Siis tää kotiäitiys! Toisinaan on olo, että jos vaan lyyhistyn tähän lattialle, enkä puhu enää mitään, kenellekkään, niin kaippa tää tilanne tästä ratkeaa.

Useimmiten olen virtaa täynnä ja silloin kaikki sujuukin hyvin. Vaikeina päivinä saan katsoa peiliin. Oma fiilikseni heijastuu lapsiin tai lähinnä tohon isompaan. Pienempi katsoo kirkkain, ihailevin silmin ja hymyilee. Aina. Silloin tajuan taas elämän kertakaikkisen mahtavuuden. Muuuutta se mahtavuus voi hälvetä pian, ainakin siinä vaiheessa, kun paloauto kopahtaa otsaan. No, joskus sekin on ihan hauskaa.

Kotiäitiys on maailman palkitsevin ammatti, mutta samalla siinä piilee riski, että menetät itsesi hetkellisesti. Tarkoitan sitä, ettet enää muista huolehtia itsestäsi, koska huolehdit toisista kaikilla voimillasi. Ne pienimmät (ja välillä isommatkin) ovat kuitenkin aina kaiken edellä. Kannattaa kuitenkin yrittää pitää myös omasta kädestään kiinni.

Yhden lapsen kanssa oli helppoa pitää yllä omaa kuntoaan ja näyttää kivalta päivittäin. Lähteä kaupungille ja viikonloppulomille. Kahden lapsen kanssa saa jo tsempata, että ehtii pestä hiukset pari kertaa viikkoon. I love kuivashampoo!

Ja eipä sinne juoksulenkillekään ihan niin näppärästi enää lähdetä, kun esikoinen itkee jaloissa, että `haluaa äitin anssa enkille`. Noh, ehtiihän sinne lenkille huomennakin tai ensi vuonna. Tämä vaihe on kuitenkin aika lyhyt elämässäni. Asicset takaisin kaappiin ja legojen pariin. Ja loppupeleissä olen kuitenkin sitä mieltä, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin. Mutta hattuani nostan jokaiselle yksinhuoltajalle ja oikeastaan kaikille muillekin lapsiperheille.

Joskus vaan herätessä jo kaikki ärsyttää. Tulee tärinäkohtaus, rytmihäiriöitä ja roska menee silmään. Tekis mieli kiroilla niinkuin merimies, mutta sekin ilo on viety.

Mutta sitten tulee se hetki jota kaikki ovat odottaneet, ne lapsetkin, vaikka eivät tajua sitä, PÄIVÄUNIAIKA! Taivas kirkastuu ja oma mieli samalla. Keitän pannullisen kahvia ja istun alas.

Kun lapset heräävät, minä olen heitä vastassa. Saan nähdä ne unenpöpperöiset kasvot ja rakastua niihin jälleen kerran uudelleen. Vain kotiäitiys mahdollistaa minulle päivittäin tuon hetken. Enää ei ärsytä mikään. Rakastan heitä jokaisella solullani.

Tänään olen siis väsynyt ja saan olla. Väsynyt äiti ei vaan ole kovin mukavaa seuraa, ei niille lapsille, mutta ei varsinkaan isille. Kun lapset eivät ymmärrä kaikkia `rivienvälistä` juttuja, niin isät ne ymmärtää ja puukkoja saakin sitten väistellä ihan todenteolla.

Ei ole bullshittiä, kun akkainlehdet kirjoittaa, että parisuhdetta pitää huoltaa `ruuhkavuosina`. En vain tiedä miten sen huoltoajan järjestäisi. Kun yritämme löytää arki-iltaa jolloin pääsisimme kahdestaan edes kahville, vaikka läheiseen kauppakeskukseen, se tuntuu mahdottomalta. Puhumattakaan mistään illallisesta. Juhlissa käymme vuorotellen, kuten myös harrastuksissa ja joskus myös päivällinen syödään vuoroissa. Vuorotellen me myös rauhoittelimme itkevää tytärtämme jokaisena iltana, kun häntä harmitti se jokin selittämätön asia. Uskon siis kuitenkin, että me kuljemme tämän elämän yhdessä, vaikka nyt se joskus tarkoittaisikin eri aikaan `elämistä`. Siirrämme suhteen määräaikaishuoltoa tuonnemmaksi. Kaikki on kuitenkin tosi hyvin, nytkin!

En voi vielä tänään pyytää anteeksi sinulta, koska tänään olen kiukkunen ja olen nainen, mutta jos unohdan huomenna sen sanoa, niin ainakin tänne olen sen kirjoittanut:

Anteeksi rakas aviomieheni! Olen taas ihan fine!

(julkaistu 13.9.2015)

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram