Oon toitottanut, että ei pidä unohtaa itseään, kun on pieniä lapsia. Että muista pitää kiinni myös omasta kädestäsi.

Minä olen sitä mieltä, että jaksaa paremmin, jos muistaa kuka oli ennen kuin karjui synnytyssalissa niin, että kätilö pyysi olemaan hiljempaa. Minä olen sitä mieltä, että äiti voi edelleen elää vaikka lapsia siunaantuukin. Minä olen sitä mieltä, että yksikään lapsi ei saa traumoja, jos on erossa äidistään yhden yön kerran-kaksi tai kolme jne ensimmäisen ikävuotensa aikana. Minä olen sitä mieltä, että terveitä lapsia on kasvanut, vaikka kaikkea ei ole tehty ohjekirjojen mukaan. Minä olen sitä mieltä, että teen asioita oikein ja väärin, ja se on minun tapani olla äiti. Ja ihan tyytyväinen olen tällä hetkellä työni tulokseen. 

Luin äsken tuon kirjoituksen `äiti ei saa olla äidille susi`. Se on on kyllä just niin. Juttelin taannoin ystäväni kanssa, jolla ei ole lapsia. Hän sanoi, että toinen äiti on varmaan pahin arvostelemaan toista äitiä. Näinhän se juuri on. En voi väittää, etten koskaan olisi ajatellut jonkun tekevän MINUN mielestäni huonoja ratkaisuja lastensa kanssa. En voi väittää, ettenkö koskaan olisi miettinyt, että MINUN tapa on paljon parempi.  Mutta välillä mietin myös, että miks mun lapsi on usein se joka riehuu eniten ja tönii toisia. Miks mun lapsi ei vois olla se parhaiten käyttäytyvä. Välillä hävettääkin, kun ei tiedä, että miten seuraavaksi komentaisi lastaan, kun se ei tunnu tottelevan ollenkaan. 

Kaikilla lapsillakin on luonteet. Se on ehkä viimeisin oivallukseni. Yksi ja sama äiti ei välttämättä voi käyttää samoja kasvatusmetodejaan kaikkiin lapsiinsa. Koska kaikki ovat yksilöitä. Varustettu omalla luonteella. En minä siis ole opettanut lapselleni, että muita pitää töniä (jos olet niin ajatellut), jostain se sen vaan on ottanut to do-listalleen. En myöskään kehoita häntä riehumaan tai karjumaan jatkuvasti. Jos lapseni on vilkas luonteeltaan, olenko huono äiti sun mielestä?

Kirjoitin aiemmin, että pidämme lapsemme erossa karkista mahdollisimman pitkään. Jäätelöä esikoisemme kuitenkin syö ja saa syödä aina, kun se on meistä ok. Se on meidän mielestä hyvä sopupeli. Vedämme rajan johonkin, varsinkin siksi, että esikoisemme reagoi sokeriin todella voimakkaasti. Mainitsinko sitä aiemmin, että hänelle ei jossain vaiheessa voinut antaa banaania iltaisin, koska sai siitä virtapiikin. Mä ajattelen niin, ettei pieni lapsi tarvi karkkia, jäätelöä, sipsiä ym. Koska ei me aikuisetkaan niitä tarvita. Silti niitä kulutetaan kilokaupalla. Ja ehkä pahempiakin asioita voi lapselleen tehdä, kuin antaa joskus herkkuja. Jos lapseni syö jäätelöä, olenko huono äiti sun mielestä?

Mä olen nyt kolmen kuukauden aikana ollut ulkona kolme (!!) kertaa ja tulevana perjantaina lähden taas. Juu, ja minun nuorempi lapseni on 5kk 13pv vanha. Olen monille sanonut, että kyllä nyt meinaan maikkua arvostellaan äitinä, koska toitotan kaikki ulkona käymiseni sosiaalisessa mediassa. Mutta mä voin tehdä sen. Jos siis lapseni viettävät rakastavan isänsä kanssa taas yhden perjaintai-illan ilman minua, olenko huono äiti sun mielestä?

Oikeasti. Mieti mistä syistä olet arvostellut jonkun äitiyttä ja oletko koskaan miettinyt sitä tarinan taustaa?

Mä kärsin kamalasta pahoinvoinnista varmaan 6. raskausviikosta lähtien ja alusta lähtien pelkäsin joka päivä keskenmenoa. Sitten aloin pelkäämään, että minulla on syöpä, koska kuntoni ei viitannut enää pelkkään raskauspahoinvointiin. Ja alkoi mieli vähän painumaan, kun joka päivä tilanne vain huononi. Huonovointisuus päättyi sairaalan tippaan viikolla 16. Sen jälkeen voin hyvin, kunnes alkoi supistelut viikolla 20 jotain. Sitten jouduin vuodelepoon viikolla 31, kun tyttäreni oli tulossa jo kovaa vauhtia maailmaan. Lopulta, kun häntä mentiin synnyttämään niin ´sisääntulotarkastuksessa`sanottiin, ettei hän ollut kasvanut kuuteen viikkon lainkaan. Se tieto aiheutti ihan uudenlaisen pelon, pelon joka loppui vasta, kun näin hänet. Olin siinä vaiheessa pelännyt n. 260 edellistä päivää. Nyt ne pelot ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Mutta nyt sentään lapseni on sylissäni ja näen miten hänellä menee. 

Minä kävin henkilökohtaisen helvetin läpi viime talvena. Silloin en pystynyt olemaan äiti juuri ollenkaan esikoiselleni. Nyt haluan olla paras äiti mitä ikinään voin ja nyt, luojan kiitos, terveyteni mahdollistaa sen. Kuitenkin kaiken äitinä olemisen ohella minun pitää välillä ajatella itsekkäästi jotta jaksan. Heikoksi en silti itseäni kuvailisi. Ihmiseksi vain.

Yritän itse nyt jättää arvostelut sikseen ja ymmärtää, että näen ympärilläni pelkästään onnellisia, rakastettuja lapsia ja heidän vanhempiaan. Niitä he ovat, karkkien ja tissimaitojen kanssa tai ilman.

(julkaistu 19.10.2015)

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram