Luin eilen illalla Vauva-lehteä ja siinä koko kansan äiti Marja Hintikka kolumnissaan kirjoitti periaatteista ja niistä luopumisesta. Se oli mun mielestä hyvä juttu ja olen oivaltanut ihan saman asian. 

Ennen ekan lapsen syntymää kaikki suunnittelee miten lapsensa kasvattaa. Paperilla he ovat täydellisiä vanhempia kun eivät anna tulevalle pallerolle sokeria, mikroruokia, tuttipulloa, lääkkeitä tai syötä lastaan (koska sormiruokailu on pop). Sehän on kiva! 
En minäkään ajatellut, ainakaan noita kaikkia antaa. Näin kahden kanssa harjotelleena uskallan ehkä sanoa, että kaikki ei välttis mene niinkuin suunnittelet. 

Meillä oli selvät sävelet ruokailujen suhteen. Koska minä kokkaan muutenkin, niin luonnollisesti teen myös lastenruoat itse. Enkä (vieläkään) pidä kauhean raskaana hommana kuoria kasviksia ja keittää niitä. Olen tehnyt raskaampiakin töitä elämäni aikana. Olin aika tarkka niissä jutuissa, eikä esikoinen suostunutkaan sitten syömään valmisruokia. Ja tämän takia meinasin saada sydänkohtauksen, kun entinen perhepäivähoitajamme antoi lapselleni balkaninmakkarasta palasen käteen. Ihan oikeasti, se oli AIVAN kamalaa mun mielestä. Minäkään en ole koskaan sitä maistanut:( Toivuin siitä varmaan viikon, ja ajattelin äitini sanoja, että ehkä se ei ole kuitenkaan kovin vaarallista, jos kerran maistaa, kun ei kotona vastaavia tuotteita käytetä. Nyt ajattelen niin ja nauran ensireaktiolleni. 
Sokeria halusimme myös välttää. Noh, kaikkea muuta kolmevee on maistanut paitsi niitä karkkeja. Tai siis viime viikkoisessa ystävänpäivädiscossa oli ollut tarjolla niitä ja taas jäi pari lyöntiä väliin, kun discoilia kertoi maistaneensa niitä. Mutta rytmi korjaantui sillä hetkellä kun sanoi, ettei tykännyt; "hyi, se oli pahaa", ja mietin että noh, ehkä tästäkin tragediasta selvitään.

Periaatteet on vaan periaatteessa periaatteita! 

Jos joskus nukkumaanmenoaika ylittyy hauskan leikin tai muun yhteisen hetken takia, niin mitä hittoa sitten! Jos lapsi haluaa hyppiä kuralammikossa !herranjumala! ilman kumppareita, niin mitä sitten! Silloin olet armollinen ennenkaikkea itsellesi, mutta myös niille kirkkaille silmille jotka loistavat ilosta kun saa tehdä jotain niin hienoa. Kerran hyppäsin itsekin sinne lenkkareissani, en tosin tee sitä enää toiste. 

Me teemme myös sitä välillä, että otamme esikoisen meidän väliin nukkumaan, koska silloin saa itsekkin nukahtaa heti. Jos meikä sulloo n. 3m pelkää jalkaa hänen sänkyynsä niin siitä on ilo kaukana. Siellä ei nuku kukaan. Eikä se lapsi kuitenkaan lopun ikäänsä nuku meidän vieressä, varmasti viimeistään rippileiri katkaisee sen kierteen. Ja jos vastasyntynyt ei nuku omassa sängyssään, niin onko se kamalinta ever, kun olit päättänyt että vanhempien makuuhuone pysyy vanhempien makuuhuoneena. Voin kertoo, ei pysy. Ei se aviovuode ole enää rakkauden harrastamista varten, se on yöllisiä oksennuksia, läpi tulleita pissoja ja maitolammikoita. Mutta hei, ei sitä kestä kuin vuoden-kaks. Jos elät 75 vuotiaaksi, niin pari vuotta on oikeastaan suht pieni aika siinä. 

Tutin esikoinen heitti tontuille ollessaan 2v. 1kk, apua! Ja se vaikutti tasan sinä päivänä ensimmäisiin päiväuniin, niitä hän ei nukkunut ja kyseli pari kertaa tulppansa perään, mutta ei itkenyt, ei kertaakaan. Päästiin siis aika helpolla, kun venytettiin sitä viimeiseen asti(neuvolan ohjeissa sanotaan että tutti tulee jättää pois n. 2 vuotiaana ettei se vaikuta negatiivisesti purentaan).
Antakaa periksi, itsenne takia! 

En kuitenkaan tarkoita, että lapset tulisi kasvattaa ilman rajoja. Ei, ei, ilman rajoja lapsi tuntee olonsa turvattomaksi. Vaikka me annetaan periksi joskus, vain siksi että pääsemme helpommalla niin meillä ei hypitä sohvilla, ei tuoda leluja ruokapöytään, syödään yhdessä ja kiitetään aina kun paikka on. Suu pyyhitään ja kädet pestään, aina. Myös anteeksi pyydetään, aina. Mutta hei, olenko joskus esim.  pienemmän koliikkiaikana hyväksynyt Palomies Samin kanssamme ruokailemaan, no kyllä olen! En vieläkään ole kuolematon. 

Kyllä niitä itkuja on tarpeeksi ilmankin, että menet itse laatimasi kireän linjan mukaan. 

Luoviminen on pienten lasten kanssa on aika hyvä juttu. 
Toisen kanssa on jo paljon rennompi, kolmas varmaan saisi jo vapaan kasvatuksen:) 

ps. Kyllä vanhempikin saa olla itsekäs, niin kauan kun lapsen elämä on turvattu. 
 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram