Tällä viikolla on ollut monenlaista. Sairastelua, opiskelua, keskustelua ja kompastelua. Koulupäivää jännitin, koska ajattelin etten pysy hereillä huonojen öiden takia. Kuinka ollakaan, se oli tämän viikon energisin päivä. En muista mistä viimeksi innostuin yhtä paljon kuin tilinpäätösanalyysistä ja vakavaraisuusasteen laskemisesta. Päivän päätteeksi olin edelleen virtaa täynnä. Kotona olin tehokas eikä hermotkaan tainnut mennä kertaakaan. Päästäni pursusi ajatuksia, joita halusin jakaa mieheni kanssa. Puheripuli on ehkä oikea termi siihen olotilaan. Edelleen, kaksi päivää jälkeepäin olen suhteellisen hyvinvoiva. Tietysti näihin menneisiin vuorokausiin on jo mahtunut kiukkuja ja kyyneleitä, mutta ne eivät ole menneet liikaa tunteisiin. Ja koen olevani nyt jotenkin selväjärkinen. Tämäkin olo on varmasti normaalia tässä maanis-depiksessä, ja koska te, lukijat jo tiedätte minun olevan sellainen, niin ymmärrätte miksi toisinaan laahaan maata pitkin ja toisinaan olen onneni kukkuloilla:)

Kirjoitin taannoin, että olen syrjääntynyt omasta elämästäni. Pohtinut pääni puhki, että mitä tää elämä oikeen on ja mitä täällä pitäs tehdä. Ymmärsin, että joku multa menee nyt ohi. Tällä viikolla olen tajunnut, että mikä se jokin on. Kaipaan aivojumppaa, oikeita asioita ja rahaa. Siis nyt en tarkoita fyysisiä euroja, vaan työtäni finanssialalla. Tämä kouluprojekti äitiyslomalla oli siis mitä parhain päätös. Muutaman illan ja yhden kokonaisen päivän uhraan kuusta tälle ja olen huomattavasti pirteämpi, eli myös mukavampi äiti, vaimo ja ystävä. 

Mietin, että en voi olla ainut joka kokee, että välillä elämässä saisi olla muutakin sisältöä kuin vaipat ja kurahanskat. Tästä innostuneena kysyin seitsemältä supernaiselta, että mitä he kaipaavat. Supernaisiksi kutsun heitä kaikkia, koska ovat kaikki äitejä eli yli-ihmisiä:) Pari äitiä kaipaa puolison kanssa kahdenkeskistä aikaa, pitkäksi venyneitä iltoja viinilasien kera ja sponttaaneja matkoja. Myös elämä ilman jatkuvaa aikatauluttamista pyörii heidän mielessä. Yksi äiti muistelee lämmöllä mahdollisuutta lähteä lenkille ilman, että sitä pitää sopia kalentereiden kanssa seuraaville viikoille. Muutama muukin mainitsee, että voisipa urheilla enemmän ja silloin kun huvittaa. Myös edellinen `huoleton`elämä, reissut ilman päiväunia ja pissataukoja käy välillä toisten mielessä. `Ei mitään luksusta, enemmänkin arjen luksusta`, tiivistää aika hyvin varmaan kaikkien ajatukset.  Mua hymyilyttää nää vastaukset. Kaikki on niin vaatimattomia. Kukaan ei halua tähtiä taivaalta, kaikilla on jalat maassa. Kaikkien toiveet on niin pieniä, arkisia asioita. Taas tämä, pieniä asioita joilla on suuri merkitys. 

Vaikka mä kaipaan tota numeroiden pyörittelyä, niin yhtälailla kaipaan noita kaikkia asioita mitä tossa yllä on mainittu. Varsinkin toisen lapsen myötä ravintolaillallinen puolison kanssa tuntuu lottovoitolta. Urheilun kanssa olen jo luovuttanut. En jaksa enää taistella sen asian kanssa, vaan olen myöntynyt ja päättänyt, että urheilen sitten joskus ja siihen asti yritän kävellä silmät kiinni irtokarkkihyllyjen ohi. Aikataulut ei ole ollut mulle ikinä ongelma, eikä mulla aikaisemmin ollut ikinä kiire, kun olin aina tuntia aikaisemmin paikalla. Nykyään olen aina myöhässä ja kiireinen ja mä vihaan sitä.

Me kaikki siis painitaan samojen asioiden kanssa. Se on rauhoittavaa tietää. Jotenkin mietin kuitenkin, että onko meidän ikäpolvella romantisoitunut kuva elämästä ja arjesta? Mitä mä tai me oikeen odotettiin elämältä. Tätähän tämä on, samoja juttuja päivästä toiseen. Sitten, kun alan miettimään sitä, niin alkaa ahdistaan, paidankaulus kuristaan. Kuuluisko elämässä sittenkin olla jotain arjen lisäksi? Justhan me eilen illalla laitettiin lapset nukkuun ja taas oli jo sama rumba käynnissä. Mihin nää päivät oikeen sujahtaa? Huhhei sanon minä. On tää melkosta hommaa. Olen nyt väsyttänyt itseni taas tällä kaikella pohdinnalla. On siis lopetettava tältä erää.

Terkkuja teille kaikille tytöille joita ahdistelin tänään kysymyksilläni, olette ihania! 

-Maikku

ps. Olen siis oikeasti ihan tervejärkinen nuorehko nainen, enkä käsittääkseni sairasta mitään mielenterveydellistä poikkeavuutta, enkä lainkaan halua vitsailla asialla. Minulla on vain lievästi outo itseironinen huumori. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram