Kun vauvamössöistä siirrytään "normiruokaan", niin on kai luonnollista, että lapsella kestää totuttelussa tovi. Meidän Esikoinen ruokaili suurinpiirtein haarukalla ja veitsellä sisäfilepihviä yksivuotiaana, niin ajattelin toki toisen tekevän samoin. Tämä neiti-ihminen on vaan inasen erilainen laatuaan. Lusikan ottaa kyllä käteensä, mutta suuhun se ei mene. Parasta on hieroa sitä tukkaan tai hakata pöytään, jonka jälkeen se lentää komeassa kaaressa johonkin, ehkä samaan paikkaan jossa on jo valmiina muki ja osa ruoista. 

Ja tämä tällainen brutaali käytös keittiötiloissa on minulle aivan uutta, koska poikamme on siis aina ymmärtänyt syömisen päälle ja pistellyt kaiken nätisti suuhunsa, pyyhkinyt suupielet ja noussut pois pöydästä kiittäen. Nyt tämän tytön kanssa olen pulassa. 

No, jos tämän muun oheistoiminnan unohtaa, niin ensimmäiset karkeat ruokapalat saivat hänet oksentamaan ja pistämään suunsa visusti kiinni. Nälkälakko, aika perus nuorilla naisilla jossain vaiheessa, mutta en olisi vielä toivonut ensimmäistä. Tätä kesti muutaman päivän. Sitten sain antaa kädellä esim. perunan palan suuhun, mutta en lusikalla. Niin sain menemään ehkä 1/4 perunaa, parina päivänä. 

Perinteinen rakettispagetti oli ihanaa sylkeä pois ja siitä sai myös mukavan pinsettiotteen, jolloin sen saa asettumaan ihanasti niskatukkaan. Usein näissä hetkissä lentää tietysti myös kilo unihiekkaa silmiin ja eli sitten lopuksi kaivoin spagetit ja perunat silmämunista. Aah! Miten voikin olla niin sotkuista ja tahmeaa, että painepesurilla tarvis keittiö käydä läpi jokaisen kerran jälkeen. Unohtuuko tää kaikki sättääminen, kun sen aika on ohi vai oliko tosissaan ensimmäiseni ihan erilainen? Pitkää pinnaa, tiskirättiä, ihmesientä ja talouspaperia, ei ruokahetkiin muuta tarvita. 

Nyt kun reenailua on takana pari viikkoa, niin suu on alkanut aukeamaan. Ehkä hälle iski lopulta järjetön nälkä ja piti antaa periksi. Lusikkaa hän ei saa käteensä vieläkään, edetään nyt hitain askelin kohti siististi syövää ja hyvät pöytätavat omaavaa lasta(in my dreams). 

Pienten lasten kanssa elämä on täynnä vaiheita. Nyt on tämä ja kuukauden päästä ollaan taas erilaisissa hommissa. Toisaalta, se tekee tästä elämästä mielenkiintoista kun ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tulee. Lapset tekevät elämästäni elämäni!

Alussa oleva mehevä kuva on pikkuisen yksvee-kuvauksista. Kuvaajana toimi Wille Nyyssönen, häntä olen aiemminkin täällä mainostanut. Tämä oli toinen kerta, kun kuvasimme lapsia kotona ja se on kyllä osoittautunut erittäin hyväksi jutuksi.  

Peukku Willelle ja suomikiekolle, se o moro!

Maikku

Kommentit (1)

Elli

Kuulostaa ihan meidän lapsilta :) Tuota harjoitteluvaihetta kesti aika pitkään ja olin jossain vaiheessa ihan hermorauniona, kun viisi kertaa päivässä sai siivota pöydän, syöttötuolin, lattian, seinän, kaapin ovet yms. Tai siis olisihan sen voinut jättää siihenkin, mutta sen jälkeen sitä ruokaa olisi löytynyt jokapuolelta huushollia. Huh, onneksi sekin vaihe jossain vaiheessa loppui ja nykyisin 2,5 vuotiaana nuorimmainenkin syö jo melko hyvin, mikäli ruoka on mieleistä ja on tarpeeksi nälkä. Siltikin joskus on mukava ihan muuten vaan heittää lautanen lattialle ja juosta äkkiä pakoon... :D

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram