`Tuntui, kuin olisi saanut aloittaa seuraavan luvun kirjassa, olin hyvin onnellinen ja innostunut`, kuvaili tämä isä, kun kysyin, että miltä tuntui saada kuulla, että perheeseen on tulossa vauva, esikoisvauva. 

Raskausaika eroaa miehen ja naisen vinkkelistä paljonkin, enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että vauvaa kantaa kropassaan tuleva äiti. Muutenkin, ihan kaikki. Äiti on vastuussa lapsesta tikkuun pissaamisen jälkeen. Isän vastuu, oikeasti alkaa vasta synnytyksen jälkeen. Tottakai, vastuullinen tuleva iskä ottaa huomioon äidin ja vauvan jo odotusaikana, mutta loppupeleissä se äiti on alusta asti äiti. Omat perhesuhteet, omat tunteet, kaikki tulee entistä vahvemmin esiin, kun odotat vauvaa. Jos mies voisi kokea puoletkaan siitä hormonimyrskystä niin uskon, että he jaksaisisvat vielä paremmin kaikki meidän naisten kiukuttelut. Nykyään oma mieheni toppuuttelee raskaana olevien läheisiä, että raskausaikana naiset ei ole normaaleja. Hänellä on siis joitain kokemuksia epänormaaleista kohtauksista. 

Tämä haastattelemani isä muistelee esikoisen raskautta sanoilla; kivaa, jännittävää ja oli hauskaa, kun yhdessä luettiin puolison kanssa asiasta, joka oli molemmille niin uusi ja tuntematon. Isä kertoo kuitenkin, että pelko varjosti sitä aikaa. Häntä huolestutti, että olisiko lapsi terve ja tulevaisuus pelotti myös tietyllä tavalla. Se tulevaisuus toisi tullessaan varmaankin sekä hyviä, että vaikeita haasteita eteen. Hän kokee hyväksi sen, että raskausaika on niinkin pitkä, koska sinä aikana ehti valmistautua henkisesti asiaan. Kyllä hän myös myöntää sen, että mietti kuinka paljon lapsi rajoittaa elämää, eihän sitä osannut kuvitella minkälaista se tulisi olemaan. Hänelle on jäänyt fiilis, että oli helppoa seurata raskauden etenemistä `vierestä` vaikka olikin huolissaan äidistä. Kerran hän soitti salaa neuvolaan kysyäkseen apua, kun pelkäsi niin. Hän muistaa myös, kuinka tuleva äiti innoissaan teki hankintoja ja mietti, miten lasta tulisi kasvattaa. Hänelle ei peloista huolimatta jäänyt negatiivisia muistoja. Elämä tuntui kuulemma silloin helpolta, koska oli niin onnellinen. Minä ja hän, isä totetaa. Kirjoitan ylös muistiinpanoja kynä sauhuten ja kämmen krampissa. Tuota lausahdusta alan kuitenkin miettimään, miten hienosti sanottu, ja vielä mieheltä! Vau! Täytyy olla kyseessä vertaansa vailla oleva yksilö, kun pystyy tuolla tavalla pukemaan tunteensa sanoiksi. Minä ja hän.

Synnyttämään he lähtivät yöllä, eikä hän meinannut uskoa tilannetta todeksi, joten makaili viimeiseen asti sängyssä. Puoliso joutui käyttämään voimasanoja, että sai hänet ylös. Häntä mietitytti, että nytkö se oikeasti tapahtuu. Hän toteaa myös, että oli kovin väsynyt. (JEP!!:)) Hän kertoo, että odottaminen sairaalassa ei ollut kovin nautinnollista, kun ei tiennyt miltä toisesta tuntuu, pystyi vain istumaan vieressä. Katsoa ja kuunnella. Synnytyssaliin mennessä ei kuulemma meinannut vieläkään uskoa, että synnyttämään tänne tultiin. Hän sanoo, ettei osannut pelätä, silloin ei ollut huolia, vaan iloitsi hetkestä. Tilanne muuttui kuitenkin tuskalliseksi, kun oman rakkaan kivut kävivät koviksi. Yritti olla vain tukena ja pitää tuskissaan pyörivän äidin järjissään. Aika siellä tuntui pitkältä, ja lopulta piti kutsua kätilö paikalle, sitten tuli anestesialääkäri, ja kun hän ilmoitti, ettei äidille enää ehdittäisi antaa kivunlievitystä, niin isä ajatteli, että `voi v.....`. Se oli hyvin, hyvin tuskallinen hetki, isä kertoo. Ponnistusvaiheessa hän ajatteli, että `on toi kova mimmi`, se näytti kuulemma niin raskaalta. Hän lisäsi tähän kohtaan tietysti muutaman jutun miehisestä kivusta, mutta niitä en kirjoittanut ylös. 

Kun hän näki esikoisensa pään ja kuuli ensirääkäisyn, niin hän alkoi itkemään, huutamaan ja nauramaan samaan aikaan, kun ei tiennyt, että mitä olisi tehnyt. Samalla, kun syntyi lapsi, syntyi myös uusi isi. Sitten hän muistaa katsoneensa puolisoaan, joka näytti suoraan sanoen kuolleelta ja tajusi samalla, että homma ei ollut vielä siinä. Lapsen syntymähetkellä hän kertoo kokeneensa niin ihmeellisen tunteen, ja että sen tunteen voi kokea vaan siinä hetkessä. Hän muistelee myös, kuinka auttoi kätilöä mittauksissa ja seurasi tarkasti, kun lasta puettiin. Sitten, kun hän sai kapaloidun käärön syliinsä, hän ajatteli, että `minun lapsi on nyt tässä, tästä tämä yhteinen retki sitten alkaa`. 

Toisella kerralla synnytyssalissa oli kuulemma rennompaa. Mutta, kun tuskat tulivat, niin samat fiilikset tulivat isän mieleen, kuin ensimmäiselläkin kerralla. Toinen raskaus oli ollut poikkeuksellisen vaikea, niin hän ajatteli, että `onneksi lapsi syntyy nyt`. Tällä kertaa puoliso sai kipuihinsa apua. Epiduraalin laitto oli isän mielestä raa´an näköistä hommaa. Sama huuto-itku-naurukohtaus tuli jälleen, kun näki toisen lapsensa syntyvän. Synnytys oli helpompi, kuin ensimmäinen ja isä muistaa, kuinka erilainen katse äidillä oli kasvoillaan lapsen saatuaan syliinsä. `Nyt meillä on kaksi lasta`.

Mietin hänen kertomustaan raskausajasta. Naisen kertoma kertomus on täysin erilainen, mutta onhan tämä miehinen tarina aika hellyyttävä. Mies ei muista niin tarkasti asioita, kuin äiti, mutta he muistavat pääkohdat. Se riittää. On tärkeää, että äidit jakaa tunteensa sekä raskausaikana, että synnytyksen jälkeen isien kanssa. Ja jos isiä ei näy, niin tukihenkilön kanssa. Jollekin ne sanat täytyy saada sanoa, jonkun ne täytyy kuulla. 

Takaisin tarinan päähenkilöön. Isyydessä hänen mielestä vaikeinta on kasvattaminen. Hän toivoo onnistuvansa kasvattamisessa, niin että lapsista tulisi `normaaleja`, mitä normaali sitten ikinä onkaan, hän lisää. Hän haluaa, että suhde lapsiin on sellainen, että voi aina olla heidän tukena ja tehdä asioita yhdessä tulevaisuudessakin, ei pelkästään nyt lego-aikana. Omalta isältään hän on oppinut avoimuuden ja sen, että hänen kanssa pystyi aina puhumaan, mistä vaan asiasta. Isällä ja pojalla oli kivaa yhdessä. Heidän välillään oli myös järkkymätön luottamus. Nämä asiat haluaa opettaa myös omille lapsilleen. Mutta avoimuudella oli myös kääntöpuoli, hän nimeää muutamia asioita, joita ei halua matkia. Hän on oppinut niistä. 

Nyt hänen lapset saapuvat kanssamme samaan tilaan, molemmat haluavat isin syliin ja kaikkien silmät alkavat loistaa. Kaikki nauraa. He nauttivat hetkestä. Sivusta seuraen toivon, ettei tilanne koskaan muuttuisi. 

Minä, kirjoittaja, olen siis kahden lapsen äiti. Kaksi kertaa synnyttänyt. Kaksi kertaa tehnyt isoimman duunin mitä tämän elämäni aikana voin tehdä. Aion olla myös kaksinverroin hyvä äiti, ja samalla isä. Ihan niinkuin mieheni on lapsillemme, samassa paketissa isä ja äiti. Vanhemmuus on vaikeaa ja meitä molempia tarvitaan joka päivä. Ryhtykää ihmiset tuumasta toimeen, taloutemme kaipaa uusia veronmaksajia. Kyllä se hyvin menee!

Toivotan tämän kirjoituksen myötä kaikille tuleville, oleville, menneille, aikoville ja toivoville isi-ihmisille Hyvää Isänpäivää! Olkaa paras versio itsestänne lapsillenne, he ansaitsevat sen!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram