Pienillä asioilla voi olla iso merkitys. Sen tajusin, kun viikkailin pyykkiä ja eteen tuli tyttöni 50cm kokoiset sukkikset. Ne on aika merkitykselliset pikku sukkahousut. Ne mä jemmaan ja ihastelen niitä sitten, kun lapseni on jo iso eikä yhtään niin viaton, kuin mitä oli kun noita pöksyjä käytti. Siitä pienestä kankaanpalasta pidän kiinni, koska niissä säilyy muistot. 

`Pienet asiat` ovat suurimmaksi osaksi juurikin muistoissa. Tai aiemmin suurelta tuntunut asia tuntuu nyt pieneltä ja se on jotenkin ihanaa. Ensimmäinen perunamuusi, jonka tein miehelleni varmaan viikko tapaamisen jälkeen meni pilalle, se oli hirveetä liisteriä. Olin kauhuissani. Silloin jo tää elämäni suurin ruokakriitikko antoi palautetta. Olis kyllä voinut vaan nieleskellä sen väkisin. Nyt sekin on pieni hauska muisto tällä `taistojentiellä`. Muistan ekan ruusun ja suklaalevyn, muistan mitä esikoisella oli päällä kun lähdettiin sairaalasta. Muistan v. 2009 juhannusfestareiden parhaimman auringonnousun. Mä muistan. 

Muistan mä kyllä paljon pieniä ikäviäkin asioita, joilla on ollut suuret vaikutukset, ei välttämättä minuun, mutta toisiin ihmisiin. Miks ne roikkuu mukana. Tai miksei antais itselleen jo anteeksi. Ehkä kaipaankin anteeksiantoa niiltä toisilta ihmisiltä. 

Ei olis pitänyt alkaa pohtiin niin syvältä. Ehkä sitten, kun se aikuisuus koittaa ja mun muutkin patoutumat poistuu, niin annan niiden ihmisten puolesta itselleni anteeksi. Sitä odotellen.

No, kuitenkin toi `sopivasti onnellinen` on aika hauskasti sanottu. Se on lainattu poikani lempiartistin Robinin laulusta. Aloin miettiin, että miten määritellään, että on tosi onnellinen tai ei onnellinen ollenkaan. Ehkä onneton olotila on helpompi selittää. 

Itse koen tällä hetkellä olevani sopivasti onnellinen, en uskalla olla liikaa ettei vaan jotain pahaa kohta tapahdu. En tiedä miten selitän sopivan onnellisuuden, mutta tässä vaiheessa se kuulostaa hyvältä.

Vietin viikko sitten aikaa hyvien ystävieni kanssa. Olemme kaikki äiti-ihmisiä, mutta nyt kun olimme vain kolmistaan liikenteessä saimme keskusteltua aika syvällisestikin asioista. On niin helppo puhua, kun tietää kelle puhuu ja tietää että aina voi luottaa 110%. On aika tärkeää, että voi joskus puhua niin paljon, että suuta kuivaa ja päätä särkee, kirjaimellisesti siltä tuntui kun aamulla avasin silmäni. En väitä, että pelkällä puhumisella olin saanut sen olotilan, mutta niitä keskusteluja olen miettinyt pitkin viikkoa ja ne kantaa mua pitkälle. 

Olen itseasiassa puhunut viimeaikoina aika paljonkin elämästä ja minun elämästä eri ihmisten kanssa. Kesken lauseenkin saattaa oivaltaa jotain ja jokaisesta jutusta voi oppia jotain. 

Viime aikojen suurin oivallus on ollut se, että kaikkia suhteita tulee huoltaa. Minkään ei saa antaa mennä vain omalla painollaan, koska silloin ne voi ajautua (omasta mielestä) väärään suuntaan.

 Lupaan ei oo viimeinen kerta,

 Nähdään huomenna taas. 

Kun aamulla herään, Mä tuntee voin sen 

Tää on kaunis päivä, Mä oon onnellinen. 

Sama mulle vaik satais, Taivas ois pilvinen 

Tää on kaunis päivä, 

Mä oon sopivasti onnellinen.  

(Robin)

`Lupaan ei oo viimeinen kerta`. Mietippä sitä. Mitäs jos joku olikin viimeinen kerta. Käytinkö sillä kerralla kaiken ajan hyödyksi. Tätä mä mietin. Hittolainen. Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. 

Tänään illalla on ohjelmassa häävideon katsomista naapureiden kanssa. Kylkeen vohveleita, kermavaahtoa ja suklaakastiketta. Ja niin paljon edellemainittuja, että saavutan hyvän sokerihumalan niin ei mene häähommat ihan tunteisiin. Siitä hetkestä otan kaiken irti ja lupaan ettei ole viimeinen kerta.

ps. mä en oo muuten ikinä tehnyt tuulihattuja :)

(julkaistu 2.10.2015)

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram