Palautuminen viime vklopun reissusta on kestänyt yllättävän kauan. Vaikka edellisessä uhosin, että vanhalle tekijälle ei tuota vaikeuksia, niin kyllä tämä palautuminen ainakin tuottaa. Väsymys ei meinaa hellittää, vedinhän kuitenkin reissussa kokonaisen vuorokauden samoilla silmillä. Matka oli kiva ja olen onnellinen, että lähdin mukaan, mutta ei ole kotiäidillä helppoa, kun silmät ei pysy auki ja kolmas litra kahviakaan ei enää auta. 

Dinnerillä olimme Tallinnan Televisiotorinissa. Paikka oli hieno ja ruoka oli hyvää. Suosittelen!

Palautuminen arkeen on tosiaan ollut odotettua vaikeampaa. Joku voi olla sitä mieltä, että helppoahan se on kun saa jäädä kotiin maanantaiaamuna, mutta enpä tiedä. Ehkä koen kuitenkin sen toimiston jakkaran helpommaksi paikaksi, kuin kotisohvan kahden palleron kanssa. Puolensa toki molemmissa. 

Vanhempien reissujen jälkeen lapsista huomaa sen, että he ovat tajunneet jomman kumman poissaolon. Myös kumppanista saattaa huokua jonkin sortin katkeruus aiheesta. 

Meillä on aika selkeä ja uskoisin, että perinteinenkin jako menoissa. Juhlista äiti lähtee kotiin lasten kanssa parin tunnin jälkeen ja isä tulee sitten kun tulee. Meidän kaveripiirissä on ollut varmaan kahdetkymmenet 30v. juhlat, valmistujaiset, häät ja polttarit joista olen joko raskauden, vastasyntyneen tai muun lapsiin liittyvän syyn takia jäänyt pois. Tottakai olen. Olenhan päättänyt lapsia tehdä. Ja niinkuin aiemminkin olen maininnut, niin olen kyllä juoksuni juossut. Siis ne yöjuoksut. Eikä mua haittaa ne juhlat. Ainakaan joka kerta. Se etten nää ystäviä, se mua haittaa.

Kotiäitinä olen keskimäärin 45h/vk lasten kanssa kotona yksin arkipäivisin. Miinus n. parin tunnin päikkärit per päivä, mutta enhän minä silloinkaan ole ns. vapaa. Puolison kotiin tuloa odotan joka päivä, kovasti. 

En siksi, että tarvitsisin apua lastenhoidossa. Kaipaan seuraa, juttuseuraa. En useinkaan jaksa lähteä mihinkään arki-iltoina, koska silloin täytyy tehdä kaikki loput kotihommat mitä en vielä ollut ehtinyt tekemään. Ja askareita on kiva tehdä yhdessä, siinä voi samalla sitten kertoilla kuulumisia. Siis minun mielestä se olisi kivaa.

Mieshän ei tätä asiaa pysty ajattelemaan näin. Vaan hän haluaa hiljentyä ja rauhoittua työpäivän jälkeen. Siellä hän on 8h höpötellyt, monilla eri kielilläkin ihmisten kanssa eikä kaipaa mitään puheripulia enää illalla. Saatika imuria tai extempore ajatusta eteisenkaapin siivoamisesta. 

Ollaan siis hieman eri lähtötilanteissa jokaiseen arki-iltaan. Mun tekis mieli heittää paistinpannu seinään, kun se mun kovasti odottamani juttukumppani istuu sohvalle, heittää sukat jaloistaan lattialle(!) ja alkaa selailemaan sosiaalistamediaa. Minä olen ehtinyt selaamaan sen päivän aikana niin monta kertaa, että voin kertoa ne kaikki jutut hänelle. En jaksa enää olla hiljaa! 

Kuitenkin kunnioitan häntä ja haluan suoda hälle sen rauhoittumisen hetken. Kauaa se ei kestä, siitä pitää huolen pikkuiset ja vikkelät jalat. Ehkä ne sukat lattialla ei olekaan niin vakava asia, hän kuitenkin tulee joka ilta töistä kotiin ja on maailman paras isä meidän lapsille.

Haluan olla hyvä kumppani, vaikkakin sen takia täytyisi joskus tukkia oma suu. Ja toisaalta, mä puhun päivisin niin paljon itekseni, että ehkä mullekin tekis hyvää olla välillä hiljaa. Ja heittäytyä sohvalle. Hui!

Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen urheilin paljon ja otin omaa aikaa itselleni. Nyt en ole sitä tehnyt ja se alkaa kohta kaduttamaan.

Minulla on n. 8vk välein treffit mun lapsuundenystävän kanssa, se 2-3h on ihan parasta. Hän on siis minun kampaaja. Siitä en luovu, vaikka synnyttäisin vielä 10 lasta lisää. Se on mun aikaa vaikka silloinkin saatan olla yhteydessä kotiin, useammankin kerran. Olen myös sopinut muutaman likkojen reissun tälle syksylle, koska niistä saa henkistä virtaa niin paljon lisää, ettei se fyysinen väsymys reissujen jälkeen ole loppupeleissä ollenkaan niin kauheeta.

Vaikka olen siis jokuset bileet joutunut passaamaan niin parit tärkeimmät on paljon ennemmäin kuin jokaiset semihyvät. Laatu korvaa määrän. Otan siis aikaa itselleni nytkin, välillä tuntuu ettei nämä muutamat, satunnaiset kerrat kuitenkaan taida ihan riittää. Tänään, kun itkin kohta 3v. pojalleni  ´en ole mikää sylkykuppi vaan nyt te alatte arvostamaan mua`, niin tajusin, että jotain on vähän pielessä. 

Ehkä ne arkiset asiat ovat kuitenkin vielä tärkeämpiä kuin yksi hotellimatka Viroon. 

Kotiäitinä oleminen on kiikkulaudalla tasapainottelua. Välillä toinen pää saattaa laahata maata, mutta kyllä se sieltä taas vaakatasoon nousee. Helppoa ei tämäkään ole, mutta tarviiko sen olla? Ei mikään muukaan duuni ole helppoa. Tai tasapuolista. Jos elämä itsessäänkään ei ole tasapuolista niin miten miehen ja naisen välinen suhde voisi olla. Ehkä laskeminen, että monissako juhlissa toinen on tänä vuonna käynyt, ei ole tasapuolisen suhteen perusta tai tarkoitus. Lasketaan ennemmin halausten määrää ja tsempataan niissä.

 

(Julkaistu 24.9.2015)

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram