Tai minun kohdalla riittää yksi sana; kortisoni. Naamasta sen näkee, varsinkin hän joka tietää lääkkeen ja sen vaikutukset. Kasvoilta ei siis välttämättä näe vain tunteita. Niistä huokuu mennyt tai tuleva tai sen hetkinen elämäntilanne. On ollut yllättävän vaikeaa hyväksyä ulkoiset muutokset kehossani vaikka muuten vointi on jo hyvä. Onneksi sentään tukka on pysynyt päässä, vaikka sen ohentuminen olisi myös ollut mahdollista. 

Muistan olla iloinen ja oma itseni aina, kun en näe itseäni peilistä. Unohdan sen, kunnes joudun asian taas todistamaan. Välillä muistan sen keskustelun lomassa ja se alkaa ottamaan niin paljon päähän, että tekisi mieli vajota maan alle. Tiedän, olen hölmö. 

Yritän kuitenkin olla positiivinen kaikessa muussa, ja vaikean kesän jälkeen oli taannoin ihana kuulla yhden tutun sanovan, että `sä olet kyllä tosi positiivinen kaiken tuon jälkeen`. Se oli hyvä herätys siitä, että tosiaan, niin taidan olla. Vaikka hetkittäin tuntui, ettei juurikaan positiivisia ajatuksia päässäni virrannut, niin onhan niitä kuitenkin, ainakin nyt. Ja vain tällä hetkellä on väliä. 

Yritän opettaa joka päivä lapsilleni jotain. Joku joskus sanoi, että lapset vaatii satoja toistoja ennekuin joku asia menee perille. Ehkä näin on. Koska vähintäänkin ensimmäiset sataset ovat jo paukkuneet kieltäessäni tytärtäni kaatamasta maitoa nokkamukistaan pöydälle ja lattialle. Tänään hänellä taisi mennä marmatukseeni hermo, koska lopulta yritti kaataa viimeiset tipat päähäni, kun keräsin ylhäisyyden tuolin vierestä sinne lentäneet perunat ja jauhelihat. Uskon kuitenkin jankutuksen voimaan, toimiihan se aikuisiinkin (miehiin).

Esikoiselle voin opettaa jo helpommin käytöstapoja. Olen aiemminkin kertonut kuinka olemme natseja (mm.) käsienpesun, kiitoksen ja anteeksi -sanana kanssa. Olen iloinen, kun seuraan häntä muiden lasten, kuinka hän iloiten tervehtii ja heiluttaa, ja usein joutuu pettymään kun ei saa vastakaikua. Ymmärrän toki, että omasta mielestään aikuisuuden kynnyksellä elävä 10v. nuori ei hittoakaan välitä jonkun vauvan heilutuksista, mutta olisi kiva yllättyä joskus. Ja yllätyksenä sitä nimenomaan pitäisinkin, koska miten ne lapset voivat osata ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen, jos eivät heidän vanhempansakaan niin tee. Olen meinaan todennut tässä, että eivät lapset keksi kiusaamista, he ottavat mallia sillä saralla vanhemmistaan. Kun vien lastani harrastuksiin, niin on meinaan kovan työn takana saada katsekontaktia saatika ääneen sanottua tervehdystä toiselta vanhemmalta. Viime vuonna viikottain neljä kertaa tapasin yhden lastaan tuovan ja hakevan vanhemman kerhon pihamaalla ja sain niiden n. 60 kohtaamisen aikana ehkä kerran tai kaksi ääneen sanotun `moin`. Aloin ehkä itsekin 40. kerran jälkeen jättämään ainakin viimeisen tavun terve -sanasta pois. Meni maku. Eikä kyllä heidän lapsetkaan osanneet heipata, ylläri. 

Varmasti ihania ihmisiä ovat hekin, mutta naamasta vaan näki sen ettei minun kanssa haluta olla sekunttiakaan liikaa saman neliön sisällä. Eikä siihenkään kasvojen tulkkaukseen tarvittu tuhatta sanaa, ei edes kymmentä. Mutta miksi?

Vaikka emme tiedä mitä kunkin kasvojen takana oikeasti on, niin jotenkin silti itseään ja vaikka sitten muitakin huijaamalla eli hymyilemällä elämä olisi kivempaa. Ja nyt tuli heti mieleen tuo yksi sosiaalisen median kulmakivi, jossa jaetaan kuvia, you know?. Siellä hymyilevät pärsät ovat ymmärtäneet pointtini. Toisia huijaamalla menee paremmin, se joka lankaan lankeaa on vaan hölmömpi. Kun näytät elämästäsi vain ne parhaat puolet kuvien perusteella, joku saattaa kadehtia sinua, vaikkei tiedä totuudesta puoliakaan. Kasvot voivat tavallaan kertoa siis myös tuhat erilaista tarinaa, katsoja päättää mitä tarinaa itse lähtee seuraamaan. 

Eli vaikka kasvot kertovat paljon, niin on varmaan kuitenkin hyvä muistaa, että ne eivät kerro ihan kaikkea. Äitini sanoin, tutki ennen kuin hutkit. Ja tervehditään enemmän. Vai mitä mieltä olette?

Maikku

 

ps. Vaikka kirjoitan terveydentilastani varmaankin ärsyttävällä tavalla, niin sen enempää en siitä halua kuitenkaan kirjoittaa, mutta sen sanon että syöpää en sairasta, vaikkakin osa lääkkeistä ja niiden haittavaikutuksista ovat samoja kuin niissä hoidoissa.. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram