Kirjoitin hetki sitten perisuomalaiseen henkeen laaditun melankolisen päivityksen Facebookiin. Se kertoi halusta urheilla, inhosta vatsamakkaroita kohtaan ja suklaasta, ai niin, ja kiireestä. Ja alla olevasta "kollegan" päivityksestä tämä kaikki alkoi. (Mun päivityksen voit lukea blogin fb-sivuilta )

Olen pohtinut näitä asioita paljon menneen vuorokauden aikana. Eilen yritin jumppailla lasten leikkiessä vieressä ja totesin olevani niin rapakunnossa ja pelkkää pullamössöä, että aloin itkemään. Itku voimistui, kun jouduin "kasvotusten" leikkauksen jälkeisten kehonmuutosteni kanssa. Tämän romahduksen jälkeen alkoi vimmattu kutina, ja ystäväni nokkosrokkohan se siellä. Viime kesänä muun sairastelun lomassa hän saapui ensimmäisen kerran ja täytyy kyllä sanoa, että ei olis tarvinnut uutta vierailua tehdä. 

Siinä sitten kahteen asti yöllä raavin kroppaani. Ja homma jatkuu edelleen.. 

Niin ja mähän olin kolmisen viikkoa sitten viisaudenhampaan poistossa, ja se oli niin kivan väkivaltainen ja brutaali systeemi, että loput jätän suuhuni, jos joskus putkahtavat esiin. Sen jälkeen leukaluuni teki kuolemaa 12päivää ja tyhjensin apteekin hyllyt kipulääkkeistä. Jotka luonnollisesti aiheutti mun "terveessä" elimistössä kivunlievityksen lisäksi myös haittoja, joita saan nyt hoitaa toisilla lääkkeillä. Ja siihen päälle iski vielä perinteinen vatsatauti. Että tää tämän hetkinen rutto mun iholla ei varsinaisesti kohottanut mun mielialaa tullessaan. Ja niin kuin kaikki varmasti  ymmärtää, että kodin pyöritys ei missään kohdassa ole pysähtynyt. Kiitos miehelleni!  

Eli onhan näitä syitäkin tässä, miksi ne lenkkarit ei nyt ole koko ajan jalassa. Mutta on niitä terveitäkin päiviä, ainakin välillä. Seuraavaksi selitän itselleni, että vastahan mun toipumisaikakin päättyi leikkauksesta.. jne jne. Tällaista ajatusten tappelua mun päässä pyörii.. sitten ärsyynnyn omasta laiskuudestani, kun seuraan instagramista jonkun äidin juoksevan aamulenkkejä klo 05. Silloin mäkin voisin sen tehdä, kun lapset ei tarvi mua, mutta EN MINÄ JAKSA nousta silloin. Jaksoin esikoisen jälkeen ja töihinkin palattuani kävin salilla ennen töitä, mutta tää kaksilapsinen arki onkin saanut mut joko laiskistumaan tai laittamaan arvomaailman uusiksi. Eli vatsamakkarat vai ruokaa lapsille..

Päivät, kun ovat pelkkää aikatauluttamista ja rutiinien noudattamista, niin itsekkäät ajatukset jäävät herkästi. Ja mielummin opetin poikaani ajamaan fillarilla kuin juoksin yksin lenkin, koska silloin näin hänen onnelliset kasvot onnistumisen jälkeen. Sitä hetkeä en unohda, sen yksittäisen lenkin olisin unohtanut. 

Mun ajatukset ovat yhtä sekavia kuin tämä tekstikin.. ja näyttää ilmastokin muuten olevan, kun lunta tulee, niin että kolahommiin pääsee kohta. Tai sitten tämä on mother-naturen armollinen ele mulle, viestien että "vedä peitto korviin ja raavi rauhassa, ei kiirettä lenkkeileen.." 

No yhtä kaikki, 

selvästi sekainen maikku

Kommentit (1)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram