Silloin, kun muutin tänne menaisten sivuille kirjoittamaan, niin jätin Bloggerin puolelle paljonkin juttuja. Julkaisen tässä taas yhden niistä. Osalle tuttu juttu, mutta ehkä joillekin vielä uusi. Ennen seuraavaa uutta tekstiä, tässä minun Pitkä juttuni. 

Mulla on issue, ongelma, päänvaiva, murheenkryyni, mitä näitä nyt on. Se on tutuille tuttu aihe, vieraille varsin vieras. Ennen kuin aloitan, haluan sanoa heti kärkeen, että kyseessä ei ole marttyyrinen avautuminen, huomionhaku ja ymmärrän etten ole ainoa. Tämä minun probleemos on henkilökohtainen, eikä sitä voi verrata kehitysmaiden ongelmiin. Tämä painii eri kastissa. Tällä ei ole mitään tekemistä nälänhädän tai niiden albiinovainojen kanssa. Ei siis tule linkittää näitä asioita yhteen. Olen täysin realistinen ihminen ja ymmärrän mihin lokeroon tämä ongelma kuuluu. Enkä kaipaa kenenkään voivottelua, haluan vain kertoa tämän, koska on ollut mulle ongelma ja luoja tietää, tulee olemaan sitä minulle lopun elämääni.
Suurin salaisuuteni on numero 187cm. Jos joku kysyy, niin sanon aina olevani 185cm. Toi kriittinen plus kaksi senttiä kuulostaa paljon pahemmalta. Se on aina ollut niin. Tai syntyessäni olin 50cm pitkä, eli ihan normaali. 6 vuotiaana olin 127cm pitkä. Googlasin juuri lapsen pituus -hakusanalla ja löysin taulukon jossa oli määritelty 6v. lapsen koko näin:

IKÄ 6v. PIENI LAPSI 108cm, KESKIKOKOINEN LAPSI 118cm, SUURI LAPSI 127cm.

Suuri lapsi, great! Tulipas hyvä mieli. Ei ole muuten yhtään luokkakuvaa jossa olisin ollut muuta kuin ainakin päätä pidempi muita. Tuossa lienee selitys. 
Yksi muisto on ala-asteelta, kun discon jatkoilla olin sopinut erään pojan kanssa, että ollaan `kimpassa`. Tai siis se oli vielä vähän sellaista haistelua, että oltaisko. Muistan sen puhelun disen jälkeen varmaan lopun elämäni, kun hän soitti ja sanoi, että ´voimme olla kimpassa, mutta yhdellä ehdolla, emme voi koskaan tanssia hitaita`, siis mun pituuden takia. Se kommentti tuntuu edelleen inhottavalta. Olis pitänyt lyödä luuri korvaan siltä istumalta.
En ole koskaan osannut nauttia tai arvostaa tätä osaa itsessäni. Olen jokuset keskustelut käynyt äitini kanssa tästä aiheesta. Hän on yrittänyt tsempata mua, mutta jostain syystä mitkään tsempit eivät ole minua auttaneet. Koen ahdistusta, kun nousen kahvilassa pystyyn hakeakseni santsia. Ravintolassa en mielellään mene tiskille pönöttämään, tykkään pöytiintarjoilusta. Matkustaessani ruuhkaisissa paikoissa tunnen itseni sirkuseläimeksi, jota katsotaan pitkään ja kuiskutellaan. Kumma ettei kukaan ole vielä alkanut kuvaamaan minua (tai en ainakaan tiedä sitä). Viimeksi viikko sitten saapuessamme kohteeseen, ruuhkainen terminaalin aula sai minut taas kiroilemaan mielessäni. Känninen äijä tulee viereeni ja alkaa huutamaan, siis ihan oikeesti huutamaan `katos vaan, nyt on kyllä pitkä tyttö, ohhoh, pelaakohan se koripalloa, ohhoh, kuinka pitkä sä oikeen olet, on kyllä pitkä, katos pera, on kyllä pitkä` :(. Sitten kaikki muutkin ympärilläni kiinnittävät siihen huomiota ja sehän onkin just se mitä inhoan. Tekee mieli vain juosta pois. 
Välillä vastailen näille ihmisille, välillä en. Useimmiten en edes katso päin, jolloin saan kuulla huonosta käytöksestäni kommentit. Ja hei, noi koripallo ja lentopallo -kysymykset, ihan tosi. Äiti joskus sanoi, että vastaa kysyjälle kysymyksellä `pelaatko sinä minigolffia?`. Olen käyttänyt sitä joskus. Se on ihan hauskaa. Joskus vastaan pituuttani kysyvälle, että 145cm, silloin he hämmentyvät. Hommahan on muuten niin, että lähes 90% kysyjistä ovat miehiä, kaiken ikäisiä. Mietin varsinkin silloin henkanbaari aikoihin, että jos näytin jonkun mielestä kiinnostavalta ja hän päätti tehdä muuvin, minkä helvetin takia hän pääty ekana kysymään mun pituutta, MIKS? En minäkään mennyt keneltäkään kysymään, että montakos kiloa se vaaka näyttää sun kohdalla?.
Olen kuullut itseäni kuvailtavan näin; pitkä, vihainen nainen. Sellaiseksi olen muuttunut, kun on oikeen rässätty tällä asialla. What ever!

Välillä kauppajonossa mua ihmetyttää se, että jengi luulee mun olevan niin korkealla, etten kuule heidän kommenttejaan. Kyllä minä muuten kuulen, varsinkin koska osaan odottaa niitä. Se on inhottavinta. Tästä asiasta on tullut mulle niin iso patti, etten pysty sulkemaan sitä mielestäni. Ajattelin aina teininä, jolloin tää tuntu vielä pahemmalta, että sitten aikuisena olen niin kypsä, ettei se mua enää haittaa. Se aikuisuus sais kohta alkaa tulemaan vastaan, ei oo meinaan vieläkään hellittänyt. 
Mä kärsin valtavasti aina kenkäkaupoissa, kun en voi ostaa sellaisia popoja jotka haluaisin. Mekko voi näyttää kivalta päälläni, mutta jalkaani laittamat järviset (suksimerkki Järvinen) pilaa kokonaisuuden. Mua harmittaa niin paljon yhdet hemmetin kengät, että tippa silmässä puen niitä kolttuja päälleni ennen juhlia. Omat hääni vietin onnellisesti maailman matalammissa ballerinoissa, kun niitä ei kukaan nähnyt mekkoni alta. Että tiedoksi vaan teille, jotka olette ihmetelleen rumia kenkiäni juhlissa, en tosiaan haluaisi käyttää niitä, mutta ennemmin ne kuin 195cm. 
Housuja saan metsästää kissojen ja koirien kanssa. Rakastaisin käyttää maximekkoja, mutta tiedätte varmaan sen polvimittaisen mekkotyypin, niitä ne on mulle. 
Monilla on varmaan vastaavia `ongelmia`. Kertokaa,  heräänkö vain jonain aamuna parantuneena vai vaivaako tämä neuroosi minua lopun elämän? 
Olen muuten suhteellisen itsevarma ja tämän ikäisenä osaan jo kävellä selkä suorana kadulla, mutta edelleen kommentit saavat minut loukkaantumaan. Olen hyötynyt tästä pituudestani parissa eri jutussa. Toinen on alaikäisenä baariin pääsy ja toinen hankalan asiakkaan kanssa tapaamisen päättäminen. Kerran nousin seisomaan ja pyysin agressiiviseksi muuttunutta miestä poistumaan huoneestani. Sillä oli varmaankin psykologinen vaikutus, onneksi tehos!
Olen hyväksynyt, että sääriluiden lyhennystä ei voida totetuttaa ja että miestäni tämä ei haittaa. Miks muuten multa kysytään sitäkin, että `onko sun mies sua pidempi?`, mitä mun miehen pituus mihinkään vaikuttaa, kertooko se siitä jotain? herttinen sentään. 
Olen myös ymmärtänyt, että harva yrittää minua loukata niillä kysymyksillään. Se ei valitettavasti silti enää auta minua jaksamaan niitä kommentteja. Ehkä olenkin niin lapsellinen vielä?!
Ja nyt te kaikki ihanat tutut ihmiset. En ole koskaan loukkaantunut teidän kysymyksistä. Olen vain saanut tarpeekseni niistä kysymyksistä joita tuntemattomat minulle esittää. Sen takia en jaksa innostua enää teidänkään esittäminä niistä, mutta silti käsi sydämellä; en ole loukkaantunut. 
Tämmönen deeppi juttu tällä kertaa. En ole tekstistä huolimatta menettänyt elämänhaluani. Olen ihan sama tyyppi joka nauroi omissa häissään alttarilla ja kaikkialla muuallakin. Tää on mun henkinen kompastuskivi. Ehkä vielä joskus hyppään näillä kintuillani sen kiven yli.

-m, edelleenkin vaan 185-

 

Kommentit (4)

Nunu
Liittynyt4.11.2015

Hyvä kirjoitus! Tähän voi varmasti samaistua moni muukin, joka eroaa jollakin "erilaisuudellaan" joukosta. Niinhän se valitettavasti on, että humalatila saa ihmisten kielenkannat aukeamaan ja jokainen kohtaamasi ihmettelijä varmaan luulee olevansa ensimmäinen laatuaan. Näytät upealta!

Elli

Sä oot upea! Pitkä ja hoikka, sehän on jokaisen naisen unelma :) Myös missejä ja malleja katsotaan pitkään, ota se positiivisena asiana :) Ehkä se pituuden ihmettely miesten osalta kertoo jotain miehen omasta itsetunnosta, pitkä nainen mielletään vahvaksi naiseksi. Myös henkisesti vahvaksi. Hyvin lyhyet naiset puolestaan saavat aina kokea väheksyntää ja heitä saatetaan pitää jotenkin heikkoina ja lapsenomaisina.

maikkuy
Liittynyt22.10.2015

Kiitos Elli!

Niin, kai se vaan niin menee, että koskaan ei ole hyvä.. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä :) :)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram