Olemme saavuttaneet pisteen jossa jokainen leikki, lause tai lupaus päättyy taisteluun. On tönimistä, huitomista, halaamista ja pussaamista. On naurua, on itkua, on huutoitkua ja tavaroiden heittelyä. Tasapuolista taistelu ei ole koskaan. Miten se voisi ollakaan kun toinen on hädintuskin 2-vuotias ja toinen taaplaa jo viidettä vuotta. 

Olen jatkuvassa ristitulessa ja liekkejä väistellen yritän olla oikeudenmukainen erotuomari. Ymmärrän jotenkin noita kiekkotuomareita nyt paremmin, koska jos ei kaikkia tilanteita nää eikä edes halua nähdä, niin on tosi vaikeaa päättää siitä, että kuka lähtee seuraavaksi jäähylle. Kuin ne raitapaidatkin, niin minäkin ummistan silmäni välillä ja toivon parasta. 

Vaikka olen jo tottunut lasten kanssa vaiheisiin, koska heidän tähänastinen elämä on ollut pelkkää vaiheista toiseen hyppimistä, niin tämä(kin) vaihe tuntuu raskaalta, oikeastaan sana raastava kuvaa paremmin tilannetta. 

Elän keskellä sotatannerta jossa verbaalisesti vielä kovin vajavaiset lapseni ottavat yhteen ja yrittävät satuttaa toisiaan sanoilla, jos fyysinen puoli on jo käyty läpi. Samalla lentää maidot lattialle ja välillä kuuluu jo kovin tutuksi tullut lause "tyhmä äiti". 

Luojan kiitos alkoi kesä, että heidät voi nätisti ohjata pihalle jatkamaan lempipuuhaansa. Ai niin, enhän voikaan tehdä sitä koska ovat olleet vuorotellen vesirokossa noin kolmen viikon ajan. Eli vain toisen kanssa voi ulkoilla hetkittäin, ja silloin toinen itkee ikkunan takana kohtaloaan. Upeeta!

No, kaikki vanhemmat tietää että parempia päiviä on kuitenkin usein enemmän kuin niitä huonoja. Valvottujen öiden jälkeen jotenkin vain muistaa ne huonot paremmin. 

Poikamme on sairaana helppo, lukuunottamatta sitä ettei hän kestä minkään sorttisia hoitotoimenpiteitä. Kun yritin lievittää hän kutinatuskaansa rokkorasvalla, hän yritti lyödä minua hysteerisesti huutaen.

Tyttömme on kipeänä sekä nainen, että miestautinen mies. Hän on megadramaattinen ja osaa puhua marisevalla tyylillä. Heti kun sanon etten saa selvää puheesta, niin vaihtaa takaisin normaaliin puhetapaan. Yrittää siis vedellä naruja jo nyt. Lisäksi hän haluaa nukkua vieressä, mutta kainalopaikka ei riitä vaan syliin on päästävä sängyssäkin, se onkin osoittaunut aika hankalaksi toteuttaa. 

Että tämä madafakin sairastelu saisi nyt jo riittää, sitä tässä vaan yritän sanoa. Koska vesirokkoiset kinastelevat lapset eivät ole parasta mitä tiedän.. 

Ei muuta, 

Maikku 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram