Meidän isänpäivät vietetään perisuomalaisella tavalla. Lasten askarteluja, isin halimista tukat pystyssä aamutuimaan ja isovanhempien kanssa ruokailuja. 
Miehelleni eilinen isänpäivä oli jo viides kerta päivänsankarina. Ensimmäisenä isänpäivänään poikamme oli vajaa kaksiviikkoinen. Mieheni alkaa siis olemaan jo konkari näissä hommissa. Eikä siis tarvitse enää valtavaa hössötystä. Toisin kuin minä, en aio ikinä luopua äitienpäivänä juhlakalun roolista, olen sitä marttyyriksi asti. 

Meidän isänpäivään kuuluu luonnollisesti myös mieheni isän eli lasteni papan muisteleminen. Minäkään en valitettavasti ehtinyt koskaan tapaamaan appiukkoani, eli myös lapsemme elävät vain hänestä kertovien tarinoiden varassa. Mutta tarinoita onneksi riittää, kyseessä kun on ollut varsin menevä tyyppi. Kuvista olemme luoneet todentuntuisen suhteen hänen kanssaan ja vuosittain (moneenkin kertaan) esitettävästä FC Venus -elokuvasta saamme häntä katsella ihan "livenäkin". Viimeksi tosin jouduimme tuottamaan suuren pettymyksen, kun poikamme kuvitteli papan tulleen taivaasta pois kun oli telkkarissa. Ja minä itkin. 

Hautausmaalla, joka kerta, niinkuin eilenkin käymme poikamme kanssa läpi taivasta, kuolemaa ym aiheeseen liittyvää. Eilen yritin opettaa, ettei siellä pidä huutaa ja juosta, koska olemme tulleet muistelemaan rakkaita ja niin ovat monet muutkin, joten pitää antaa kaikille rauha siihen. Hän ymmärsi, mutta tottakai lapsenomaisesti hyppi puunjuurelta toiselle kädessään kirje, jota oli kantanut tiukasti mukanaan. Kirje oli kirjoitettu papalle!

Papan haudalle päästyämme sytytimme kynttilän ja kirje aseteltiin tarkasti kanervien keskelle, niin että pappa sen siitä näkee tai löytää. Kävimme keskusteluja onko taivaassa sänkyjä ja osaako kuolleet puhua. Nelivuotiasta myös mietitytti onko taivaassa pihaa.. Haudalta lähteissämme hän toivotti vielä Hyvää isänpäivää ja lopuksi kertoi ikävöivänsä pappaa kovasti ja toki myös rakastavansa häntä. Ja seuraavaksi kysyi, "äiti, miksi sä itket?". 
No koska sinä puhuit niin kauniisti, niinkuin aina kun puhumme papasta.

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen... 

Kuolema on tullut nyt iän myötä erilailla esikoisemme elämään. Hän ymmärtää nyt, että kalat ovat kuolleet, kun syömme niitä ja kukatkin kuolevat joskus, ihan kuten me ihmisetkin. En tosin tiedä ymmärtääkö hän sitä, että myös ME kaikki poistumme täältä joskus, enkä sitä asiaa aio vielä ottaa puheeksi. 
Kuolema on vaikea asia. Niinkuin moni muukin aihe joita maailmaan rakastunut pieni mies ottaa esiin päivittäin. En osannut vastata siihen THE kysymykseenkään "mistä vauvat tulee" kovin aikuismaisesti. Sanoin (varmaan tirskuen) että tuolta alhaalta, johon hän tietty jatkoi heti "AI pepusta?". "No sieltä päin" tokasin ja vaihdoin aihetta. Koska olemme nyt huomanneet, että hän jakaa kaikki asiansa kerhontädeille, en halunnut että menee sinne pitämään biologian tuntia koska "MUN ÄITI juuri nämä minulle opetti". Kyse on kuitenkin 3-5 vuotiaiden ryhmästä. He saavat tyytyä vielä "tuolta alhaalta" -vastaukseen. 

Vaikeita tilanteita on varmasti paljon edessä vielä monena päivänä. 
Varsinkin nämä isänpäivät hiljentävät meidät miettimään menetettyä. Mutta iloisesti pomppien nautimme täällä olosta ja sitten taas kun aika on niin lähetämme terveisiä pilvenreunalle, että kuinka kiva olisi jos pappa voisi joskus tulla edes vähäksi aikaa leikkimään, kun ikävä on niin kova. Ja taas minä itken. 

Iskät, kippis tänään, eilen ja vaikka joka päivä! You are worth it!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram