Oli aika kun reilun vuoden ikäinen esikoiseni juoksi aamuisin perhepäivähoitajansa syliin, halasi ja suukotti pitkin päivää ja ikävöi lomilla. Se aika oli kultaa, taikaa, timantteja ja kaikkea muuta kiiltävää. Tänään olen ikävöinyt sitä aikaa enemmän kuin koskaan. 

Siksi tänään, koska eilen lapsemme aloittivat päiväkotielämän todenteolla. Eilinen huutokonsertti vanhemman taholta oli ennakoitavissa, koska mielenosoitus sitä laitosta kohtaan oli jatkunut pitkin kesää. Tiesi kyllä mitä tuleman pitää, koska keväällähän me jo reenattiin siellä tätä varten, mutta olikohan siitäkin vain haittaa. Lisäksi hölmönä kuvittelin, että tätä syksyä helpottaisi kaksi naapurin poikaa, jotka myös liittyivät tuohon pelättyyn salaliittoon nimeltään päiväkoti. 

 

Silloin pikkupoikana hän oli reipas, pelkäämätön ja sosiaalinen lapsi. Tänä päivänä hän pelkää kaikkia sosiaalisia tilanteita ja sormet hakeutuvat suuhun oikein vakavan paikan edessä. Kuten esimerkiksi tänään jalkapallokoulussa. Hän kasvatti itselleen alkuvuonna uskomattoman vahvan muurin joka pitää sisällään pelkkää jännitystä, pelkoa ja epävarmuutta. Se muuri söi reippaan lapseni. 

Ja nyt tässä tätä kirjoittaessani syytän itseäni tästä kaikesta. 

Luulin tekevän palveluksen lapsilleni olemalla heidän kanssaan kotona pitkään. Yritin ns. hyvitellä esikoiselleni sitä aikaa, kun laitoin hänet hoitoon "niin pienenä". Ja kakkoselle halusin tarjota heti alusta pitkän ajan äidin helmoissa. No niinkuin kaikki nyt muistaa, että äidin helmat olivat välillä vähän muuallakin kuin kotona, eli mikään suunnittelemani äitiyslomallani ei ole mennyt putkeen, ei sitten mikään. 

Olen tullut tulokseen, että vilkas ja energinen poikamme olisi pitänyt laittaa jo aiemmin päiväkotiin, jotta isoon ryhmään meneminen ei saisi joka kerta paniikkikohtausta aikaan. 

Kun kaikilla voimillasi pidät kiinni huutavasta ja  rimpuilevasta lapsesta, ettei hän karkaisi rakennuksesta, tekee mieli luovuttaa. Antaa periksi ja alkaa itkeä hänen kanssaan. Pyytää anteeksi, että olen niin huono äiti, että pakotan hänet jäämään sinne ja hylkään hänet koko päiväksi.

Tiedän mitä mieltä järki on tästä kaikesta, mutta tunne ei nyt kuuntele sitä. Tunne tuottaa vain tuskaa, sen enempää ajattelematta. 

Tuskaa ei suinkaan poista tämän pienemmän sydäntä raastava itku, kun kävelen pois hänen luotaan. Hän jonka napanuora on edelleen kiinni, hän joka ei hyväksy aina isäänsäkään lohduttajaksi, saatika aina edes myönnä isäkseen, hän joka on 100% äidin tyttö, ei myöskään ole enää niin varma tuosta päiväkotisysteemistä. Hän saattoi tänään oivaltaa, että kyseessä ei ole vain satunnainen leikkihetki vaan käynnistymässä on suuri hyppy kohti suurta maailmaa. 

Illalla nukkumaan mennessä pienet silmät täyttyvät vedestä samalla kun hokee "ei äiti töihin, ei äiti töihin". Otin kylmän linjan ja kerroin että äiti käy töissä, jotta voidaan ostaa ruokaa. Hän sanoi "ahaa" ja alkoi itkeä. Arvatkaa mitä minä tein. 

Kun olin tänä iltana 2h kuunnellut huutoa ja hysteerisiä hengen vetoja päätin luovuttaa. Luovuin omasänky-periaatteesta ja vielä täysin mielivaltaisesti, koska mieheni ei ollut kotona. En pakota heitä enää omiin peteihinsä, koska en osaa enää nukuttaa heitä niihin. Päiväkoti vei minulta sen taidon. He ovat tällä hetkellä sellaisen stressitilan vallassa, että mikään normi ei tunnu oikealta. Taidan tuntea samoin, mutta kymmenkertaisesti heihin verrattuna. 

Hyvittelenkö siis tätä kamalaa tekoani (töihin paluuta) päästämällä heidät perhepetiin, mitä suurimmalla todennäköisyydellä kyllä(!!!), mutta ihan sama. Jos tällä hikisellä kylki-kyljessä tyylillä saan heiltä edes hitusen anteeksi, niin olen super tyytyväinen. 

 

Tää alku tuntuu siis aikas vaikealta. "Kaikkeen tottuu", they say. Toivottavasti, they say. 

 

Maikku

 

ps.1) Olen luonnollisesti töistä lähetellyt päiväkodin osastoille viestejä töistä ja kysellyt lasteni kuulumisia. Toki myös naapurin rouvat ovat olleet pommitukseni kohteita, josko olisivat nähneet lapsiani siellä minun jo mentyä. Ja kaikilta olen saanut saman vastauksen: "itku loppui heti kun lähdit ja iloisena leikkii nyt" 

Miksi tuska viiltää silti? Vain siksikö että olen äiti... 

ps.2) ja meidän päiväkodin henkilökunta on todella ihanaa

Kommentit (4)

saara

kuullostaapa tutulta. päiväkodin aloitus viime viikolla on ollut vaikeinta, mitä olen ikinä joutunut tekemään. tällä viikolla on jo mennyt paremmin. voimaa tähän tuskaiseen vaiheeseen.

JJE

Voin niin samaistua kirjoitukseesi, meillä kun oli sama tilanne viime syksynä. Esikoisemme itki lohduttomasti päiväkotiin jätettäessä ( ja välillä jo kotona), häntä saatiin väkisin irroittaa kaulastani, jalastani ja hoitajat saivat tosissaan pitää häntä aloillaan ja estää lähtemästä perääni. Aamut olivat vaikeita, aamutoimet kestivät ja vallitsi lohduton ilmapiiri. Muutoin reipas ja vilkas poika reagoi voimakkaasti jäämistilanteissa pitkään, muutoin päiivät menivät päikyssä hyvin. Itse itkin piilossa, tunsin huonoa omaatuntoa, huolta siitä että vahingoitan häntå " hylkäämällä" ja vaikka mitä. Mutta tilanne helpotti lopulta, aalloittain ja hetkellisesti meni paremmin, mutta useampi kuukausi meillä meni enemmän ja vähemmän itkiessä. Edelleenkin pienet muutokset, kuten sijaiset saattavat aiheuttaa jäämisen tuskan ja nyt taas omassa sängyssä nukutun kesän jälkeen löydän aamuisin pojan vierestäni. Jäämisen tuskan jaksan kumminkin kun tiedän jo, kuinka onnellinen lapsi iltapäivällä on kaikista ystävistä ja päivän touhuista! Tsemppiä, se oikeasti helpottaa!

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram