No, jos toinen on aloittanut teinaritaistelunsa,  niin tämä toinen aloittelee ihanasti ensimmäisiä uhmavaiheitaan. Tänä päivänä kun hän suuttuu, niin silloin hän suuttuu. Ja välillä tulee erittäin hyvällä raspikurkulla vielä tehokas "ÄITI" huuhdahdus perään, koska tottakai, minun viikahan kaikki on. Tiedättekö muuten että, on sitten vissi ero tytön ja pojan välillä. Ainakin meillä. Poika oli tuossa vaiheessa kuin ihmisen mieli, söi siististi ja uskoi puhetta. Tyttö sotkee minkä kerkiää, ei usko mitään ja nauraa vielä paskasesti päälle. Hän on kyllä rauhallinen, mutta hän tekee hiljaista tuhoa. Tyhjentää laatikot, työntää pienet sormensa jokaiseen huulipunaan, rakastaa vessaharjaa ja kenkiä. Kaikkia kenkiä ja kaikkien kenkiä. Ja juoksee pois tekopaikalta heti, kun joku näkee TAI vaihtoehtoisesti heittäytyy selkä kaarella veltoksi lyöden jonkun ruuminosansa josta riemu saa huipennuksensa. Hän on dramaattinen, nättinokkainen ja pitkävihainen, hän on niin nainen. Ja lähtökohtaisesti hän on aluksi kaikkea vastaan (voin kertoa, että meidän perheessä on toinenkin samalla tavalla ajattelija, ja se en ole minä eikä meidän poika). Vaippaa ei saa vaihtaa, potalle ei tule, suuta ei saa pyyhkiä, mutta rusinat maistuisi kyllä, aina. 
Ja kaiken tämän päälle minä en saa mennä vessaan ilman häntä, en kerroksesta toiseen ilman häntä. Toisiaan ruokaa pitäisi laittaa tyttö sylissä, ulkona seistä tyttö sylissä ja kyläpaikoissa varsinkin olla tyttö sylissä. 
Hän on mammantyttö 110%. Hän on ihana, eikä tuo uhmakkuus onneksi ole läsnä joka hetki. Useimmin hän huutelee heleällä äänellään "äitii, äitii" ja kinkeää syliin halimaan. 

En olisi ikinä uskonut, että tytön ja pojan erot ovat niin selkeät. Toisen hoivavietti on omaanikin suurempi ja toisen taistelutahto menee vapaapainija osastolle. Voin kertoa, että nuo kaksi viettiä ei oikein toimi yhteen, ihan joka kerta ainakaan. Voisi kai sanoa, että "kyllä niin monena saa olla" :). 

Kaksi vuotta täysiaikaista kotiäitiyttä tulee täyteen muutaman viikon päästä, kaksi vuotta. Huh! 
On päiviä jolloin mietin tulevan elokuun aamuja, kun minä vain lähden töihin ja mies hoitaa lapset tarhaan. Mietin niitä työpäiviä ja lounaita itseni kanssa. Aah! Mutta silti, edelleen nautin tästä kotoilusta. En ehkä enää samalla tavalla kuin vuosi sitten, mutta vieläkin pidän hyvänä päätöksenä tämän hoitovapaan venyttämistä. Ja ellei minulla olisi noita kahta täysin erilaista mussukkaa, en olisi koskaan saanut viettää tällaista elämää. Tämä aika on avannut silmäni monelle asialla. On avannut myös ovia moneen suuntaan. Tämä on ollut täyttä elämää! 

Mun ihanat lapset, te teette minusta minut ja elämästä elämisen arvoista. 

ps. Vika viikko parikymppisenä starttaa huomenna, voi paska! 

Kommentit (1)

Vierailija

Joooo...ole sitten koti-äiti mutta ihana ja kaunis semmoinen..bravoo,bravoooo((kreikassa useimmin käytettyjä sanoja sanan "malakan" Kansas)...niin siis bravoo tuolle super kirjoitelmalle😊

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram