Tituleeraan itseäni aina aktiiviseksi ihmiseksi. Kunnes tulee sadepäivä tai pahimmassa tapauksessa useita sellaisia peräkkäin. Mun askel hidastuu, mieli ahdistuu ja silmämunatkin harmaantuu niin paljon, etten enää nää mitään muun värisenä. 

Eilen makailtiin sängyssä lasten kanssa pitkin päivää ja haistoin ensimmäisen kerran ulkoilmaa klo 18, jep. Huomioliivit päällä seistiin pojan kanssa tuulessa ja ihmeteltiin miten paljon lehtiä lentää. Yritin juoksuttaa häntä mahdollisimman paljon, että energiaa kuluisi. Oltiin kaks toopea siellä pimeydessä, mutta onneksi ketään muuta ei ulkona näkynytkään. Toisaalta, ei se ole niin vakavaa jos lungitaan vaan koko päivä. Ihan sama, jos pari päivää menee näin. Kun ei meillä ole mihinkään kiire. Me saadaan luoda oma työjärjestyksemme ja välillä se on tyhjää täynnä. Sitäkin voisi tietysti arvostaa, eikä valittaa aiheesta. Mulle tulee vaan tosi helposti huono omatunto, jos en tyyliin paranna jotain tappavaa tautia yhdessä viikossa. Kyllä ny kaikkien yks sellanen pitäs tehdä. 

Sitten, kun lapset illalla nukahtaa, niin me olemme hetken hiljaa, ihan vaan varmistaaksemme, että he vaipuvat syvään uneen. Sen ajan me molemmat koodailemme. Minä kirjoitan tätä diarya ja mieheni katselee golffia. Tämä kirjoittaminen on niin koukuttavaa, että tekis mieli koko ajan naputella jotain. Onneksi puolisoni on mukana tässä, eikä kiukustu menetetystä huomiosta(siks koska saa pelata pleikkari hyvillä mielin). Että on se parisuhteen huoltaminen inasen myös itsestä kiinni. Ei sitä `sivuun lipumista` ihan pelkästään ruuhkavuosien piikkiin voi laittaa. Eikä meillä edes ole ruuhkavuodet nyt, koska me kolme laiskotellaan kotona ja vain yksi tekee duunia. Ai kauhee, ihan tulee hiki ajatuksestakin, että pitäs viedä lapset hoitoon ja itse palata töihin. Huh! Ei vielä. Vielä haluan kärsiä näistä masentuneista sadepäivistä. Haluan velloa tässä ihanassa itsesäälissä ja kertoa siitä teille. Ja tiedän, että näitä paskatukkapäiviä tulen kaipaamaan, kun nämä loppuu.

Olen tällä viikolla kirjoittanut, että olenko huono äiti, jos käyn ulkona silloin tällöin. Kun nuorempi lapseni on siis 5,5kk. Saattaapi olla, että jonkun sormea heristyttää, mutta varo kramppia, en ole muutenkaan perfecto. Olenkin nyt aamusta alkaen kaivellut itseäni esiin, koska tänään kaivan myös pöytälaatikkofirmani esiin ja lähdemme `metsästysretkelle`. Puhemiehet ja sinkkulikat ovat valmiina, oletteko te, Tampereen kollit? Eli ihan sama vaikka sataa, tänään ei masistella!

 

Ihanaa viikonloppua kaikille!!

 

ps. teen edelleen tutkimusta, että huomaako sinkkumies naisen sormessa olevat sormukset...eli to be continued, stay tuned:)

 

Kommentit (4)

kaunisolo
Liittynyt13.10.2015

hei, kiva ja mielenkiintoinen blogi sulla :) hauskaa seurata kotiäidin arkea vaikka itselläni ei vielä lapsia olekkaan :)

Elli

Hei! Löysin vasta tämän sun blogin ja tässä ihan huomaamatta taisi vierähtää tunti työaikaa vanhoja postauksia lukiessa... Monet kirjoitukset voisi olla suoraan mun omasta päästä, niin samoilla linjoilla mennään :) Itselläni on kaksi poikaa, 4v. ja 1v10kk, ja tänä syksynä olen palannut työelämään vajaan kahden vuoden kotiäitiyden jälkeen. Nuoremman syntyessä esikoinen oli 2,5v. eikä se eka vuosi kahden kanssa tosiaan aina ollut helppoa saati herkkua, välillä päivät mateli ja itseni tunsin maailman huonoimmaksi äidin tekeleeksi, joka kadehti naapurin reippaalta ja pirteältä näyttävää kotiäitikollegaa... Mut vaikka muutaman päivän voisi pois vaihtaakin, niin kaikkineen sitä muistelee nyt lämmöllä :) Eikä tää elämä kauheaksi härdelliksi muuttunut nyt töiden alkaessakaan, vaikka sitä pelkäsinkin etukäteen. Kuitenkin, pointti oli se, että kiva blogi, jatka samaan malliin!!

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram