"Paniikki tuli kun pääsin sairaalasta kotiin, laskin turvakaukalon eteiseen ja mietin että Jaa mitäs nyt sit"

Äitiyttä on monenlaista. Minun äitiuraa on käyty läpi täällä moneen otteeseen. Nyt äitienpäivänä, mietin omia onnistumisia tällä saralla. Viime aikoina olen ollut hirviö. Huutanut liikaa, vaatinut liikaa ja leikkinyt liian vähän. Olen kuormittanut itseäni asioilla joilla ei ole oikeasti suurta merkitystä. Lapset ovat olleet sivustaseuraajia äidin suorituspaineiden alla. Onneksi heillä on kuitenkin myös iskä, joka paikkaa minun heikkoudet silmänräpäyksessä ja on tehnyt niin aina. Kaikilla ei kuitenkaan ole sitä tukea ja turvaa toisesta aikuisesta. Ja he ovat niitä todellisia arjen sankareita, yli-ihmisiä ja ehkä valitettavasti vähän aliarvostettuja. 

Alun lainaus on suoraan yhden raskausaikana yksinhuoltajaksi jääneen äidin suusta. 

Hänen suuri pelkonsa oli ollut yksinhuoltajaksi tuleminen, ja oli aiemmin "voivotellut" heitä, mutta sitten yhtäkkiä tajusikin olevansa samassa jengissä.  

Häntä ahdisti ja pelotti kotona olo yksin lapsen kanssa, koska se pieni oli kokonaan hänen vastuulla. Samalla hän yritti pyristellä eroon raskausajan masennuksesta ja vauva valvotti vatsavaivojen takia. 

Lähipiiristä ei heti löytynyt "äitikaveria" (joka on muuten hemmetin tärkeä osa äitiyttä) ja kavereiden jutut tuntuivat vähäpätöisiltä, eikä kukaan tajunnut häntä. 

Kun myöhemmin löysi sielunsiskon, niin mainitsee asian olleen ylivoimaista, vertaistukea parhaimmillaan. Mainitsee myös, että perhe ja ystävät ovat kuitenkin AINA olleet hänen tukenaan ja kokee suurta kiitollisuutta siitä. Jälkeenpäin ajateltuna tajuaa, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat olleet todella raskaat. 

Työelämään äiti palasi lapsen ollessa vajaan vuoden ikäinen. Vaihtoehtoja ei ollut ja kolmevuorotyö raskautti pienen perheen arkea. Hän kertoo välillä hakeneensa lapsensa klo 22 hoidosta ja välillä vieneen sinne klo 06:30. Sitten hän päätti ettei halua tarjota sellaista elämää lapselleen ja hakeutui päivätöihin joka tasoitti arkea. 

Tänä päivänä hän kehuu nyt viisivuotiasta lastaan rohkeaksi ja sosiaaliseksi, koska on tottunut erilaisiin tilanteisiin ja ihmisiin. Ja kertoo, että kyläilivät paljon lapsen ollessa pieni, koska piti sitäkin tärkeänä selvitymiskeinona, ettei jäänyt vain kotiin masentumaan. 

Hän sanoo olevansa karhuemo, mutta tarkka rajoista ja säännöistä. Lapsen kanssa tehdään paljon, myös kotihommia. Hän kokee heidän välisen siteen todella vahvaksi ja mainitsee heidät hyväksi tiimiksi. Lapsensa hyvinvointi on hänelle kaikkein tärkeintä. 

Tilanteesta huokuu selvästi onnistuminen ja rakkauden voima. Vaikka äiti selätti yksin alun vaikeudet he ovat yhdessä vahvoja. Lapsi antaa tällä naiselle supervoimia. 

Hän haaveilee tulevaisuudessa toisesta lapsesta ja siitä, että saa kokea raskausajasta alkaen sen toisen kanssa. Kehuukin lapsensa isäpuolta ylisanoin! Uusi rakkaus on siis tullut vastaan ja onnellisuus huokuu jo kauas. 

Tänäkin äitienpäivänä hän mainitsee parasta olevan ylpeys omasta lapsesta ja sen että oma äiti on edelleen läsnä. Hän mainitseekin saaneensa omalta äidiltään aina tukea, rakkautta ja läheisyyttä. Ja aina on voitu puhua kaikesta. Näitä asioista hän haluaa vaalia myös omassa äiti-lapsi suhteessaan. 

Kun kuuntelen tätä tarinaa, pyörittelen päätäni moneen kertaan miettien, että miten upea ja vahva ihminen hän on. Ja päälle päin hän ei todellakaan näytä äidiltä joka valvoi jokaisen yöitkun itse, päinvastoin! Hän näyttää kauniimmalta kuin koskaan, ja tuntuu nauttivan hetkestä. 

Sanonta "Kaikki saa sen mitä jaksaa kantaa", on saanut taas merkityksensä. 

 

Toivotan paljon onnea tälle tarinan superäidille ja kaikille muillekin äideille tänä päivänä. Hyvä me!❤️

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram