eteenpäin miettimistä. Jos aiemmin lähditte pulkkamäkeen hetken mielijohteesta, niin nyt on mietittävä, että missä vaiheessa päivää ehdit suihkuun. No siltä mustakin tuntuu aina arkena klo 8-17 välisenä aikana, mutta yksinhuoltajilla se on 24h vuorokaudessa. Ei hitto, jotenkin sekin ajatus sai mut taas havahtuun. 

Huomaan kuinka hullaannun tässä keskustelussa. Voisimme istua aiheen parissa varmasti tunteja ja tunteja. 
Hän kertoo suhteestaan omaan isäänsä rauhallisesti, mutta tietynlaisella paatoksella. Uskon jokaista sanaa. Turvallinen kasvuympäristö, ja se fiilis että aina sai tulla kotiin, vaikka oli mitä touhunnut, on jäänyt vahvasti hänen mieleen. Niitä asioita hän pitää tärkeänä ja vaalii myös omassa isyydessään. Omassa tilanteessaan parhaimpina hetkinä hän pitää niitä, kun he asettuvat lapsensa kanssa vierekkäin iltaunille ja pienokainen nappaa hänen kätensä pienen vartalonsa ympärille. Silloin rehvakkaasta pikkuisesta tulee uudelleen isin pieni vauva ja hän nukahtaa rauhallisin mielin. 
Sen jälkeen isä nousee ja alkaa tekemään töitä. Hän tekee töitä lapsen nukkuessa, koska ei halua käyttää yhteistä aikaa siihen. 
Isä kertoo lukeneensa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta paljon ja se kyllä huokuu hänestä. Hän mainitsee, että ennen lasten tekoa tulisi käydä läpi aihe "meinataanko erota". Mulle tulee väkisinkin mieleen, että sitähän mietitään vakavasti myös ennen naimisiinmenoa. Mekin tehtiin "kaikenvara" paperit jo hyvissä ajoin valmiiksi. Helpompi kuitenkin ne haarukat on jakaa kuin päättää, että missä lapsi tai lapset milloinkin on. 
Saan helposti myös tuosta ajatuksesta kiinni. 

Let the sky fall
When it crumbles
We will stand tall
Face it all together

Tämä isä näkee lastaan siis joka toinen viikko, seitsemän päivän ajan. Ja hän hyvin vahvasti peräänkuuluttaa, että erotilanteissa lapsen vanhaa elämää pitäisi arvostaa paljon. Että ne tutut ihmiset, ympyrät ja rutiinit säilyisivät edes joltain osin,  jotta edes jokin sen pienen elämässä pysyisi muuttumattomana. Nehän ovat niitä jokaisen lapsen turvallisuudentunteen perusedellytyksiä. Harmi vaan, että aina se ei ole mahdollista. Minä uskon kuitenkin aina lopulta rakkauteen, että rakkaus lastaan kohtaan osaa viedä oikeaan suuntaan. Ehkä jonkun mutkan kautta, mutta lopulta hyvä voittaa. Joskushan se voi tarkoittaa myös irtipäästämistä. 
Hän myöntää, että ajatukset ja käytös ovat muuttuneet alun jälkeen. Luonnollistahan se onkin. Alussa saattoi ostaa lahjoja, jotta lapselle tulisi hyvä mieli ja olla kieltämättä asioita joita aiemmin kielsi. 
Mutta nyt on kuulemma saavuttanut tilanteessaan sisäisen rauhan ja on varma päätöksistään. 
Kun kysyn, että missä olette 5v. päästä, niin hänen katse kirkastuu ja vastaa, että me tehdään samoja asioita yhdessä kuin nyt. Lapsen iän myötä asiat voivat saada vaan isompia mittasuhteita. 

 

Where you go I go
What you see I see
I know I'd never be me
Without the security
Of your loving arms
Keeping me from harm
Put your hand in my hand
And we'll stand

Mun mielestä tämä isä on hyvä esimerkki siitä, että kaikki voi, jos vaan yrittää ja haluaa. Hänen työt eivät pääty klo 16 vaan ne jatkuu, ja jatkuu. Hänen sosiaalinen elämä muutti muotoaan ja siihen hän on laatinut selvät sävelet. Tulevan puolison on hyväksyttävä ne tai muuten homma ei skulaa. Toisinkin voisi olla, ja valittevasti varmasti monessa tilanteessa onkin. 
Tää tarina on tietynlainen selviytymistarina tai siis murto-osa siitä. Olen onnellinen, että sain kuulla tämän tarinan ja että sain jakaa sen teille. Kiitos!

"Mun isi on suuri, suurempi kuin punajuuri.
Mun isi on kaunis, kauniimpi kuin nauris.
Mun isi on kiltti, lämpimämpi kuin viltti.
Ei väliä minkä ikäinen,
aina olen sun lapsonen.
Paljon olen saanut sulta,
siis kiitos, kiitos isä-kulta!"

 

Maikku

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram