Mua ahdistaa kamalasti tämä maailman pahuuden toitottaminen. Kai sitä ajattelee ja ahdistuu erilailla nyt, kun on noi kaksi pientä palleroa joiden jokaista askelta seuraa sivusta peläten, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Vähän niinku `sydänkohtaus jokaisena hetkenä.` Ja toinen niistä ei edes vielä kävele. Hyvä kun osaa pitää päätään koholla itse. Mitä isommaksi ne kasvaa, sitä suuremmaksi huolikin kasvaa. Näin mä luulen. Jotenkin kuitenkin haluan nyt elää onnellisessa kuplassani, enkä käyttää energiaa niin paljon kaiken pahan setvimiseen. Kaikkea ei kuitenkaan voida koskaan korjata. Oman elämänsä Pablo Escobareja taitaa riittää joka vuosikymmenelle niin muu maailma joutuu taipumaan.

`Life is a bitch and then you die.`

No, niin pahoja asioita sattuu siis joka minutti. On tärkeää, että niistä uutisoidaan ja ihmiset ovat ajan hermolla. Mutta olen vain aivan loppu ton keltaisen median luukuttamiseen. Kannattaako niitä juttuja uskoa ja ummistaa silmät ja mieli kaikelta muulta. Jokaisen olisi ehkä hyvä seurata uutisiointi myös muilta tahoilta. Ja myös perehtyä asioihin muutakin kautta.

Ellen olisi koukuttanut itseäni tähän sosiaaliseen mediaan ja maailmaan, niin nyt olisi hyvä hetki irtisanoutua sieltä. Mä olen saanut tarpeekseni poliittisista mielipiteistä, veroasiantuntijoista ja keltaisen median kohulööppien jakamisesta.

Lööpithän kirjoitetaan sävyyn jolla saadaan varmasti lukijat kiinnostumaan. Usein kuitenkaan se itse leipäteksti ei sisällä mitään mitä siinä lööpissä "luvattiin". Parhaan fiiliksen saan keskuudessamme elävästä uutispostaajaryhmästä jotka eivät edes lue sitä itse uutista. Homma lähtee käsistä jo sen otsikon kohdalla. Oi mai kaat (niinkuin poikani sanoo tarkoittaen oh my god).

Joskus oli joku verotoimiston työntekijä sanonut jonkun hyvän verojenkiristyskohteen vitsillä toimittajalle ja kun se paukautettiin lehtiin niin fb repes! Niin repesin minäkin.

Kaikilla on varmasti joku näkemys jokaiseen kriisitilanteeseen, mutta eikö olisi ihmissuhdetaitojen ylläpitämisenkin kannalta parempi keskustella niistä kasvotusten ihmisten kanssa. Toki virtuaaliminun on helpompi tuoda julki mielipiteitäni, kuin, etä menisin kaikkien niiden uutisten kanssa Keskustorille huutelemaan. Internetissä sä voit olla ihan toinen henkilö kuin mitä sä olet eikä sitä kukaan kyseenalaista siinä. Sinne voit luoda itsestäsi version 2.0 ja siis tavallaanhan kaikki tekeekin niin. Sä  tuot somessa itsestäsi julki ne asiat jotka saa sut näyttämään hyvältä ja muut käyttäjät kateelliseksi esim. sun käsittämättömästä ojentajalihaksesta tai täydellisestä kodista. (Ja FYI, minä olen kaikkien ojentajista kateellinen. Itsehän en voi enää keikoilla taputtaa biisin jälkeen muuten kuin käsivarret kiinni kyljissä, koska muuten vieressä seisovat saavat allini päin kasvojaan.)

Yritän siis sanoa, että tajuan mikä sosiaalisen median tarkoitus on, mutta olisi kiva välillä lukea sieltä postiivisiakin uutisia, edes joka toinen päivä. Ja poishan sieltä voi aina tosiaan lähteä, mutta itseni kohdalla se vaatisia ulkopuolista apua.

Me kaikki tarvitaan iloa ja onnea. Ei koko ajan maailmapahuutta. Lapsenmielisesti nauttia jokaisesta vesipisarasta joka tippuu kasvoille tai kastemadosta jonka löysit pihalta. Tehdä enemmän ja valittaa vähemmän. Mihin se valittaminen on tähänkään asti johtanut.

Ei multa ainakaan yhtään sen enempää irtoa maitoa vauvalle vaikka kuinka olen asian takia porannut. En ole vieläkään yhtään senttiä lyhyempi vaikka sitäkin olen toivonut siitä lähtien kun 180cm meni rikki. Eikä mulla jumankekka ole edelleenkään sitä keskivartaloa jonka perään on myös jokunen tippa tirautettu siitä lähtien kun näin ekan H&M:n kuvaston joskus 90-luvun puolessa välissä.

Huominen on huomenna, mutta ei kaikille, joten pää pois puosta ja hymyä naamalle.

(julkaistu 7.9.2015)

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram