Kun on tottunut aamulla nousemaan, keittämään puuron, voitelemaan leivät, vaihtamaan vaipat, putsaamaan kädet ja aloittamaan päivän ruokaleikit ja muut hommat on toisin menevät aamut vaikeita. Vaikeat aamut vaihtuvat vielä vaikeimmiksi päiviksi ja iltojen kautta öihin. Kun ei pääse pakkaamaan kerhoreppua tai auttamaan uuden opettelussa, olosta tulee turha ja viha itseään kohtaan alkaa nousta. 

On todella vaikeaa olla läsnä, mutta ei läsnä lainkaan. 

Lapset reagoivat varmasti kukin omalla tavallaan jos perheessä on "kriisitilanne" päällä. Meillä poikkeustilanne on se, kun äiti makaa peiton alla 24h vuorokaudessa muutaman viikon, jonka jälkeen mamma siirretään osastohoitoon sairaalaan. Lapsien voi olla helpompi ymmärtää vanhemman sairastelu, kun fyysinen olinpaikka muuttuu. Kotona pieni yksivuotias ei ymmärrä, miksi äiti ei ota syliin lohduttaakseen tai miksi aina isi peittelee hänet sänkyyn. Neljävuotias osaa taas huolehtia äidin tarpeista, mutta osaa myös hyvin rässätä kaiken muun ajan sitä hoitavaa vanhempaa. "Iskä on ihan tyhmä". 

Kun läsnä ollessani en pysty olemaan läsnä, tulen vihaiseksi maailmalle, sairaudelle ja keholleni. Mieli painuu, enkä pysty enää ajattelemaan järkevästi, mitään osa-aluetta elämässäni. En myöskään ymmärrä hoidontarvetta tarpeeksi ajoissa, mieli sulkee ovet ja keskittyy vain siihen, että taju ei lähde. 

Sairaalassa on helpompaa, sitten kun olen sinne itseni saanut transportattua. Siellä ymmärrän taas kaiken paremmin ja pystyn iloitsemaan jokaisesta pienestäkin hyvästä hetkestä. Perheen vierailut ovat päivien kohokohdat ja valitettavasti lapseni ovat nyt jo niin tottuneita osasto-oloihin, etteivät säiky niitä enää lainkaan. Poikanikin osaa jo ihmetellä, jos ei mukanani kuljekaan koko ajan tippapussia. Moottorisoitu sänky on paras kaikista ja tyttäreni syttyi todella paljon paikalle tarjoiltuun ruokaan ja söikin monena päivänä annoksistani suurimman osan. 
Jokaisen visiitin jälkeen äiti sai isot halaukset ja sydäntä särkevät sanat joihin liittyi heilutus hissiaulasta. Kaikesta kuitenkin selviää, kun se mieli on kirkastunut fyysisen kunnon kohentuessa. 

Nyt on taas viikko takana kotonaoloa viime sairaalajakson jälkeen ja vointi on hyvä. Meidän kodissa joulu rakentui hetkessä, koska pelkään huomista. Pelkään takapakkia ja sitä etten olisi ehtinyt tekemään kaikkea ellen olisi heti aloittanut. Ja onhan tämä ihanaa aikaa muutenkin, ei joulua ole koskaan liikaa. 

Koen suurta rauhallisuuden tunnetta huomisenpelon lisäksi. Jostain syystä en jaksa höntyillä tai hermostua mistään (ja se on kyllä tavatonta:)). Ehkä lääkitys on vihdoin kohdillaan. 

Ihanaa loppuviikkoa, enää reilu 2vk aattoon. iik!! 

Kommentit (1)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram