Nyt kun kevät aurinko alkaa paistamaan ihanasti, tuo se mieleeni viime kevään kohokohdan joka oli luonnollisesti toisen lapsemme syntymä. Minä jo kerran synnyttäneenä ajattelin tietäväni koska synnytys alkaa ja koska sinne TAYSiin uskaltaa lähteä. Ettei siis vaan yövuorossa olevat kätilöt vastaanotolla suutu ja laita minua häntä koipien välissä takaisin kotiin (niinkuin kävi ekalla kerralla). No tällä toisella kerralla synnytyksen ollessa jo käynnissä meitsi opetti esikoista pyöräilemään, aina häntä ojasta nostaessa tunsin, että jotain hulahtaa housuun. Mutta koska supistuksia ei kuulunut, niin ajattelin, että ei se varmaan lapsivettä kuitenkaan ole. Lähdimme saman iltana vielä kyläilemäänkin, ja ovensuussa ilmoitin kavereille, että saatan joutua kohta lähteä synnyttämään, mutta juodaan nyt kahvit ensin. 

Samana iltana kirjauduin osastohoitoon, koska lapsivedet olivat menneet. 

Tänään kun kärryttelin noita tuttuja katuja pitkin tuon toukokuussa syntyneen tyttöni kanssa, niin huomasin että koin kaipausta sinne synnärille. En niinkään pidä synnyttämisestä saatika raskaana olemisesta, mutta sitä synnyttämisen jälkeen tullutta tunnetta kaipaan. Sitä, kun millään ei ole mitään välilä, millään muulla kuin sillä punaisella ruttunaamalla joka aukoo suutaan ja päästelee pientä kimeää ääntä. Sitä tunnetta ei voita mikään. Se hetki ja tunne on onnellisuuden määritelmä. Seuraavat päivät menee sumussa, univelka kasvaa, mutta vauvaa on katseltava. 

Vauva-aika on nyt ohi, kun pienestä tirpastakin on tullut jääräpäinen sähköasentaja. Hän hinaa peppuaan ympäri kämppää ja pysähtyy jokaiselle sähkörasialle tökkimään ja nykimään jokaista pientäkin johdon pätkää jonka saa käsiinsä. Isoveli lyö tahtia vieressä ja meno on vallatonta. Elämme tavallaan aika helppoja aikoja, kun rytmit on selvillä eikä tarvitse enää miettiä selittämätöntä itkukohtausta. Se on meillä selvää, se on aika korvatulehdus. Jos ei pitkittynyttä flunssakautta ota huomioon, niin elämä rullaa omalla painollaan nyt. Ja lujaa rullaakin kohti kesää. Kun vielä joku megamind keksisi välikausiasun joka on absoluuttinen veden kanssa niin olisin tyytyväinen. Vaikka taannoin kirjoitin, että lapsen kannattaa joskus antaa hypätä vesilammikkoon ilman, että oma verenpaine nousee, niin rajansa kaikella. Mun lapsi ui niissä lammikoissa niin, ettei mikään auta. Kesä, tule jo!!

Minua tuskin enää tässä elämässä synnytyshommissa nähdään, niin sen takia voin käyttää kauniita kevätpäiviä niiden hetkien miettimiseen. Niistä hetkistä elämäni on muuttunut ja pelkästään positiiviseen suntaan, niin miksi en niitä kaiholla ajattelisi. 

 

rakkaudella,

Maikku

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram