Erikoisen eriarvoinen elämä 

Kävin eilen (vihdoinkin) lahjoittamassa ison läjän vaatteita, leluja ja käyttötavaraa HOPE Ry:lle. En ollu aiemmin vieraillut heidän toimipisteessä, enkä osannut arvata miltä siellä näyttää. 
Mielessäni oli kuva tilasta täynnä tavaraa. Osittain se olikin oikea, mutta se tavaramäärä yllätti minut, täysin. Sitä oli todella paljon! Ja miten ne tavarat oli organisoitu omille paikoilleen. Kulkiessani hyllyjen välejä, suuni ammotti varmaan auki, kun ihmettelin sitä lähes maanalaista aarresaarta.  
Tilassa oli leikkipaikka pikkuisille asiakkaille, yksi lapsi siellä jo touhusikin aamutuimaan, kun astuin sisälle. Yhdessä hyllyvälissä joku äiti teki hankintoja. Jatkoin matkaani, kunnes löysin henkilökuntaan kuuluvan ihmisen. Hän ojensi juuri yhdelle asiakkaalle lastensänkyä. Tämä nainen otti painavan sängyn kantaakseen ja lähti, ehkä hieman empivin askelin kävelemään kohti ulko-ovea. Minä hymyilin hänelle, hän katsoi varovasti kulmiensa alta minuun. Hänen elämänsä varmasti helpottui huomattavasti sängyn myötä ja minä iloitsin siitä hänen puolestaan, mutta mietin, että oliko hänelle minun kohtaaminen siellä inhottavaa? 
Minä jätin lahjoitukseni ja pois ajaessa tirautin pari kyyneltä. Mietin, että kuinka epäoikeudenmukaista elämä oikeesti on. Toisaalta taas käynti siellä sai minut uskomaan, että hyvä voittaa. Jos kaikki me, jotka pyöritään tavarapaljouden keskellä, panostettais edes vähän vuosittain, niin saattaisi jokunen koulukiusaamistapaus vähentyä, ehkä yksi nuori vähemmän syrjäytyisi elämästä, ehkä yksi pieni ekaluokkalainen saisi uuden repun selkäänsä. Ehkä. 
Muistelkaas, miltä tuntui joka syksy saada uusi, tuliterä reppu selkään ja hypellä uusilla lenkkareilla koulutielle. Eikö olisi ihana tarjota jollekin lapselle esim. se tunne? Tai jos itse et koskaan kokenut sitä tunnetta, mutta voisit silti jollekin sen tarjota nyt, tekisitkö sen?
Kotona luin vielä yhdistyksen Facebook-sivuja ja kyyneleiltä ei voitu taaskaan välttyä, kun luin Hope-perheiden tarpeista. Samalla kun minä ostan lapsilleni muuten-vaan-lahjoja niin toisaalla, joku teinipoika toivoo vain joskus saavansa miehisen deodorantin itselleen tai perheenäiti muovisen joulukuusen, jota lapset saisivat koristella. 
Vaikka minä olen jossain asioissa todella turhamainen, niin silti pidän tätä eriarvoisuutta kamalana asiana ja ajattelen sitä paljon. Minulla on sisälläni valtava auttamisenhalu, mutten tällä hetkellä osaa/pysty kanavoimaan sitä haluamallani tavalla. Vapaaehtoistyö houkuttelee minua, myös jonkun sortin turva/perhetalon perustaminen olisi upeeta. Oma turhamaisuuteni ja tämä eriarvoisuuden vatvominen ovat kuitenkin lievästi ristiriidassa. Minulle on tärkeää auttaa vähävaraisia lapsiperheitä, mutta silti ajatuksissani pyörii uusi Louis Vuitton. No ehkä edes pienikin avustaminen on tärkeää, tai niin ainakin selitän ja annan kalliit hankinnat itselleni anteeksi. 

Kaipuu

Kirjoitin kaipauksesta viime viikolla. Kysyin tällä kertaa asiasta supernaisilta joilla ei ole lapsia. He ovat kaikki menestyneitä ja elämänsä hallussapitäviä yli-ihmisiä. Heidän elämää minä ihailen salaa ajatuksissani, ja kuvittelen heidän elävän huoletonta, täydellistä elämää. Nyt saamissani viesteissä oli kuitenkin yksi kaikkia yhdistävä tekijä, kaipuu huolettomasta nuoruudesta. Yksi mainitsi myös, että välillä on tyhmää olla aikuinen. Se on täysin totta! Myös nuorena koettuja vahvoja tunteita kaipaa eräs ja toinen ajatusta, että aikaa on! 
Kuvitelmani, että elämä ilman lapsia olisi huoletonta oli siis väärä. Ja ymmärränhän minä sen. Tavallaanhan me kaikki kaivataan samoja asioita, oli sitten lapsia tai ei. Aikaa, tunteita ja tietynlaista huolettomuutta. 
Ikävintä kaipuuta on ehkä kuitenkin perustarpeiden puuttuminen, jatkuva rahapula, tyhjä jääkaappi ja kärsivä lapsi. Tarkoitan tällä, että tämä eriarvoisuus on erikoista. Myös kaivatut asiat ja ongelmat ovat eriarvoisia. Kullakin on omansa, joita ei kuitenkaan voi verrata keskenään. 
Ajatukseni pysäytti viime viikolla yhden tutun syöpää sairastavan lapsen äidin haastattelu, jossa mainitsi, että antaisi mitä vaan, että saisi normi arjen takaisin. Ja täällä minä poraan siitä oravanpyörästä. Eikö olekin, erikoisen eriarvoista? Mitä ajatuksia nämä herättää teissä? Olenko mielestänne aivan hakoteillä?

Melankolisin terveisin, Maikku

ps. Tsekkaa lähinnä toimiva Hope Ry ja käy tekemässä pieni lahjoitus. Nyt on kuitenkin "the most wonderful time of the year"! 
 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram